tag:blogger.com,1999:blog-51567536176585202312024-03-05T09:18:18.911+02:00Mädäntynyt.kääpäsieniKääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.comBlogger222125tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-42587956595001197362016-11-03T22:42:00.001+02:002016-11-03T22:42:43.849+02:00Mä haluun oppii sut (ja pitää sut menneisyydessä)<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Tuli mieleen se yks menneisyyden haamu yhdestä biisistä. Sit tuli yks toinen juttu josta se tuli mieleen. Yks vanha kirjoitus ja vielä taas yks biisi. Ja nyt mun on vaan taas pakko ravistaa päätä ja saada se ihminen pois mun mielestä. Mä en tiedä mitä mä tekisin jos se kävelis kadulla vastaan. Sanoisinko mitään vai vetäisinkö ylimielisen roolin? Mä oon kävellyt paikoissa joissa se vois tulla vastaan ja puoliksi pelonsekaisin tuntein kävellyt vaan ja päättänyt että tää ei oo se päivä kun törmätään. Mulla on erilaiset syyt pelätä sen näkemistä kun mitä esimerkiksi sen yhden väärän ja paskan vaiheen kanssa. Mä pelkään että mulla on vielä sitä ikävä ja mä en sitä haluaisi missään nimessä myöntää. Mulla on hyvä parisuhde jossa mä saan olla rikki. Mä saan olla oma itteni. Mä saan nyt kaikkia niitä asioita mitä mä halusin. Tietenkin paketoituna vähän erilaiseen pakettiin. Mutta silti. Mulla jäi jotain kesken. Muistan sen illan kun viimeisen kerran vahingossa nähtiin. Mä itkin. Mä olin kaikkia vitun liian sekavia tunteita yhdellä kertaa. Törmättiin jossain missä en edes olisi odottanut että törmätään. Sen biisin sanat mitä mä pyöritin ei kuitenkaan aivan täysin osu kuin osittain. Se kertoo mitä mä halusin olla sille toiselle. Korjata sen insinööripojan särjetyn sydämen. Olla jotain muuta mitä se on koskaan kohdannut. Olla sen iholla loppuun asti. Mä tuun surulliseksi että siinä kahden vuoden pyörityksessä mä vain särjin oman sydämen ja rikoin itseni pahasti. Nyt mä huomaan että mä välillä pelkään samaa. Mä oon viime aikoina ollut todella päättäväinen ja uskonut siihen että mä teen oikein. Ja yks hetki meinaa taas vesittää kaiken. Miks mun pitää alkaa kaivelee sit jotain vanhaa haavaa jonka laastaroin riittävän hyvin päästäkseni eteenpäin elämässä. Mä kaipaan edelleen jotain niitä vanhoja juttuja. Mun pitää vaan herätä tähän päivään ja ajatella tulevaisuutta. Yrittää alkaa suunnittelemaan sitä mitä on edessä, sellaisen ihmisen kanssa joka haluaa olla just mun kanssa.</span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-3076921088001670992016-10-18T22:21:00.001+03:002016-10-18T22:21:28.518+03:00Pidä kontrolli<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Pitkästä aikaa löysin itseni taas ihmettelemässä. Meinasin menettää jo kontrollin hetkellisesti ja huomasin kuinka päätä huimaavaa vauhtia taas olen menossa vanhalle raiteelle. Pahanolon tunne on vyörynyt sisällä monta päivää. Helpotti tänään sanoa ääneen että pelkään. Pelkään että käy niin kuin viime syksynä. En hakenut apua vaan jäin puolitiehen. Jäin yksin istumaan risteykseen mistä yritin löytää pois. Epäonnistuminen vallitsi kaikessa. Tuli törmäys. Törmäys ja ihmisten sanat sen jälkeen. "Sinun pitäis olla onnekas että olet elossa", "se on ihme että kävelet", "on ihme ettei käynyt pahemmin". Mietin sitä ja yritin vaalia ajatuksia sen ympärille kuinka onnekas olin. Onnekas ja hengissä. Kaikkien suojelusenkeleiden ympäröimänä ja lähes ehjänä. Kaikki törmäyksen aiheuttamat ongelmat ja vaivat halusin vain selättää. Kukaan ei vaan koskaan ollut kuulemassa kun sen yhden kerran päästin itkun ja kysyin itseltäni miksi jäin henkiin. Se jäi siihen yhteen itkuun. Suljin kaiken pahan vain huomaamatta ulkopuolelle. Se oli kuin olisin sulkenut oven perässä ja kävellyt eteenpäin tuntematta mitään. En kuitenkaan tainnut sulkea sitä ovea hyvin. Huomaan miten samat karmivat ajatukset välillä palaavat mieleen ja väsyn. Väsyn siihen etten jaksa enää kaikkea hälinää ja olla liian kiireinen. Huomaan saavuttaneeni sellaisia asioita, joista pystyin vain kuvittelemaan. Kun olen ponnistanut näin ylös, haluan vain päästää irti ja luovuttaa. Siltä se taas tuntuu. Yritän jakaa tuntemuksia ja olla rehellinen. Mutta en voi olla edes rehellisesti itseni kanssa. En voi sanoa suoraan että tunnen epäonnistuvani taas. Tunnen etten osaa enää olla rehellinen peilikuvalle vaan otan vanhan roolin taas sieltä nurkkakaapista ja puen sen päälle. Salaa kietoutuneena siihen valheeseen ja peittelen itseni valheiden verhoon taas uudelleen. Jaksa vielä vähän. Muutama kuukausi ja voit taas luovuttaa. Mutta mitä tehdä tilanteelle jossa olen päästänyt jonkun toisen viereen. Saanut itseni kuvittelemaan että parisuhteessa löydän rauhan ja saan olla onnellinen. Melkoista koettelemusta sekin. Osaan pyytää anteeksi ja selittää mistä asiat johtuvat. Osaan sanoa hetkessä missä olen, kuinka kiitolliseksi itseni tunnen. Kun palaan taas omaan kuplaan, mietin onko se sen arvoista. Taas oppia rakastumaan, rakastaa ja ennenkaikkea saada vastarakkautta. Mitä jos kaikki meneekin pieleen? Näin kovan yrittämisen jälkeen ja pääsy siihen mihin halusin... Nytkö vain luovutan itseni kanssa? Mitä jos se toinen ei hyväksy minua tälläisenä? Mitä jos en kuitenkaan kelpaa? Mitä jos en huomaa että kaivan itseni vain syvemmälle enkä pääse pois? Miten kerron että tämä kaikki on normaalia, ilman että se toinen lähtee? Haluanko kertoa vain nähdäkseni että se toinen jää? Jäänkö edes itse? Liian paljon asioita jotka voivat johtaa vain täydelliseen epäonnistumiseen kaikessa. Kestänkö sen?</span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-89899276422256193182016-09-09T00:52:00.001+03:002016-09-09T00:52:35.094+03:00Kesäfiilistä<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">On ollut liian hyviä hetkiä olla omissa nahoissa. On tuntunut liian hyvältä olla oma itsensä. Liian hyvää on ollut nauttia vain olemassaolostaan. Saanut ihan urakalla ihmetellä että mistä tätä fiilistä oikein riittää. Vallan saanut nauttia kesästä ja sekoilla menemään. Enemmänkin antanut vain palaa ilman itkua. Vaikka aivot nakuttaa vanhoja raitoja niin ne on vain ollut taustalla olevaa huminaa siihen verrattuna mitä normaalisti. Mitähän tässä muka muuttui vai opinko vahingossa ottamaan iisisti? Nauttimaan siitä miten asiat on vaikken ole saanut sitä "mitä halusin"? Jostain ne liian vaikeat kysymykset silti väkisin välillä pitää kaivaa mieleen kun taas ravistaa päätään, suoristaa selän ja vaan nauttii. Myös niistä paskoista hetkistä. Ehkä jotain vaan muuttui tänä vuonna. Ja hyvä niin. </span><br><div style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;"><br></div><div style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Siinä se kesä meni. Tuntui kun olisi uudelleen syntynyt. Miten ihmeellisestä kaikki päivänsäteet piristi aamuja ja kaikki tuntui erilaiselta. En vieläkään osaa sanoa missä vaiheessa tapahtui muutos että elämästä tuli elämisen arvoista. Vaikka tähän kesään on mahtunut asioita jotka ovat saaneet asiat ja ajatukset aina sopivasti raiteiltaan, ne eivät kuitenkaan ole valvottaneet samallalailla kuin ennen. Muutoksien ja tapahtumien myötä aina osasi odottaa jotain parempaa. Pettymykset ei enää tuntuneet niin karvailta. Mikään ei ole saanut tunteita niin suunniltaan että se veisi inhimillisyyden tunteet sille tasolle missä ennen ne aina laahasi. Kaiken ilon irti repiminen ei ole aina ollut 150 prosenttia lasissa kohti känniä vaan opin nauttimaan pienistä asioista jotka voi tehdä iloiseksi ja vaikuttaa tunteisiin. Tuntuu kuin olisin saanut seitsemän vuoden epäonnen käännettyä siihen onneen mitä oikeasti ansaitsen. Hyväksyn itseni ja virheeni eri tavalla kuin ennen. Mikään ei enää ole sitä mitä se joskus oli. Uskallan kokeilla uusia asioita vaikka ne pelottaa. Uskallan olla enemmän oma itseni. Kaikki muutos hyvässä ja pahassa on vain tuonut lisää voimaa siihen että mä pystyn tähän elämään. Mä pystyn tähän täysin sata prosenttisesti melkein yksin. Se tukiverkko joka mulla on, on lujempi kuin koskaan. Ja ehkä kaikessa on parasta se, kun ehdin jo hyväksyä itseni, yksin olemisen, pelkojen kohtaamisen tulevaisuudessa, kävi jotain aika taianomaista joka hymyilyttää taas keskellä yötä. En malta odottaa että saan kertoa kaikille kuka todella nyt vei jalat alta. </div>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-19411869479085686332016-06-12T22:20:00.001+03:002016-06-12T22:20:22.445+03:00Se ruma lista "mitä haluan parisuhteelta"<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Kun netissä alkaa pyöriä kirjoitus niin kaikki bloggaajat tarttuvat siihen ja alkavat kertomaan mitä se olisi itelle. Jokainen postaus on varmasti tärkeä. Mutta se nyt on vaan taas trendinä kirjoittaa siitä mikä nyt puhuttaa. Eniten ärsyttää että sitä alkoi myös miettimään itse. Käsitys siitä mitä ennen halusin vain eroaa hyvin paljon nykyisestä. Oli ilo ehkä lukea kirjoitusta, jossa joku muu ehti todeta sen että haluaa normimittareista poikkeavan parisuhteen. Tiedän että sen suhteen olisin halunnut itsekin. Tiedän mitä siltä olisin tasan tarkkaan halunnut. On aina helpompaa sanoa mitä ei missään nimessä halua. On paljon helpompaa myös tyytyä siihen mitä saa. Mutta osaanko sanoa että mitä haluaisin sen olevan jonkun muun kanssa? Mä tiedän että voisin olla loppuelämäni ihmisen kanssa jonka kanssa ei tarvitsisi muuttaa yhteen ja olla joka päivä. Mä tiedän että mä haluaisin molemmille vapauden tehdä mitä parhaaksi näkee. Ja silti toivoisin että sen päätöksen hetken tullen seuraavana aamuna löytäisin sen rakkauden mun vierestä. Muutenkin deittailu on itsessään niin hankalaa ettei sitä edes usko löytävänsä ketään ja luopuu vaan toivosta sen suhteen että löytäisi ihmisen jonka kanssa herätä aamulla. Ja vielä että se ihminen haluaa samaa. Joka kerta kun tapaa uuden ihmisen käy päässään mielessään listausta mitä siinä ihmisessä on ja mitä siitä puuttuu. Ihan kun kaiken pitäisi olla siinä paketissa valmiina. Ei saisi olla yhtään virhettä. Ei voi ymmärtää heti tavatessa että ne muka toisen virheet voi olla parasta tulevaisuudessa, niitä asioita mitä jopa oppii rakastamaan. Kaikki pitäisi saada valmiisti kauniissa rasiassa jonka päällä on rusetti. Ja silti en edes tiedä mitä sieltä rasiasta pitäisi löytyä. Listattuna ne asiat mitä haluaa alkaisi kuitenkin vain "täydellinen". Vaikka sellaista ei ole. Tiedän vain mitä halusin siitä ihmisestä jonka jo menetin. