Matkalla

Taas edessä lyhyet yöunet ja pää liian täynnä ajatuksia mitä en osaa karistella mielestä. Kaikilla meillä on kuori ja tiedän että oman kuoren ympärille rakennan muuria josta vain teen päivä päivältä korkeampaa etten tulisi satutetuksi. On vain taas se päivä kun olisin halunnut laskea ne kaikki muurit mitä vain löytyy. Päästää joku iholle ja antaa sen koskettaa hetken pintaa syvemmälle. Antaa itselle se mahdollisuus tunteelle. Antaa itseni olla sylissä ja kokea kuinka ihanaa se voi olla. Tiedän että päästin elämääni takaisin sen saman hirviön mitä haluan koko ajan juosta karkuun ja tunteet ovat erittäin ristiriitaiset. Haluan päästä eroon mutten päästää irti. Käyn mielessä läpi hetkiä jotka ovat jääneet mysteeriksi, hetkiä jotka ovat olleet liian hyviä ollakseen totta ja mietin kysyäkö niistä vai odottaako että joskus ehkä sellainen uusi hetki vielä tulee mitä mietin. Tiedän että tarvitsen jatkuvasti harhautusta omilta ajatuksilta. Pitäisi tehdä kaikkea muuta kuin miettiä ja vetää liian syviä ajatuksen turhuuksia tämän takia. Ennen ajattelin että kaikki tapahtuu syystä. Ennen ajattelin kaikesta muulla tavalla. Mikä minussa muuttui ettei voi herättää enää optimismia? Mitä tapahtui että kaikesta ajattelen vain että se on kiusantekoa ja vedätystä? Mitä tapahtui kaikelle sille naiviudelle? Tajusin että kaikki yritykset mitä on tehnyt on vain mennyt pieleen. Osa ihan onneksi mennyt pahasti pieleen. En haluaisi olla suhteessa, varsinkaan missä en voi olla se tärkeä edes kolmantena. Mutta silti tätä oikeasti paskaa tuuria on liiakseen varsinkin ihmiselle joka miettii liikaa. Ennen se oli varsin sitä että tunsin liikaa. Ennen se oli sitä että halusin tuntea ja nyt haluan jokaisen tunteen ja niiden viimeisetkin rippeet vain hävittää. Liian moni on satuttanut ja tullut liian lähelle ja vain lähtenyt pois. Mutta tänään olisin vain hetken halunnut tuntea. Kaikesta on tullut mahdotonta ja joistain asioista ylitsepääsemättömiä. Kauheampaa on ajatus että joudunko alkamaan käymään näitä vielä enemmän läpi ja miettiä vielä enemmän. Onko siitä edes mitään hyötyä? Kukaan ei kuitenkaan kaipaa yhtään enempää jos vain päätän tappaa kaikki loputkin tuntemukset ja päättää olla tuntematta enää ikinä mitään. Yhtään mitään. Onko edessä tulossa millainen matka ja johtaako se yhtään mihinkään ja ehkä kaikista suurimpana kysymyksenä; haluanko että se johtaa mihinkään? Olen niin syvällä välillä pää perseessä ja miettimässä aivan liikaa ja turhia asioita että tukahdutan itseni jo puolessa välissä sitä tietä mitä pitäisi sillä hetkellä yrittää kulkea. Aivan liian täynnä sellaisia kysymyksiä mihin ei ole vastauksia. Matkalla kaikkeen tuntemattomaan puoliksi peläten vaikka en tiedä pitäisikö vielä vain väkisin yrittää löytää intoa ja muuttaa suuntaa? Vaikka en tiedä auttaako se mitään vielä antaa se ylimääräinen kuukausi aikaa, niin jostain syystä tässä hetkessä se jopa houkuttaa. Mutta jos sen päätöksen teen, tiedän että on pakko alkaa tuntemaan taas. Ja sitten ollaan taas pulassa ja matkalla alemmas. Oli se hetkellistä tai ei, pitäisi osata myös sulkea kaiken ulkopuolelle nämä asiat mitkä jostain syystä nyt kiehtoo. Päästää irti asioista ja pienen haaveen tuomasta kiehtomuksesta. Repiä itseni irti siitä mikä ei ole todellista ja antaa myös mahdollisuus sille että haluan jonkun ihmisen vielä jakamaan sänkyni. Myös ajattelemaan sitä kaikista pelottavinta sitoutumisen vaihetta. Kohdata myös siinä kohdalla vielä kerran se menneisyyden haamu joka edelleen helvetti tulee mieleen ja vaivaa. Ehkä se johtui taas tästä joulukuusta, mutta en saanut mielestäni sitä automatkaa josta on jo viisi vuotta ja kymmenen päivää. Se on pitkä aika kummitella mielessä. Ja nyt voin ensimmäistä kertaa todeta että siitä on todella yli viisi vuotta. Tästä pitäisi pystyä kääntämään katse kohti unimaata vaikka nyt sain päähäni vain vielä kauheamman tuntuisia uusia ajatuksia siitä mitä haluaisin vielä elämältä odottaa. Taas tulee se hetki kun on vain pakko yrittää rauhoittua vaikka se tuntuu lähes mahdottomalta, sulkea kaikki tunteet ja ajatukset ja hetki vain olla..