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-60878899088815481312016-05-24T15:33:00.001+03:002016-05-24T15:33:46.398+03:00Vanhoja kaavoja<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Mä huomaan että mulla on ollut viimeiset reilu kolme vuotta aina sama kaavaa. Se että ihastuu sellaisiin ihmisiin joista ei ole mulle mitään muuta kuin haittaa. Se että tiedostan sen saman kaavaan ei ole enää mikään uusi juttu. Pitäisi keksiä vain paljon parempia keinoja päästä yli niistä. Oppia se että lopettaa sen ajoissa ennenkin rakastuu. Kai se pitää myöntää että kiintyy ja rakastuu helposti. Tiedän olevani malttamaton ja annan väärille ihmisille mahdollisuuden olla siinä lähellä liian kauan. Ehkä kuitenkin kaiken tämän alla on aina se jatkuva pelko että tiedän niin tapahtuvan. Että jään yksin. Vielä enemmän yksin ennenkun se väärä ihminen asteli mun elämään syystä tai toisesta. Tiedä missä vaiheessa oppii päästämään tarpeeksi lähelle niitä paljon parempia ja tärkeämpiä ihmisiä. Ehkä mun on vaan helpompi olla rikki sellaisen ihmisen lähellä joka on sitä samaa. Sitten siihen tarraa kiinni ja toivoo että yhdessä korjataan toisemme. Vaikka se ei taida niin olla. Tiedän etten tule olemaan kovin ehjä vaikka seuraavan vuoden olisin yksin ilman että päästäisin yhtään ketään lähestymään. Tiedän että se yksinäisyys kuitenkin tulisi ja veisi kaiken voiman siltä päättäväisyydeltä mitä yrittää etukäteen vaan olla. Tunnen kuitenkin itseni niin hyvin etten vain osaa olla. En osaa sitä korjata kun kaikki muu tuntuu jo olevan tässä jokapäiväisessä elämässä jo tarpeeksi hankalaa. On vain helppoa heittäytyä tilanteeseen ja jälkikäteen valittaa ja itkeä miksi se meni niin. Toinen ääripää tälle tulee aina olemaan se että olen varautunut enkä uskalla lähteä mihinkään mukaan. Elämä on jatkuvaa oppimista mutta mikä perkele siinä on etten osaa oppia samoista virheistä? Mikä siitä tekee liian vaikeaa? Onko pakko vain aina toistaa samaa kaavaa pääsemättä siitä yli? Tarvitseeko aina kiintyä uuteen väärään päästäkseen yli siitä edellisestä? Aikamoista itsetutkiskelua saa suorittaa. Vai onko tässä kaikessa vain kyse siitä etten päästä itseäni antamaan anteeksi niistä virheistä ja toistan niitä siihen asti kunnes annan itselleni mahdollisuuden vain olla epäonnistunut? Se miten yritän kaikkea tulkita ei vain anna mitään vastausta. Kerrankin toivoisin että olisi joku fiksumpi jolta kysyä. En vain ole löytänyt sitä oikeaa paikkaa missä esittää ne oikeat kysymykset. Pitäisi oppia hyväksymään itsensä ja muiden tekemät virheet ja sanoa ääneen että tämä on vain ihan hyvä näin. Kaikista vaikeinta on vain hyväksyä ne asiat ja olla oikeasti sitä mieltä. En voi ikinä ketään muuttaa. Enkä halua. Halu vain muuttua itse on suurempi ja sitä ei saisi tehdä ikinä kenenkään vuoksi. Koska vain opin ymmärtämään etten voi muuttaa maailmaa ja sen kulkua? Milloin oppii että täällä ollaan ja eletään ja malttamattomuus ei ole paras hyve? Tarvitsen maltillisuutta käsitellä vanhoja asioita pois mutta en halua enää ikinä yrittää saada selvyyttä siitä mitä tapahtui kun edellinen elämä päättyi. Turvattomuus on tarpeeksi iso taakka siitä mitä jäi käteen. Enkä halua antaa edes sitä anteeksi. Pitäisi todeta että nyt minun pitäisi olla itse oma erikeeper eikä odottaa että joku muu olisi sitä joskus. Haluan vain silti kerta toisensa jälkeen että joku näkisi sen rikkinäisyyden läpi ja ei yrittäisi sitä korjata. Tai pystyisi unohtamaan oman itsekään rikkinäisyyden ja olla vain rikkinäinen yhdessä mun kanssa. Se on liikaa vaadittu maailmalta. Ehkä joku päivä kasvatan itseeni enemmän optimistisuutta ja haluan tavata maailman uudelleen. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-21624342954972478322016-04-27T00:05:00.001+03:002016-04-27T00:05:45.003+03:00Kolmenkympin kieppeillä...<div><span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Katoin taas jotain romanttista hömppää ja missä taas kaikki oli vain hapily ever after. Oli kauniit häät, toinen tyttökin sai miehen ja mies sai naisen jonka perässä se juoksi. Jotain tollasta kuvittelin että mun elämä olisi joku päivä. Jotkut täydelliset häät, täydellisen miehen kanssa, täydellistä kiiltokuva elämää. Olisihan se elämä voinut olla ne häät ja mies siinä kyljessä. Ja olihan se parempi ettei niin käynytkään. Ihmettelen missä vaiheessa elämä muutti mua niin paljon että kaikki ne haaveet siitä kiiltokuva elämästä vaan katosi yhtäkkiä? Kolmenkympin kriisissä viitisen vuotta sitten oli kauheaa ajatella jos omat häät ei ole jo kohta tulossa ja pitäähän tässä ennen kolmekymppiä saada kaikki valmiiksi. Herranjumala että asiat pyöri pientä ympyrää että ne asiat olisi pitänyt saada sellaisessa tilanteessa mitä ennen olisi pitänyt juosta jo toiseen suuntaan ja lujaa. Ehkä jos elämä olisi mennyt toisin musta ei olisi tullut näin kyyninen tai ehkä vielä pahemmassa tapauksessa olisin jo eronnut ja aina ruksittamassa sitä laatikkoa virallisiin papereihin. Niin monet häät istuneena ja pari avioeroon johtanutta liittoa ehtinyt todistamaan jään edelleen miettimään onko aitoa rakkautta ikinä edes olemassa juuri mulle? Tuskin on edelleen se vastaus mitä en pysty muuttamaan. Tiedän mitä rahaan perässä ja mistä pitäisi päästä yli ja mitä pelkoja pelkkä se parisuhteen ajattelu tuo. Enää en itke sitä että olisin koko loppuelämän yksin. Ennen se oli se hirvein tunne mitä voi saada. Nyt ymmärrän että on vielä hirveämpää yrittää saada kunnioitusta ja hyväksyntää ihmiseltä jonka vuoksi itse tekisit mitä vain. Ja kun pääset vain toteamaan että se kaikki on vain haavetta ja valetta ja omaa kuvitelmaa että sitä kunnioitusta voisit saada... Kyllä se on kauheampaa kuin että olisit koko elämän yksin. Olla odottamassa ihmettä mitä ei tule. Vaikka molemmissa tilanteissa odottaa ihmettä, ne on vain erilaisia ja aiheuttaa erilaisia tunteita. Kolmekymppisenä monet heittäytyy ja alkaa suhteisiin vain siinä että on kriisi eikä voi olla yksin. Mennään naimisiin kauhealla vauhdilla ja odotetaan jos jotain tapahtuisi. Toisilla se vain on se aika jolloin tehdään kun se vaan tuntuu normaalilta. Mitä mä teen itse kolmekymppisenä? No en todellakaan tiedä. Eihän se ole kuin hetki kun se on täytetty ja mennään kohti neljääkymppiä vielä suuremmalla vauhdilla. Olen hyväksynyt että voin olla yksin ja en halua lapsia ja miksi ne yhdessä yössä muuttuisi? Ehkä enemmän pelkään että ne voikin muuttua ja haluan kumppanin, lapsia elämään ja taas kaikkea sitä mitä joskus siihen kiiltokuvan kaltaiseen haavemaailmaan rakensin. On pelottavaa odottaa haluavansa taas jotain. Ehkä siinä on se mun kriisi. Pelkään että opin haluamaan jotain elämää suurempaa. </span></div>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-18409601144772551622016-04-13T00:00:00.001+03:002016-04-13T00:00:07.619+03:00Pieni ympyrä<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Elämässä on paljon asioita joita ei voi selittää sanoin. Jotkut asiat vaan tuntee. Toiset ei koskaan tunne syvintä tuskaa, toiset ei koskaan myös saa kokea sitä kaikkea iloa mitä elämä voi tuoda tullessaan. Kaikessa tässä ristitulessa kun tuntee hyvän ja pahan yhtäaikaa tuntuu että hukkaa itsensä nopeasti. Kaikki mitä luulit tuntevasi voi olla täyty harhaa ja kuvitelmaa. Se mitä tiesit tunteesta ei ole enää siinä kun käännyit. Näännytän itseäni tuntemalla suurempaa tuskaa. Mutta kuka tämän valitsisi itselleen. On paljon vaikeampaa antaa itsensä tuntea niitä asioita ja tunteita joita kokoajan yrität itseltäsi kieltää. Et halua kieltää sitä itkua joka yllätti täysin normaalien askareiden keskellä normaalina päivänä. Mutta kuinka vaikeaa on myöntää se mitä tuntee kun se kaikki tunne ei johda mihinkään. Pienen ympyrän sisällä sitä yrittää kiertää samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Samaan päätökseen silti tulee. En kerro ikävää mitä tunnen. En kerro sitä mitä sisälleni suljen. Tiedän kuinka sanat ovat kielen päällä ja kuinka ne haluaisin sanoa vain kokeillakseni auttaako se. Vaikka tiedän mikä lopputuleman on. Mitä vielä pahempaa voi tulla ja antaa toisen tehdä että uskaltaa päästää irti vaikka niin koko ajan haluan tehdä? Mikä siinä vetää puoleensa että uhraa aikaa ja ajatuksia sille mitä ei enää edes tiedä haluavansa? Minkä tunteilleen voi vaikka niitä yrittää kieltää? </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-44958781811700005092016-03-15T23:41:00.001+02:002016-03-15T23:41:04.277+02:00Vanhoja pinttymiä?Mä en voi käsittää mikä mun päähän on iskenyt kun mietin sellaisia asioita mitä oon hokenut mielessä etten ikinä halua. Ihan kun olisi joku pakkomielle iskenyt ajatuksesta että pitää päästä naimisiin ja jopa katsonut lapsia niin että tollanen pitää saada. Iskeekö mulle nyt se kolmenkympin kriisi minkä oon jo kerrankäynyt läpi tämän elämän aikana? Tapasin yössä vanhan tutun ja heti sen tapaamisen jälkeen tuntuu että nää pakkomielteiset ajatukset on vaan pahentunut. Ehdin miettimään pariin kertaan miten sekin juttu vain jäi ja vihdoin sain suorat vastauksetkin muutamaan kysymykseen ja tuttuun tyyliin sain ladata laidallisen "oot täys kusipää" hokemaa paluupostissa. Silti kiinnostus taisi herrasmiehellä palata takaraivoon kun lopputuloksena on yhteinen taksi. Tässä pari viikkoa on ehtinyt miettimään että olis aika täydellinen paketti EDELLEEN. Aloitteen teko vaan ei ole tuttu ja sehän tässä on ärsyttänyt ja palauttanut myös ne vanhat ärsyyntymiset. Kuitenkin sieltä ne aloitteet on tullut. Niitä vaan saa odotella ja tunnetusti kärsivällisyys ja odottelu ei ole mulle sitä vahvinta alaa. Pää tuntuu pehmeältä taas tähän aikaan yöstä ja työt stressaa. Tai no mikä nyt ei taas stressaisi. Yöunille pitäisi päästä väkisin maaten ja sulkea kaikki pakkomielteet ulos edes pieneksi hetkeksi ja niihin voi palata sitten myöhemmin. Heti huomenna illalla. Tunnetusti. Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-89105560771152678982016-02-17T19:18:00.001+02:002016-02-17T19:18:08.204+02:00I've lost him again<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Mikä mussa on vikana että aina kuitenkin annan tunteille niin paljon tilaa vallata mielen ja antaa itseni tuntea ja taas kerta toisensa jälkeen satutan itseäni. Mikä siinä on että aina osaan antaa tunteita vain niitä kohtaan jotka koskaan ei vastaa tunteisiin samalla tavalla. Ja huomata taas että mä menetän sen kaiken ja lopulta itken. Musta tuntuu pahalta taas ymmärtää miltä tuntuu kun toinen on jo menetetty ja mennyt eteenpäin ja mä jään vain yksin. Tuleeko musta ikinä onnellinen oli se ajatus vielä mutta mä tiedän sen vastauksen että mä en koskaan tule onnelliseksi ainakaan niiden ihmisten kanssa joiden kanssa haluaisin. Mä taas tunnen oloni vaan niin surkeaksi ja vialliseksi. Miten mä ikinä voisin edes ansaita onnea kun en ole yhtään mitään. En merkitse kenellekään mitään. En vain ole sen arvoinen että saisin kokea vastarakkautta enkä koskaan niin onnekas että löytäisin elämääni ihmisen joka haluaa olla juuri siinä ja osaa tulla luokse. Miksi mä en kuuntele järkeä vaan yritän elää jossain haavemaailmassa kun aina se sama pilvilinna kerta toisensa jälkeen vaan katoaa ihan kuin aina ennenkin. Elämä ei ole satua eikä romanttisen elokuvan loppukohtauksia. Se tuntuu vaan niin pahalta taas vaikka tämän saman on kokenut ennenkin. En vain voi olla se mitä kukaan voi elämältä haluta. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-10904638878925000172016-02-08T00:00:00.001+02:002016-02-08T00:00:31.640+02:00Kolme.... Harhautusta?<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Palasin taas mielessäni sellaiseen hetkeen ja kuvitelmiin joita ei pitäisi olla. Kaikki ne kauniit ajatukset kolmen sanan ympärillä kävi aivan liian lähellä taas. Meinasin päästää ne kolme sanaa. Pientä ja yksin ja liian iso lauseena. Tuli ihmeteltyä miten mä olen taas tässä. Mä pidän itsestäni enemmän kun ennen. Mä opettelen pitämään mun peilikuvasta ja osaan pitää tunteet sisällä hallussa ja päästää ne ulos yksin tarven tullen. Mietin mihin hävisi taas se päätös jonka edessä olin vuoden jälkeen. Miksi ne sanat koukuttaa enemmän kun mikään muu. Taksissa istuessa perjantaina mietin mitä helvettiä mä oikein teen. Ja samaan aikaan vatsan pohjalla tuntui hyvältä ja kutkuttavalta. Kun olisi syönyt kaksi paketillista perhosia. Kun mietin sitä sydämen pamppailua samalla kun peset hampaita, yrität kiskoa housuja jalkaan ja kaivat taksin numeroa samaan aikaan. Mitä helvettiä mä mietin niinä hetkinä kun annan vaan mennä. Mietin sitä hetkeä kun kaikki alku ihanuus on kadonnut ja suhteellisen tuoreelle haiseva mies alasti kesken tapahtumien ilmoittaa että hän masentui kesken. Mietin sen jälkeen tullutta muka keskustelua ja sitä jumalattoman kovaa halausta joka rusenti uudelleen jo kärsineen rintarangan. Se hetki kun kaiken tämän jälkeen mietin että miksi mä haluan pitää tästä kiinni. Ja miksi ne helvetin kolme sanaa meinaa tulla siinä vaiheessa kun sen ihanan insinöörin pää on jalkovälissä ja kieli siellä missä se tuntuu parhaalta. Tiedän että kärsin seksi huumauksesta. Se on pahinlaatuisin mitä olen ikinä kokenut. Mietin sitä ilmettä kun humalainen insinööri päästää suustaan sanat jotka muistuttaa lausetta "tää pitää lopettaa". En voi muistaa tarkkoja sanoja kaiken sen lääkepöllyn seasta. Mutta muistan sen ilmeen ja muistan sen jälkeisen insinöörin huulten hyökkäyksen mun huulia vasten. Se kaikki helvetinmoinen palo siinä kun molemmat tietää että tässä pitää viheltää peli taas poikki mutta pannaan nyt ensin. Se vaan on kaikkea muutakin. Kämppiksen lapsen puhe aamulla keittiössä, kämppikselleen kertominen jopa mun asioista, kavereiden kanssa joskus käyty juomassa, isän näkeminen. Voi helvetti. Ja taas menee pää aivan täysin pyörälle. Mä tarvitsen harhautuksen ja onneksi se on nurkan takana. Toivottavasti siitä tulee helvetin hyvä harhautus. Vielä parempi mitä se antoi jo itsestään tähän mennessä. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-55252131842451572482016-01-26T01:04:00.001+02:002016-01-26T01:04:01.183+02:00Once again<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Tapahtui jotain ihmeellistä, ihanaa, ikimuistoista ja maata järisyttävää. Kaikkine pienine hetkine se oli ensimmäistä kertaa aivan täydellistä. Ensimmäinen niin täydellinen hetkien jatkumo mikä sai haukkomaan henkeä. Hetkiä jotka yhdistyivät ylellisimpään euforiaan. Jotain sanoin kuvaamattoman kaunista. Kauniit vähäiset muutamat sanat kaikuu korvissa vieläkin ja tunneryöppy mitä jälkikäteenkin tuntee on tajunnan räjäyttävää. Miten se kaikki vain pystyi tapahtumaan yhdessä illassa, yhdessä yössä ja miten se kaikki oli täydellistä. En vieläkään vain pysty käsittelemään että se kaikki tapahtui. Ja miten olen voinut uskaltaa kertoa ja puhua siitä mitä se oli. En sanonut kenellekään ääneen vieläkään sitä mitä tunteita se herättää. Se herätti syvältä jotain mitä haluan vain pitää itselläni. En halua sitä jakaa kenellekään. Haluan pitää sen, vain omissa ajatuksissa, vain omassa maailmassani. Kaiken sen mitä se ilta oli haluan sulkea kuplaan jota en halua puhkaista. Vaalia sitä hiljaa ja antaa sen olla vain minun. Se kaikki on edelleen herättämässä ajatuksia mitä vittua tapahtui ja miksi. En halua edes välttämättä vastata siihen itse tai saada siihen vastauksia. Kaikki se mitä sain oli jotain paljon parempaa. Sain hetken täydellistä onnellisuutta siinä hetkessä mikä on tärkeämpää kuin mikään pitkään aikaan. En olisi kuvitellut että se vielä jopa sai jatkumoa. Enkä osaa sitäkään selittää. Jotain erilaista on tapahtunut enkä osaa sitä selittää. En osaa ymmärtää enkä halua ymmärtää. Kaikessa taianomaisuudessa haluan vain asioiden olevan nyt näin. En toivo mitään enempää tai mitään jatkuvampaa. Annan sen olla ja annan sen kasvaa. Katson silmät pitkästä aikaa avonaisina maailmaa ja pystyin nauttimaan elämästä siinä hetkessä ja siinä syleilyssä. Sain itsestäni irti sellaisia asioita joita en enää edes uskonut olevan. Kaikki ne muistettavat hetket. Kuinka suuteleminen tuntuu siltä kuin se samaan aikaan polttaa ja samaan aikaan lumoaa ja antaa kaiken tuntua liian hyvältä. Kuinka käsien koskettaminen on parempaa kuin yhdessäkään elokuvan rakastelukohtauksessa. Iho vasten ihoa huokaillen, hengittäen hiljaa ja vajaasti. Liikkeet jotka tuntuvat kuin hidastetusta filmistä. Korvia huumaava kahina ja pauhu tuntuu kuin se olisi ainut asia mitä olisit koskaan kuullut. Samassa hetkessä linnunlaulusta, heviin, oopperaan ja täydelliseen hiljaisuuteen. En voinut ikinä missään pienessäkään kuvitelmassa päästä tälle tasolle. Se oli kaikkea ja enemmän kuin ikinä olisi voinut olla. Se oli se mitä olen aina halunnut. Vain yksi sana voi enää sen pilata. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-60994946541592174032016-01-03T21:38:00.001+02:002016-01-03T21:38:27.568+02:00Enemmän tai vähemmän, more to less<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Osittain ihmettelen mikä kaikki sai mut jatkamaan vielä 2016 puolelle. Ehkä se että sanoin muutamalle ihmiselle sen mitä oikeasti ajattelin muutti sen mitä ajattelen. Näin sen yhden reaktion mikä kai lopulta muutti kaiken. Menin väkisin hakemaan apua. Tai no se oli aloitus sille. Enää pitäisi ottaa vain se apu vastaan. Ja sen jälkeen alkaa uskomaan että asiat järjestyy. Alkaa taas uskomaan siihen että tällä kaikella on viellä suurempi merkitys. Aika paljon joutunut miettimään mitä oikeasti haluaa ja mitä kaikkea on tapahtunut ja miksi antanut tiettyjen asioiden tapahtua. On ollut vaikeaa selittää itselleen miksi kaikki tuntuu pahalta ja miksi kaikki on niin vaikeaa kun niihin ei ole lainkaan vastauksia. Mulla on edelleen paha olla ja en haluaisi tuntea mitään. Vielä kaksi päivää sitten tunsin pitkästä aikaa hyvänolontunteita. Se kesti pitkään ja silti koko sen ajan pelkäsin että pian se loppuu ja todellisuus taas tulee ja muuttaa kaiken. Muuttaa sen että oli hyvä olla ja tuntui että ajatukset oli kasassa. Olin oikeassa. Tänään totesin etten elämässäni halua enää tuntea mitään. En yhtään mitään. Muutenkin on tuntunut siltä että annan vain päivien mennä eteenpäin ja vain odotan seuraavaa päivää. Menee päiviä ja menee aikaa ja kaiken aikaa haluan olla tuntematta mitään. Nyt haluaisin mennä nukkumaan viereen ja aamulla herätä taas elämään vain omaa elämää. Haluan saada läheisyyttä mutta en toista ihmistä elämääni. Haluan olla siinä sen hetken kun se tuntuu hyvältä ja sen jälkeen vaan palata omaan kuplaani ja olla tuntematta mitään. En halua tuntea. Sitä se on. En halua olla onnellinen koska se tekee vielä enemmän surulliseksi. En halua suhdetta jossa joku muu pitää asettaa edelle. Jonkun muun pitää olla tärkeämpi kuin minä. Ihan sama vaikka historia kertoo että aina se päätyy siihen että satutan itseni enemmän kuin muut. Tiedän etten halua saada sitä hyvää muka niin ihanaa oloa parisuhteesta kun en saa siitä mitään. En osaa olla onnellinen enkä oikeasti usko että ansaitsisin sitä. En oikein halua mitään. Välillä olla lähellä ja taas jatkaa vain tätä yhtään mitään. Ymmärtääkö tätä? En tiedä miksi tätä pitää kirjoittaa ja jakaa mutta joskus ehkä saatan lukea itse tän vielä uudelleen. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-77329537497816713032015-12-23T01:27:00.001+02:002015-12-23T01:27:38.629+02:00Matkalla<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Taas edessä lyhyet yöunet ja pää liian täynnä ajatuksia mitä en osaa karistella mielestä. Kaikilla meillä on kuori ja tiedän että oman kuoren ympärille rakennan muuria josta vain teen päivä päivältä korkeampaa etten tulisi satutetuksi. On vain taas se päivä kun olisin halunnut laskea ne kaikki muurit mitä vain löytyy. Päästää joku iholle ja antaa sen koskettaa hetken pintaa syvemmälle. Antaa itselle se mahdollisuus tunteelle. Antaa itseni olla sylissä ja kokea kuinka ihanaa se voi olla. Tiedän että päästin elämääni takaisin sen saman hirviön mitä haluan koko ajan juosta karkuun ja tunteet ovat erittäin ristiriitaiset. Haluan päästä eroon mutten päästää irti. Käyn mielessä läpi hetkiä jotka ovat jääneet mysteeriksi, hetkiä jotka ovat olleet liian hyviä ollakseen totta ja mietin kysyäkö niistä vai odottaako että joskus ehkä sellainen uusi hetki vielä tulee mitä mietin. Tiedän että tarvitsen jatkuvasti harhautusta omilta ajatuksilta. Pitäisi tehdä kaikkea muuta kuin miettiä ja vetää liian syviä ajatuksen turhuuksia tämän takia. Ennen ajattelin että kaikki tapahtuu syystä. Ennen ajattelin kaikesta muulla tavalla. Mikä minussa muuttui ettei voi herättää enää optimismia? Mitä tapahtui että kaikesta ajattelen vain että se on kiusantekoa ja vedätystä? Mitä tapahtui kaikelle sille naiviudelle? Tajusin että kaikki yritykset mitä on tehnyt on vain mennyt pieleen. Osa ihan onneksi mennyt pahasti pieleen. En haluaisi olla suhteessa, varsinkaan missä en voi olla se tärkeä edes kolmantena. Mutta silti tätä oikeasti paskaa tuuria on liiakseen varsinkin ihmiselle joka miettii liikaa. Ennen se oli varsin sitä että tunsin liikaa. Ennen se oli sitä että halusin tuntea ja nyt haluan jokaisen tunteen ja niiden viimeisetkin rippeet vain hävittää. Liian moni on satuttanut ja tullut liian lähelle ja vain lähtenyt pois. Mutta tänään olisin vain hetken halunnut tuntea. Kaikesta on tullut mahdotonta ja joistain asioista ylitsepääsemättömiä. Kauheampaa on ajatus että joudunko alkamaan käymään näitä vielä enemmän läpi ja miettiä vielä enemmän. Onko siitä edes mitään hyötyä? Kukaan ei kuitenkaan kaipaa yhtään enempää jos vain päätän tappaa kaikki loputkin tuntemukset ja päättää olla tuntematta enää ikinä mitään. Yhtään mitään. Onko edessä tulossa millainen matka ja johtaako se yhtään mihinkään ja ehkä kaikista suurimpana kysymyksenä; haluanko että se johtaa mihinkään? Olen niin syvällä välillä pää perseessä ja miettimässä aivan liikaa ja turhia asioita että tukahdutan itseni jo puolessa välissä sitä tietä mitä pitäisi sillä hetkellä yrittää kulkea. Aivan liian täynnä sellaisia kysymyksiä mihin ei ole vastauksia. Matkalla kaikkeen tuntemattomaan puoliksi peläten vaikka en tiedä pitäisikö vielä vain väkisin yrittää löytää intoa ja muuttaa suuntaa? Vaikka en tiedä auttaako se mitään vielä antaa se ylimääräinen kuukausi aikaa, niin jostain syystä tässä hetkessä se jopa houkuttaa. Mutta jos sen päätöksen teen, tiedän että on pakko alkaa tuntemaan taas. Ja sitten ollaan taas pulassa ja matkalla alemmas. Oli se hetkellistä tai ei, pitäisi osata myös sulkea kaiken ulkopuolelle nämä asiat mitkä jostain syystä nyt kiehtoo. Päästää irti asioista ja pienen haaveen tuomasta kiehtomuksesta. Repiä itseni irti siitä mikä ei ole todellista ja antaa myös mahdollisuus sille että haluan jonkun ihmisen vielä jakamaan sänkyni. Myös ajattelemaan sitä kaikista pelottavinta sitoutumisen vaihetta. Kohdata myös siinä kohdalla vielä kerran se menneisyyden haamu joka edelleen helvetti tulee mieleen ja vaivaa. Ehkä se johtui taas tästä joulukuusta, mutta en saanut mielestäni sitä automatkaa josta on jo viisi vuotta ja kymmenen päivää. Se on pitkä aika kummitella mielessä. Ja nyt voin ensimmäistä kertaa todeta että siitä on todella yli viisi vuotta. Tästä pitäisi pystyä kääntämään katse kohti unimaata vaikka nyt sain päähäni vain vielä kauheamman tuntuisia uusia ajatuksia siitä mitä haluaisin vielä elämältä odottaa. Taas tulee se hetki kun on vain pakko yrittää rauhoittua vaikka se tuntuu lähes mahdottomalta, sulkea kaikki tunteet ja ajatukset ja hetki vain olla..</span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-30361989197409255642015-12-19T16:59:00.001+02:002015-12-19T16:59:52.815+02:00Saavuttamista<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Mä katsoin hetken peiliin ja tässä pienessä hyvänolontunteessa totesin hiljaa mielessä että olen saavuttanut elämässäni jo kaiken mitä piti. Joskus pienenä tyttönä peiliin katsoessa halusin kasvaa aikuiseksi ettei tarvitse enää kuunnella kun muut komentaa ja yrittää ojentaa johonkin suuntaan. Silloinkin tuntui ettei kukaan ymmärrä. Tähän päivään mahtui ne hetket joita monena synkkänä iltana olen itkuissani toivonut. Ja nyt voin todeta että kaikki mitä se pikku tyttö peiliin katsoessaan toivoi pienessä mielessään on jo tapahtunut. Kaikki ne mitä halusin saavuttaa on saavutettu. Enää on vain ison tytön kasvot peilissä tuijottamassa ja miettimässä niitä samoja pienen tytön ajatuksia. Tunnen kaiken sen saman mitä silloinkin ja enemmän. Tunnen itseni ja tiedän rajani. Aika pitkä matka on pitänyt kävellä että pystyy kasvamaan aikuiseksi. Kun kaikki on saatu ja saavutettu ymmärrän nyt mitä kaikki tämä on. Sain mitä halusin. Voiko enempää enää edes saavuttaa ja uskallanko katsoa mitä voisin vielä toivoa? Olen vieläkin täynnä isoja kysymyksiä ilman vastauksia. Vaikka saavutin kaiken olen silti onneton. Kuori joka huutaa tyhjyyttä. Hetken ilo ja toisen ihon tunne omalla iholla. Se oli kaunista ja muistan sen hetken siihen asti kunnes en enää ole olemassa. Saavutin sen hetken mitä en kuvitellut enää ikinä saavani. Voiko enää enempää saavuttaa kysyn vain uudelleen ja uudelleen. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-76673528637796444842015-12-15T16:14:00.001+02:002015-12-15T16:14:42.979+02:00Kuplamoodi<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Mä oon saanut vajota taas tähän mun omaan kuplaan mutta tällä kertaa vain mun kupla on ollut vähemmän täynnä yhtään mitään. Kipeänä olemisen hieno puoli että saat olla vaan ja ihmetellä ja pää on tyhjä ajatuksista kun siellä virtaa vain keltaista paksua räkää. Ehkä ihan hyvä välillä näinkin. En ole onnistunut oikein ajattelemaan mitään. Edelleen kuitenkin olo on tyhjä. Kaikki on tyhjää mutta ahdistusta on ehkä vähän vähemmän. Mikään ei edelleenkään ole yhtään sen valoisampaa. Löysin hetkeksi paikan jota voi taas vain kutsua tyhjyydeksi ja omaksi kuplaksi. Tähän kuplaan ei mahdu muita. Jossain mielen takana on kaikki pahat ajatukset mutta ne eivät ole juoksemassa silmien edessä. Tunteet tuntuu täysin tukahdetuilta. Kaikki tuntuu olevan yhden pause-nappulan takana. Jossain vaiheessa varmaan tulee taas ylivyöry. En tiedä yhtään mitä odottaa huomisesta. Kaikki vaan menee nyt mun kuplassa päivä kerrallaan mikä on todella kummallinen olotila. Kummastelen ettei kiinnosta yhtään myöskään kaivella mitään. Normaalisti jostain tulee aina kuitenkin laitettua jotain mitä pureskella. Kävin jopa treffeillä ja niiden jälkeen taas on sama ihan tyhjä olo. Ei se tainnut olla kiinnostunut vaikka kaksilla käytiin. Kolmansia tuskin tulee. Mietin sitä että olisiko parisuhteessa oleminen yhtään mun juttu enää. Tuskin. Sekin tuntuu vaan kummalliselta. Mielummin olen omassa kuplassa ja välillä olisi kyllä ihan kiva päästää joku antamaan hellyyttä. Varsinkin kipeänä on joutunut kaipaamaan sitä että joku pitäisi huolta. Muuten en taida ketään tähän mun kuplaan taida edes haluta missään muodossa. Päätä meinaa alkaa särkeä kun alkaa miettimään mitään liian syvällistä. Millään kuitenkaan ole mitään niin suurta merkitystä. Enkä edes jaksa uskoa että kukaan haluaa olla se joka yrittäisi piristää. Tai olla se joka paijaa päätä kun haluan vain katsoa piirrettyjä. Yksin on ihan hyvä olla ja voin vain tehdä asiat kuin haluan ja antaa myös pahojen asioiden tapahtua jos ne on tapahtuakseen. Mitäpä muuta voi nyt toivoa kun että saisi olla tässä omassa kuplassa vielä vähän ja vähän pidempään?</span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-5124231773833442532015-11-24T22:33:00.001+02:002015-11-24T22:33:18.269+02:00Journey<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Oli pakko taas palata vanhoihin ajatuksiin mitä reilun vuoden varrella on käynyt mielessä. Poimin tekstin sieltä täältä ja yritin tulkata sitä mitä olen kirjoittanut. Palasin muutamaan hetkeen 110% tunnelatauksella. Mitkä oli niitä pieniä hetkiä ja oivalluksia, mitkä oli niitä pahoja päiviä ja itkuista öitä. Kaikessa en edes tunnistanut enää kuka olin. Vain pieniä asioita tuli mieleen. Kirjoitin että löysin taas itseni. Ihmettelen nyt mihin sen taas kadotin. Kasa kaaosta on vain koko ajan enemmän ja enemmän kuvaava sana yhdistelmä sille mitä olen. Olen hukassa ja toivoton. Pessimistinen, sarkastinen ja kaiken aikaa tyhjän vihainen. Mietin auton ratissa mitä se taas on. Huudatin auton stereoita teini tyyliin ja huusin mukana. "Do you think of me when you fuck her" oli ensimmäinen kohta kun tajusin huutavani ääneen. Hetkellisesti jopa säikähdin. En tiedä edes kenelle sitä huusin. Huutaminen ei helpottanut. Yritän miettiä koko ajan miten elämästä tuli näin mustaa enkä enää näe niitä pieniä pilkahduksia mitä aiemmin. Se ei ole kiinni siitä etten saa mitä haluan. Haluaisin saada niitä pilkahduksia ja tiedän mistä ne aikaisemmin sain ja siihen haluaisin turvautua liikaa. Haluaisin joskus vielä tuntea onnea ja löytää vielä itseni, oli se ajatus mikä kävi mielessä kun muistelin sitä syksyistä aamua kun tuntui että sain siltä päivältä kaiken mikä antoi voimaa. Pienen hellyydenosoituksen ja aamusuukon. Jos elämä on näin pienistä onnellisuuksista kiinni, miten en voi löytää niitä enää? Se ei voi olla kiinni siitä ihmisestä jonka kanssa tiedän etten halua parisuhdetta. Päässä on muutenkin pyörinyt kovin kummallisia ajatuksia valkoisesta mekosta sairaalan letkuihin asti. En ymmärrä mitä mieleni yrittää hakea ja turvautua. En ymmärrä mitä tässä tämän päivän matkojen aikana on tapahtunut enkä osaa niitä tulkata. Tunnistan tekeväni otsalleni ryppyjä kun rypistän koko naamaa suurella voimalla hampaat irvessä kun yritän tänään ja tässä ja nyt saada itsestäni tolkkua. Helvetti ei kaiken pitäisi olla näin vaikeaa! Haluaisin kiskaista pullon viskiä ja kokeilla miltä tuntuu yksin huutaa keskellä yötä humalassa. Silti velvollisuudet välttävät tämän tapahtumista. Kumpa joku tulkkaisi minulle nyt mitä tämä on ja miksi matka taas menneisiin ajatuksiin oli pakko tehdä kun en ymmärrä itseäni sitä vähääkään mitä aikaisemmin. Onko tämäkin luovuttamisen vaiheita vai eteenpäin menemisen merkkejä? MitämitämitäjavieläkerranMITÄ?!?!</span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-73364930600542131022015-11-19T20:52:00.002+02:002015-11-19T20:52:40.127+02:00Miten tänään?Moi, miten sun päivä on mennyt? Heimoi! Kiva kun kysyit! Päivä meni ihan kivasti. Tänään ei tuntunut jostain ihmeellisestä syystä yhtään niin paskalle kuin eilen. Tätä keskustelua mä kävin puolet mun työpäivästä mielessäni läpi. En muista koska multa olisi edes viimeksi vilpittömästi kysytty miten mä voin tai miten mulla menee.. Ensimmäinen vastaus puolitutulle on tietenkin ”kaikki fine”.Tällä hetkellä voin muistaa tasan yhden ihmisen joka on vilpittömästi osannut kysyä ja kuunnella myös sen mitä mä vastaan. Ja ainut ihminen varmasti koko tässä maailmassa joka pystyy ymmärtämään minkälaista kaaosta mun pään sisällä on ja kuinka helvetin pahalta se vaan voi tuntua. Tänään on ollut ihan ok päivä. Ei vituttanut niin paljon. Kenelle helvetti mä näitä kertoisin? Kohta Suomen kamaralta häviää se viimeinenkin ymmärtäväinen ihminen. Onneksi mä tiedän että mä voin lähteä Suomesta karkuun sinne lähetysmaahan ihan millon vaan kunhan lompakko antais vaan myöten ja sais järjestettyä sille aikaa. Musta tuntuu aika paskalta myös se että mun on vaikea tehdä mitään läheistä tuttavuutta kenenkään kanssa. Mutta toisaalta mä en halua mun ympärille just nyt ketään. Mä en tiedä miksi mä oon hokenut kohta kaks päivää päässä ”no man is an island”. Mutta mä haluan vaan oman saaren enkä ole mies. Mä en halua mun saarelle ketään joka ei sinne kuulu ja nyt sinne kuuluu vain minä. Minä, mun pää ja kaikki tää kaaos pitäisi sulkea autiolle saarelle. Ihan turha mun on edes keskustella kenenkään kanssa. Eilen ainut mitä kommunikoin äänellä oli kaupan kanssa. Sinne kauppaan pääseminenkin oli joku vallan suuri ennätys. Miten noi karmit tossa oven ympärillä ja ovessa kiinni oleva lukko voi muka avata näkymän niin pelottavaan maailmaan etten mä halua sitä kohdata. Mä en halua puhua kenellekään enää. Mä en halua viettää aikaa ihmisten kanssa. Ahdistava ajatus että joutuisi menemään ihmisten keskelle jotka vaan kattoo sitä kuorta mitä mä yritän parhaani mukaan taas kiillottaa ettei kukaan näkisi sitä mädän määrää mitä sieltä pilkkujen alta löytyy. Yhden asian mitä olen osannut sanoa että haluan; sylin. Olla sylissä, hetki. Sen mittainen hetki että siinä voi olla hetken pois tästä maailmassa ja kuvitella olevansa turvassa. Toinen asia oli valoa taloon koska valaisin sanoi itsensä irti. Joku voisi ajatella että ompa elämä pienestä kiinni, mutta niinhän se on. Ainakin mun elämä. Se on hyvin pienestä kiinni. Tänään ensimmäiset ahdistuksen tunteet tulee nyt kun miettii mitä tällä viikolla on vielä edessä. Huomenna on jotain mihin en uskalla edes osallistua tai harkita sitä. Se olisi liian pelottavaa kohdata taas uusia ihmisiä seurassa mihin en uskalla myöskään kuvitella että olisin juuri nyt tervetullut.. Taas se on pienestä kiinni. Jos tulee kysymys; tuletko? Tiedän etten voi olla menemättä. Vaikka tiedän että se huono ilmoitus että saan mennä käymään on jo saatu. Siinä välissä tapahtui vaan yksi viikonloppu, suunsoitto ja yksi vuodatus. Nyt ensimmäisen kerran painoin lähetä. Se onkin jo toinen tarina.. Tänään mulla menee ihan ok:sti. Huomisesta en tiedä. Mietin tänään onko hyvä kuitenkin antaa elämälle tämä kuukausi aikaa näyttää onko siitä mihinkään. Katsotaan. Jouluun on jo yli kuukausi ja maksalaatikkokin on pilattu tekstillä: ”Joulun perinteinen maksalaatikko”. Vitun joulu. Nyt menen voimaan ihan ookoosti, kiitos vaan vielä kysymästä!Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-92127635250662657372015-11-18T22:55:00.001+02:002015-11-18T22:55:04.515+02:00Luovuttamisen osa 1<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Mä yritin. Mä ihan oikeasti yritin. Mä en silti nää mitään mikä enää olis vaan sen arvoista et mä edes jaksaisin yrittää. Mä en ole enää sen arvoinen. Mä en vaan jaksa enää. Mä en halua että mua sattuu ja koskee enää ikinä. Mä en halua itkeä vaan kaikkia päiviä että mä jaksaisin taas pari päivää roolissa. Mulla ei ole enää voimia siihen että mä jaksaisin taas järjestää kaiken uudelleen. Mä en enää pysty saamaan henkeä vetämällä keuhkoja täyteen. Mun päivät on vaan pelkkää mustaa ja odottamista. Mä en edes enää tiedä miksi mä odotan ihmettä. Mitään ihmettä ei tule. Mikään ei vaan pysty palauttamaan sitä iloa mitä mulla oli ja mä vaan vajoan päivä päivältä syvemmälle. Mä en selviä edes tästä viikosta. Mä en voi pakottaa itseäni enää etsimään ratkaisuita asioille. En kestä enää kuulla että elämä ei ole reilua. Mä olen sen nähnyt ja kaikki kurjat puolet elämästä. Itseni satuttaminenkaan ei ole enää ongelma. Se kipu hetkellisesti vie mut muualle. Se kipu ei tunnu enää pahalta. Mikään fyysinen kipu ei varmaan tunnu enää pahalta siihen verrattuna miltä musta tuntuu joka päivä. Mä istun töissä ja näppäilen väkisin etten murtuisi. Pyörittelen mielessä onko vielä mun mielessä samat esitykset siitä miten olisi helpoin lähteä. Mietin mikä on kaikista kivuttominta vaikka sen ei sitä tarvitse olla. Tässä havahdun hetkeksi siihen miten ihmiset on itsekkäitä. Kaikki ovat jo mut jättäneet yksin ja osa poistanut mut niiden elämästä. Kaikki muut aina saa olla itsekkäitä. Tässä ei ole mitään järkeä. En käy sitä helvettiä enää uudelleen läpi mitä mikään parantuminen vaatisi. En jaksa enää. En pysty sitä tekemään enkä halua enää kenenkään muun olla vahtimassa ja huolehtimassa kun ei se ole kenenkään vaivan arvoista. Mä en halua vaan enää olla täällä tuntemassa tuskaa. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-6637438729646588222015-11-17T00:02:00.001+02:002015-11-17T00:02:33.521+02:00Taas hylky<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Mä en oikeesti vaan pysty tähän että mä alkaisin deittaamaan taas uudelleen. Mä en kestä tätä ja sitä paskaa ja epävarmaa oloa mitä se tuo tullessaan. Pitää käyttäytyä parhaimmillaan koko ajan ja näyttää vaan niitä hyviä puolia. Mä en halua uutta suhdetta. Mä en halua uusia tuttavuuksia ja uusia opeteltavia tapoja. Mä en halua taas miettiä mikä mussa vaan on vikana kun mietin sitä jo muutenkin. Ensin kaikki treffailuun liittyvä tuntui ihan kivalta ajatukselta. Nyt mä tiedän miksi mä palaan aina siihen vanhaan samaan kuvioon. Mä en halua tätä "uutuuden viehätystä" mikä kestää sen viis minuuttia. Mä haluan luovuttaa myös tän suhteen. Mä en halua mun elämään ihmistä sekoittamaan mun kuviota kun ne on jo tarpeeksi vittuillaan. Ei kukaan mua voi vaan liimata takasin yhteen ja pelastaa. Mä katson taas peiliin vaan tuntien syvää itseinhoa. Mä olen ruma ja läski enkä ansaitse ketään. Se on tullut taas selväksi että mä en ole ketään varten ja kukaan ei halua olla mua varten enkä mitään tule saavuttamaan. Tää kaikki on vaan aivan liikaa kerta toisensa jälkeen ja mä en pääse enää jaloilleni. Makaan jo polvet liian ruvella. Mä rakastun vaan vääriin ihmisiin enkä enää halua luottaa kehenkään. Mä en halua enää näitä mietintöjä tämän kaiken lisäksi. Mä en vaan kelpaa. Mä pidättäydyn mun suunnitelmassa etten ole enää olemassa joulun jälkeen. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-68585991725141125022015-11-14T00:07:00.001+02:002015-11-14T00:07:41.936+02:00Most of the damage is selfmade<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Tänään tuli ajatus että suuntiin osa mun tuskasta ja ahdistuksesta olis vaan itse aiheutettua. Mut ei se vaan ole. Mun syvimmät arvet on peräisin että joku ne haavat tekee, repii ruvet auki pariin kertaan ja sen jälkeen mä itse ehdin kaivamaan ne haavat auki niin moneen kertaan että san tuntea sen kaiken tuskan moninkertaisesti. Revin auki taas vanhoja haavoja. Tästä kaikesta tulee vaan lumipalloefekti. Yksi hajoaa, toinen hajoaa, kolmaskin kaatuu ja lista jatkuu neljännestä sataan. Siltä se tuntuu. Siihen päälle kun kaikki jo valmiiksi on rysäytetty niin paskaksi että kädet voi tunkea vielä kuumaan tuhkaan ja tuntea sen poltteen ja silti vielä vähän pitää itse lisätä bensaa ja tulta jo kertaalleen palaneisiin liekkeihin. Yksin, yksin ja yksin kannat kaiken ja yksin, yksin ja yksin kaiken jaat itsellesi ja hakkaat vaan päätä seinään. Kun kerran ja kaksi avaudut niin ihmiset ympärillä tekee saman kun kärpäset. Ne menee paremman banaanin perässä pörräämään koska tää mätänee jo liian pitkällä. Tässä kaikessa yksinäisyydessä on liikaa aikaa siihen että ajattelee. Sen vain kun osaisi lopettaa muttei se helpolla tule. Eikun vaan pää täysille kierroksille. Miettimään mikä mussa on vikana, miksi kaikki sattuu mulle ja mitä nää fyysiset oireet on ja miten ne saa loppumaan. Makasin tunnin lattialla ja yritin haukkoa henkeä onnistumatta siinä. Ja taas ollaan ajatusten kanssa siinä että olen arvoton, ruma ja kaiken ulkopuolella. Kukaan ei tunne mitään mua kohtaan ja kaikki tämä on yksin vain tässä hoidettava ja yritettävä jaksaa. Mietin että jakaisin kaikki oksettavimmatkin ajatukset yhden kanssa. En vain tiedä mitä siitä tulee. Luultavasti kaiken loppu koska en osaisi enää käsitellä palautetta. Enkä voi yhden harteille asettaa sitä jos päätinkin vain yhdessä psykoosissa että on vain yksi pakotie enää jäljellä. Mutta olisinpa ainakin kertonut mitä oikeasti ajattelen. Se vain ei tule helpolla. Enkä usko että yksi linkki avaisi silmiä sille miltä musta tuntuu. Ainakin näkyisi missä mun ajatukset pyörii ja voisi tehdä itse päätökset mitä sen jälkeen tapahtuu. En tiedä. Aiheutan tälläkin pohdinnalla aivan liian paljon ahdistusta koska tiedän että se olisi pakko tehdä mutta en tiedä koska ja kuinka läsnä se toinen olisi. Aiheutan. Taas. Vain. Itse. Tämänkin. Lisän. Jo. Tähän. Tarpeeksi. Raskaaseen. Tuntuu että kuolen joka tapauksessa. Pitäisi vain olla kristallipallo että tietäisi mikä on se viimeinen luoti mikä osuu. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-48805541607570139682015-11-04T16:57:00.001+02:002015-11-04T16:57:29.287+02:00Oman mieleni vanki<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Kun viettää neljä päivää neljän seinän sisällä ehtii miettimään taas liikaa. Ei niinkään ehkä enää mieti elämää vaan kaikkea muuta ja miten sitä voikaan mielessään pystyä pyörittämään liian monta päivää samaa saatanan virttä ja saamatta mitään aikaan mitä pitäisi? Olo tuntuu välillä todella tuskaiselta pyörittää kaikkea tätä samaa paskaa päivästä toiseen kun tietää että taas pitäisi huutaa asiat ulos mielestä ja sitä kautta löytää jotain rauhaa. Perjantai oli rankimpia päiviä taas hetkeen ja siitä selvinneenä jäljelle jäi kuitenkin kuristava tunne kurkussa ja yhden ihmisen pyörittäminen päässä. Mikä helvetti siinä on että joistain ihmisistä ei vain pääse yli? Pari kertaa meinannut jo päästä kun se taas tulla tupsahtaa sosiaalisen median etuseinälle jutuillaan tai pamahtaa mieleen yhen yhtäkkiä muistuttamaan sen miten ihania piirteitä siitä löytyi. Kaksi viikkoa sitten avoimesti keskustelin että tämä palautuu mieleen ja siinä olisi se ihminen jonka kanssa voisin loppuelämäni viettää jos se vaan päästäisi mut sen elämään. Sen jälkeen olo on ollut kuin raivatulla ja se ei vain poistu mun päästä millään harhautuksella. Normaalisti näinä aikoina kun tiedän sen olevan toisella puolella maapalloa nauttimassa elämästään minkä se on rakentanut, on ollut helpompaa olla. Nyt tieto siitä minä päivänä se saapuu takaisin tuskastuttaa enemmän kuin koskaan. Tiedän etten ole sitä mitä hän haluaa, koska miksi muuten me olisimme siinä tilanteessa että minä yksin olen ajatusteni kanssa enkä jakamassa niitä tälle ihmiselle joka voisi elämässäni muuttaa kaiken? Jotenkin kaiken tämän myötä on tullut mietittyä kaikkia niitä hetkiä kun joku on tuntunut "siltä oikealta". Jouduin kaksi päivää miettimään miksi mulla on näin syviä tunteita ja mitä sanoisin jos joku kysyisi miksi häntä niin rakastan.... Mietin mitä kirjoitin 5kk sitten. Mietin sitä laastarin repimistä. Ehkä tässä suurin ongelma on että en itse osaa repiä sitä laastaria ja päästää irti. Tunnen korvissa vieläkin sen kumitukset kun kuulin ne sanat että kuinka paljon hän välittää ja hänellä on tunteita mitä ei paljasta ja joille ei anna tilaa. Tietenkään herra itse ei muista tätä kolmen promillen avautumista, eikä siitä voitu puhua eikä olla puhuttu. Tuntuu tuskaiselta kuulla että joku toteaa minulle "se ei ole vielä siinä" kun kerron tunteista ja ajatuksista mitä olen joutunut tästä käymään. Sanoin etten pidätä hengitystä että tämä ihminen tulee ja sanoo ettei pelkää enää. Ja mitään muuta en ole tehnyt kuin pidättänyt hengitystä kaksi viikkoa niin että se sattuu jo. Mielessä näiden asioiden pyörittely ei auta kun se ei tarkoita kuitenkaan että mitään tapahtuisi. Nyt eikä ikinä, eikä varsinkaan maanantaina. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-9716161848188299982015-09-30T01:22:00.001+03:002015-09-30T01:22:55.774+03:00Kulunutta aikaa<span style="color: rgb(69, 69, 69); font-family: UICTFontTextStyleBody; text-decoration: -webkit-letterpress;">Taas on ehtinyt vierähtää liian pitkä aika kun mulla on ollut aikaa mun omille ajatuksille. Tähän pitkään hetkeen on yllättäen mahtunut yksi tapailun päättyminen, uuden aloittaminen, kahden ihmisen välissä sekoilu ja tietenkin lopulta taas päädytty siihen että mun on vaan parempi olla yksin. Aika lyhyeen saa kolmen kuukauden asiat taas kiteytettyä. Se on aina se maaginen kuukausi ja sen jälkeen hommat tunnetusti menee vituiksi. Kun taas tulin ensimmäisen kerran siihen samaan pisteeseen, oli helppo todeta ettei se vika ollut oikeasti minussa, ei tällä kertaa. Se ihminen ei ole oikea jos se ei hae muutakuin vikoja musaa ja mun olemuksessa. Mitään muuta tee kuin valita ja vaatii. Totesin herralle suoraan päin näköä että se on varmasti helpompaa etsiä niitä vikoja minusta kuin itsestään. Ja samaan hengenvetoon vielä mahtui toteamus että hakemalla vain kaikkia vikoja se vain kertoo minulle ja itselleen ettei sen tarvitse aloittaa seurustelua. Näinhän se edelleen minun mielestä oli ja on ja pysyy. Ei ollut se ihminen mitenkään prinssi vaikka sitä aluksi niin vitsaili. Seuraavaan ihmeelliseen meni se melkein kuukausi. Lähti taas Espoon tytöltä jalat alta kun savolainen iski silmää ja tarrasi kädestä kiinni. Jutut meni vaan liian hienosti yksiin vaikka välimatkaa oli. Kunnes tuli taas se kuukauden mittainen ihastelu täyteen. Siinä tämän aikana pamautti Helsingin herrasmies, vanha tuttu että hänellä olisi kiinnostusta nyt alkaa tapailemaan. Eihän siinä saanut kuin taas pään sekaisin. Ihankaan turhaan ei tainnut se homma osua kohdalle mutta savon ihmeen tyylittömän "palaan exän kanssa" yhteen ilmoituksen jälkeen ei vaan taas mikään tunnu miltään. Tänään huomasin taas itsessäni niitä vanhoja samoja hermoja rakastavia piirteitä kun salaa kävin katselemassa internetin ihmeellisen maaliman avulla kuvia... Kyllä, tapana on liian paljon haaskata aikaa ja ajatuksia sellaisiin jotka eivät sitä ansaitse. Parempi jatkaa vain tätä yksin taapertamista. Tulihan tossa taas kasvatettua ikää lisää ja huokaistua kuinka jälleen vaikeaa se joskus oli viettää syntymäpäivät yksin. Erona aikaisempiin sinkkuvuosiin nautin täydellisesti huonolla väliaikasohvalla maatessa että onhan tää ihan jees olla krapulassa kotona ja kerrankin nautin yksinäisyydestä sellaisena aikaisemmin kutsuttuna spesiaalipäivänä. Kaikkeen tähän kiireeseen tietenkin piti hoitaa muutto, jatkaa töitä normaaliin jokapäiväiseen tahtiin ja palata koulun penkille. Ei tällä aikataululla ole edes mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä. Ja nyt ei ole aikaa vaivata päätä sillä että alkaa tapailemaan ja saa sydänsuruja kun en kuitenkaan vielä selvinnyt viimeisestä. Aika karua huomata taas jälkikäteen että sitä ehtikin tykästyä toiseen ja kiintyä kuitenkin jo vähän ajatukseen että kuinka yhteistä aikaa järjestää ja viettää. Se tuntui yllättävän pahalta ja sai sitä itkua siirrettyä viidellä-kuudella päivällä. Sieltä se kuitenkin tuli ja ajatus siitä että olen kaikille vain ja aina se kakkosvaihtoehto. Jotkut asiat eivät koskaan muutu ja minä en aio olla se joka haluaa edes muuttua. Vaikeaa yrittää saada ajatuksia järkevästi kasaan kun tuijottelee vielä omaa napaa ja miettii miksi taas kävi näin. Paskaa tuuriakin tarvitaan matkaan ja sitä tältä tytöltä ainakin löytyy. Vielä pitäisi saada vanhalle tuttavuudelle selitettyä kaikki tämä niin ettei siitä tule liikaa lisäkysymyksiä ja että en pahoita toisen mieltä sillä että haluan olla yksin. Ajanviete on tervetullutta mutta sen vain pitää mahtua minun aikatauluun ja se menee nyt vain ennen kaikkea muuta. Seuraavaksi pari viikkoa aletaan totutella taas ajatukseen että tästä läheltä on yksi lähiomainenkin hävinnyt ja viimeiseen lepoon saattaminen ja itkeminen on edessä. Hautajaisissa mietityttää, miten selviän niistä kun molemmat puolet penkistä on tyhjiä. Sitä en olekaan saanut vielä yksin kokea ja en uskalla siihen ketään pyytää vaikka tiedän että todella olisin sen tarpeessa. Päässä pyörii paljon enemmän elämään liittyviä henkilökohtaisia asioita kuin niitä mitä liittyy parisuhteen hankkimiseen. Hullua huomata että jos jossain tuli kasvatettua henkistä ikää niin tässä. Vaikka muut eivät sitä näe tai tiedä niin minä sen tiedostan. Koko vuosi on kasvattanut jo ymmärtämään peilikuvaa aika paljon enemmän ja ymmärtämään sitä että pärjään varmasti vain paremmin yksin. Heikkona oleminen ei ole se mun juttu mutta yksin ei tarvitse kysyä lupaa eikä tarvitse katsoa aina aikaa ja paikkaa missä itsensä heikoksi tuntee. Osin jopa siitä nauttii. Vielä silti siellä mielenperukoilla vaeltaa se ajatus kuinka hienoa olisi löytää vielä tämän elämän aikana yksi joka vie jalat alta ja joka ottaa vielä kunnon kopin eikä päästä irti. Siihen pieneen haaveeseen ja hetkeen haluan nyt nukahtaa. </span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-41379133096801860482015-07-07T23:46:00.001+03:002015-07-07T23:46:26.987+03:00Vuosi ja kuukausi<div style="color: rgba(0, 0, 0, 0.701961); font-family: UICTFontTextStyleBody; -webkit-composition-fill-color: rgba(130, 98, 83, 0.0980392); text-decoration: -webkit-letterpress;">Ehti mennä jo vuosi siitä kun yhtäkkiä puhelimeen pärähti viesti. Vuosi siitä kun löysin todellisen hymyn kasvoille. En ehkä osannut ymmärtää mihin asiat johtavat muutaman päivän päästä. Enkä todellakaan vuosi sitten kuvitellut kirjottavani näin. Vuosi on kulunut ja pölytystä vuoristorataa. Vuoteen on mahtunut aivan liian paljon kyyneleitä ihmisen takia joka ei ole ollut yhdenkään kyyneleen arvoinen. Vuosi on sisältänyt valheita, salaisuuksia, piilottelua, salailua, kummallisia käänteitä, tunteita ja erittäin paljon sanomattomia sanoja. Kuinka tekee mieli sanoa että olen tuhlannut vuoden odottamiseen. Siihen että saisin kokea sen miltä tuntuu hyvä olo olla sylissä, rakastettu, hyväksytty ja ennen kaikkea arvostettu. Vuosi kaikkea sitä mitä minä en ansainnut. Sanojen vääntämistä, kieltämistä, ylipohtimista siitä miltä minusta tuntuu ja mitä haluan. Odottamista että jotain tapahtuu. Se odottaminen loppuu nyt. Ei enää. Olen valehdellut, salannut, pimittänyt ja jättänyt kertomatta lukemattomia asioita. Vaikka kuinka olen halunnut jotain kertoa vaikka ihan ilkeyttäni ja satuttaakseni olen niellyt ne kaikki sanat ja kirjaimet ja jättänyt kertomatta. Kaikki ne asiat mitkä ovat olleet pinnalla ovat niitä asioita joita en halunnut tai en halunnut myöntää. Olen mitä olen ja tiedän ansaitsevani enemmän. Kaikki on kaadettu ja rikottu. Olin jo rikki mutta kukaan ei antanut sinulle oikeutta olla minulle paskamainen ja kehtaat vielä sanoa että tunsit joskus jotain. Jos olisit tuntenut minua kohtaa mitään tärkeää, olisit tiennyt ja osannut jättää minut pois elämästäsi kerralla laastarin repien. Tämä vuosi roikkumista tai miksi ikinä tätä voikaan sanoa loppuu nyt. Hyvää vuosi päivää ja loppuelämää. Älä enää ikinä satuta minua millään tavalla. Jos haluat olla osa elämääni, sinun täytyy tehdä töitä sen eteen että minä haluan sinun enää ikinä olevan osa sitä. Ansaitsen miljoona kertaa parempaa. Ansaitsen lähelleni ihmisen joka haluaa tietää sen mitä ajattelen ja mitä tunnen. Ansaitsen elämää ilman valheita. Ansaitsen onnellisuutta enkä anna SINUN seistä enää siinä välissä että saisin olla onnellinen. En pääse tästä kaikesta helpolla yli, eikä mikään viesti loppuisi ikinä jos saisin valtuudet kirjoittaa kaikki tunteet mitä sisälläni on. Kaikki mitä tapahtuu tästä eteenpäin on elämää ilman sinua jos et ole valmis kuuntelemaan sitä mitä minä haluan. Tiedät mitä et pysty antamaan, tiedät mitä et halua antaa ja todella tiedät itse sen jos tunnet minkäänlaista pistoa sydämessäsi. Kaikki mitä halusin sanoa kiteytyy aivan liian saatanan kierolla tavalla kolmeen sanaan mitä en aio sanoa. Kaikella maailman tavoilla vaikka olet onnistunut minua satuttamaan itsellesi myöntämättä, on saanut minut tuntemaan asioita jotka mielummin kieltäisin. Haluan olla vihainen ja oppia vihaamaan. Mutta ennen kaikkea haluan olla onnellinen ja mielummin lopun elämää yksin kun roikkua missään mikä ei ole sen arvoista. Ihan sama nyt mitä ajattelet jos edes tähän asti luet. Huomenna ikävä, kaipuu ja myös häpeä tulee. Häpeä siitä että joudun kirjottamaan enkä voi olla lähettämättä sitä. Miksi hävetä? Sekin on jotain minkä sait aikaan ja minä annoin vain sen tapahtua, kerta toisensa jälkeen. Tarkoitin sitä mitä sanoin viimeiseksi. Ja tarkoitin myös niitä tunteita ja ajatuksia mitä kuiskin kun nukuit. Tämä "liikkis hymytyttö" muuttui vuodessa ja yllättävän paljon. Ja nyt kerään itseni omille jaloilleni ja toivon että kerään tarpeeksi paljon rohkeutta vielä joku päivä että voin poistua elämästäsi pysyvästi. </div><div style="color: rgba(0, 0, 0, 0.701961); font-family: UICTFontTextStyleBody; -webkit-composition-fill-color: rgba(130, 98, 83, 0.0980392); text-decoration: -webkit-letterpress;"><br></div><div style="color: rgba(0, 0, 0, 0.701961); font-family: UICTFontTextStyleBody; -webkit-composition-fill-color: rgba(130, 98, 83, 0.0980392); text-decoration: -webkit-letterpress;">Pari päivää eteenpäin kun hiljaisuudessani mietin kulunutta vuotta tapahtui uusi käänne. Kun vihdoin sain itsestäni kaiken ulos vaikka ilman että kukaan kuuli tai näki sanojani ja kuinka mieleni teki muuttaa mieltäni ja painaa lähetä nappulaa, olin jo tehnyt päätöksen että NYT. PISTE. ETEENPÄIN!! Ja huomaamatta tein sen. Kuukauteen on mahtunut silmien avaaminen mahdollisuuksille. Päätin alkaa elää omaa elämääni jälleen. En edes huomannut kuinka yhdessä yössä annoin itselleni uuden mahdollisuuden. Löysin jotain parempaa. Hullua ajatella että yhden kahvin ja hieman hölmöjen vitsien jälkeen haluaakin hörppiä lisää kahvia ja kuulla samat typerimmätkin vitsit uudelleen. Kyllä se tapahtui pitää ehkä joskus jopa hokea. Löysin ihmisen joka on kestänyt tätä kaaoskasaa kuukauden. Aika paljon siihen mahtuu ihmettelelyä ja pelkoa ja ne eivät heti tule loppumaan. Uskomatonta on taas miten kuitenkin uskalsin jo vähän kokeilla mitä elämä voikaan olla. Vielä tästä mitään tiedä mutta muutos vuodesta yhden kuukauden tapailuun alkaa olla iso askel itselle. Tyhjentävä olo mutta pieni onnellisuus kun muistaa katsoessaan ensimmäistä yhteistä puoliksi salaa otettua kuvaa. Ja se hymy; toivottavasti se on jälleen palannut. </div>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-29139602800448416432015-05-20T23:37:00.001+03:002015-05-20T23:37:40.481+03:00Kenelle valehtelen?<span style="color: rgba(0, 0, 0, 0.701961); font-family: UICTFontTextStyleBody; -webkit-composition-fill-color: rgba(130, 98, 83, 0.0980392); text-decoration: -webkit-letterpress;">Tarvitaan yksi pieni hetki jonka jälkeen taas kaikki muuttuu. Hetkessä tapahtuu pieniä taianomaisia asioita ja hups kaikki on taas päälaellaan. Muistaa kaikki pienet elämän ihmeelliset asiat ja hymy nousee korviin noin vain. Hetki on ohi ja kylmät väreet kiipeävät pitkin niskaa jonkun kuiskatessa korvaan "mitä tulikaan tehtyä". Päivät kuluu ja annat muka asian ollan vaikka jokaisena hetkenä kun pysähdyt muistuu mieleen taas se pieni hetki jossa maailman on ihmeellinen paikka. Pysähdyksen jälkeen pelkkää raivoa ja tulta kamppaillessa omassa mielessä miten se hetki ei ollut muka todellinen. Taas tulee kontakti joka tuo ne hetket mieleen ja palauttaa uskoa elämään. Uppoutuu siihen tunnelmaan niin että haluaa sukeltaa vaan syvemmälle ja syvemmälle. Et halua nostaa päätäsi, katsettasi pois kirjaimista jotka vilisee suoraan edessäsi. Et halua kuvitella mitään muuta kuin sen hetken mielessäsi missä olet onnellisempi kuin ikinä. Taas palaa karu todellisuus ja huomaat istuvasi yksin miettimässä mitä olisikaan onnellisuus olla. Haluat syöttää päähäsi kauniita ajatuksia ja luoda ihanaa tulevaisuutta. Huomaat kuinka pienet hetket valtaavat mielesi ja hymyilet pelkästä ajatuksesta. Kuinka pelottavaa se olisikin olla onnellinen. Kuinka vain mielikuvituksen maailmassa kaikki olisi hyvin. Kuinka paljon voitkaan itsellesi luoda mielikuvia ja olla haluamatta palata siihen todellisuuteen missä oikeasti elät. Kuinka ihanaa olisi taas tuntea ne kaikki ihastuksen aiheuttamat jännitykset ja tunnelmat. Kuinka suudelma vie vain jalat alta ja antaa kaikelle mahdollisuuden. Mutta en vain halua palata näihin asioihin haaveissa ja hetkissä vaan haluaisin sen olevan sitä todellisuutta jonka keskellä minä olen. Missä huomaan olevani yksin yksinäinen ja missä kaikki hyvä on korvattu jollain mitä kenenkään ei tulisi koskaan kokea. Kaikessa tässä mietin mikä on ollut valetta, mikä haavetta ja onko mikään tässä ollutkaan ikinä totta. Onko omat tunteeni aina sanoneet samaa vaikka kuinka vannoin että tunteeni olivat väärässä. Miksi se hetki palasi? Miksi se taas oli mahdollista saada tuntea kaikkea tätä mitä uskoin jo todella haudanneeni syvälle sellaiseen paikkaan mistä en halunnut sitä enää ikinä löytää? Onko ollut mahdollista sotkea todellisuutta ja haavetta ja kahta eri haavetta todellisuuden kanssa yhteen maailmaan missä kaikki voisi olla vain minun? Liian vaikeita sanoja ja ajatuksia. Liikaa kysymyksiä miksi, mikä, miten ja mihin. Huomaan vain taas käveleväni sellaisella polulla missä on liian vaarallista rakastua ja olla vain haaveissa onnellinen. Sille polulle en halua. Haluan odottaa huomista ja uutta ihmettä ja unohtaa tämän. Tästä ei seuraa mitään todellisuutta parempaa vaan se pahentaa sen kaiken muistuttamalla siitä mitä et voi saada. Kuka tätä ymmärtää, kuka tämän kuulee, kuka tätä voikaan sisäistää kun sisälläni huutaa. Tunne jota en halua päästää ulos, jonka valtaan en halua enää jäädä kokeakseni sitä kaikkea vielä kerran. Tunne haluaa antaa minulle hetken onnellisuuden. Minä, ei järki eikä tunne, vaan tulevaisuus ja minä itse haluan että saisin sen kaiken kokea huomenna ja tehdä siitä tunteesta ja hetkestä tulevaisuuden. En halua valehdella. Tiedän että se tunne sisällä polttaa ja huutaa kaipuuta. Mutta minä haluan muistuttaa että se tunne pitää lopettaa koska en voi sitä saada.</span>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5156753617658520231.post-36923491463557736112015-04-29T22:09:00.001+03:002015-04-29T22:09:16.023+03:00Kirje jota en toivottavasti koskaan lähetä<div style="color: rgba(0, 0, 0, 0.701961); font-family: UICTFontTextStyleBody; -webkit-composition-fill-color: rgba(130, 98, 83, 0.0980392); text-decoration: -webkit-letterpress;">Fiilis jepjep. Tiedä enää mistä aloittaa. Tuntuu pahalta, suututtaa, itkettää, raivostuttaa ja tää kaikki saa vaan mun pään taas räjähtämään. Olisi ollut mahdollisuus sanoa asioita mutta en saanut sanottua mitään siitä mitä olin ajatellut. Paitsi viimeiset sanat hyvästi. Ja siihenkin sen piti ehtiä sanomaan se viimeinen sana enkä enää vain kääntynyt ympäri. Istuin autoon ja ajoin pois. Matkalla kuuntelin musiikkia niin että meinasi stereot räjähtää. Ei näin. Nyt vain tuijotan näyttöä ja mietin mitä vittua. Olisiko pitänyt sanoa kaikki vai haistattaa pitkät paskat vai onko nyt vain parempi etten sanonut yhtään mitään. Olin suunnitellut jo mitä sanon. Ne viimeiset sanat mitkä olisin sanonut. Eipä se toinen ollut kovin vastaanottavainen ja näytti siltä että odottaa että vain lähden. Enkä sitäkään saa tietää ikinä oliko se niin vai kuvittelinko vain? Tuskin. Yksinpuheluna sekin keskustelu olisi luultavasti mennyt enkä varmaan olisi ikinä päässyt loppuun asti. </div><div style="color: rgba(0, 0, 0, 0.701961); font-family: UICTFontTextStyleBody; -webkit-composition-fill-color: rgba(130, 98, 83, 0.0980392); text-decoration: -webkit-letterpress;"><br></div><div style="color: rgba(0, 0, 0, 0.701961); font-family: UICTFontTextStyleBody; -webkit-composition-fill-color: rgba(130, 98, 83, 0.0980392); text-decoration: -webkit-letterpress;">Olen valehdellut. Paljon ja pitkään ja suojellakseni itseäni ja yrittänyt olla välittämättä. Enää en pysty. Tämän kaiken vain pitää loppua ja kerron enää vain miksi. Olen rakastunut sinuun ensimmäisestä suudelmasta lähtien. Se kaikki silloin oli täydellistä. Ja vielä sen jälkeen oli olo että tästä voi tulla se asia mikä muuttaa mun elämässä kaiken. Ensimmäinen yhteinen yö sammuessa vain kainaloon oli sillä hetkellä sitä parasta mitä osasi ajatella. Sen jälkeiset ajat ehkä viikko vai ehtikö mennä kaksi, en muista... Sain olostani upean. Kunnes. Tiedät itsekin. Muutit kaiken kohtelun ja kaiken kommunikaation ja vieläkin ihmettelen. Vain ihmettelen mikset voi puhua niinkuin ihmiset puhuu. Ehkä joudun kysymään monesti että ymmärrän mutta haluan tietää ja oikeasti myös ymmärtää. Ei ole kyse enää vain mitä tulevaisuus tuo tullessaan vaan siitä että olisi turvallinen olo ja saisin kunnioitusta. En saanut varmaan enää kumpaakaan. Silti aina jatkoin. Vaikka itkin ja vaikka kuinka sattui, en saanut sua mielestä. Yritin ja todella yritin. Tapailin muita, yritin verkostua, keksiä parempaa tekemistä. Silti aina yksin ollessa en tiennyt enää mitää mitä haluaisin. Olisin ottanut sut milloin vain mieheksi itselle jos olisit antanut. Teit selväksi ettei niin tule käymään ikinä mutta et silti työntänyt kokonaan pois. Palasit itsekin. Jossain vaiheessa havahduin omasta rakkauden koomasta ja mietin että parempi näin. Pidetään asiat simppelinä eikä yritetä yhtään enempää. En halua seurustella ihmisen kanssa joka ei halua samaa mun kanssa. En halua olla suhteessa jossa täytyy liikaa miettiä. Helpompaa kun ollaan, pannaan ja jatketaan asioita vaan eteenpäin sitten omassa elämässä. Sopii jos homma toimii. En tiedä mikä siinä oli ettei tämä vain mahdu sun päähän. Sanoit: "Älä riko itseäsi" johon vastasin olevani jo niin rikki kaiken muun jäljeltä ettet pysty enää tekemään mitään mitä joku muu ei olisi jo ehtinyt tekemään. Ihmettelet että puhun kuin sinä kun sen kerran kännissä päätetään asioista puhua. Ja vain siksi koska sinä halusit ja kumpikaan muista siitä. Tai minä sen kolme lausetta ja sinä taas sitäkään. Vaikka kuinka vakuutan että anna tunteideni olla ja en halua mitään et usko silti ja mietin miksi. En ilmeisesti osaa valehdella. Ainakaan koko aikaa. Halusin uskoa että kaikki on hyvin näin ja ne olisi voinut ollakin jos olisit voinut yrittää olla se "ystävä". Ehkä parempi näin ettei nähdä enää ikinä ja voin rauhassa yrittää hävittää kaikki tunteeni sua kohtaan. Sillon kun satut tuulelle kanssasi on ihanaa ja helppoa ja ymmärtää miksi alunperin sain tunteita. Hirveintä on kun et kommunikoi ja olen ilmaa. Valehtelit, kerroit valkoisia valheita etkä koskaan koe tarvetta että tarvitsi tehdä mitään toisin. Kumpa vain ymmärtäisin että koko lopun elämää mun on parempi vaan ilman sua. Silti en voi tunteille mitään enkä osaa selittää miksi niitä edelleen on ja miksei niistä pääse irti. En halua toivottaa hyvää loppuelämää koska kuitenkin sisälläni kiehuu ja itkee se pikku tyttö joka vain halusi olla onnellinen ja se on satutettu ja lyöty maahan. Ei, sinä et särkenyt minua, olin vain liian rikki edes tavatakseni sut. Etkä myöskään halunnut olla se oikea joka tekee minusta ehjän. Et tunne mitään etkä halua tuntea ja yritän sen hyväksyä. Älä enää ikinä tule lähelle jos et voi haluta sitä mikä on mulle parasta. Äläkä kuvitele että olisit sen tiennyt alusta asti.</div><div style="color: rgba(0, 0, 0, 0.701961); font-family: UICTFontTextStyleBody; -webkit-composition-fill-color: rgba(130, 98, 83, 0.0980392); text-decoration: -webkit-letterpress;"><br></div><div style="color: rgba(0, 0, 0, 0.701961); font-family: UICTFontTextStyleBody; -webkit-composition-fill-color: rgba(130, 98, 83, 0.0980392); text-decoration: -webkit-letterpress;">Tässä vaiheessa olisin jo itkenyt niin hervottomasti että loputkin olisi jäänyt sanomatta ja enää en osaa jatkaa ja sanoa loppuun olisinko halunnut enää mitään muutakaan. Kun toinen ei vain tunne samoin niin se ei tunne. Vaikka ei ole mitään menetettävää en silti lähetä tätä koska kaikki tämä olisi pitänyt saada sanoa päin naamaa että olisin vain nähnyt ilmeesi. Anteeksi. </div>Kääpishttp://www.blogger.com/profile/00950689407292574944noreply@blogger.com0