Saavuttamista

Mä katsoin hetken peiliin ja tässä pienessä hyvänolontunteessa totesin hiljaa mielessä että olen saavuttanut elämässäni jo kaiken mitä piti. Joskus pienenä tyttönä peiliin katsoessa halusin kasvaa aikuiseksi ettei tarvitse enää kuunnella kun muut komentaa ja yrittää ojentaa johonkin suuntaan. Silloinkin tuntui ettei kukaan ymmärrä. Tähän päivään mahtui ne hetket joita monena synkkänä iltana olen itkuissani toivonut. Ja nyt voin todeta että kaikki mitä se pikku tyttö peiliin katsoessaan toivoi pienessä mielessään on jo tapahtunut. Kaikki ne mitä halusin saavuttaa on saavutettu. Enää on vain ison tytön kasvot peilissä tuijottamassa ja miettimässä niitä samoja pienen tytön ajatuksia. Tunnen kaiken sen saman mitä silloinkin ja enemmän. Tunnen itseni ja tiedän rajani. Aika pitkä matka on pitänyt kävellä että pystyy kasvamaan aikuiseksi. Kun kaikki on saatu ja saavutettu ymmärrän nyt mitä kaikki tämä on. Sain mitä halusin. Voiko enempää enää edes saavuttaa ja uskallanko katsoa mitä voisin vielä toivoa? Olen vieläkin täynnä isoja kysymyksiä ilman vastauksia. Vaikka saavutin kaiken olen silti onneton. Kuori joka huutaa tyhjyyttä. Hetken ilo ja toisen ihon tunne omalla iholla. Se oli kaunista ja muistan  sen hetken siihen asti kunnes en enää ole olemassa. Saavutin sen hetken mitä en kuvitellut enää ikinä saavani. Voiko enää enempää saavuttaa kysyn vain uudelleen ja uudelleen. 

Kuplamoodi

Mä oon saanut vajota taas tähän mun omaan kuplaan mutta tällä kertaa vain mun kupla on ollut vähemmän täynnä yhtään mitään. Kipeänä olemisen hieno puoli että saat olla vaan ja ihmetellä ja pää on tyhjä ajatuksista kun siellä virtaa vain keltaista paksua räkää. Ehkä ihan hyvä välillä näinkin. En ole onnistunut oikein ajattelemaan mitään. Edelleen kuitenkin olo on tyhjä. Kaikki on tyhjää mutta ahdistusta on ehkä vähän vähemmän. Mikään ei edelleenkään ole yhtään sen valoisampaa. Löysin hetkeksi paikan jota voi taas vain kutsua tyhjyydeksi ja omaksi kuplaksi. Tähän kuplaan ei mahdu muita. Jossain mielen takana on kaikki pahat ajatukset mutta ne eivät ole juoksemassa silmien edessä. Tunteet tuntuu täysin tukahdetuilta. Kaikki tuntuu olevan yhden pause-nappulan takana. Jossain vaiheessa varmaan tulee taas ylivyöry. En tiedä yhtään mitä odottaa huomisesta. Kaikki vaan menee nyt mun kuplassa päivä kerrallaan mikä on todella kummallinen olotila. Kummastelen ettei kiinnosta yhtään myöskään kaivella mitään. Normaalisti jostain tulee aina kuitenkin laitettua jotain mitä pureskella. Kävin jopa treffeillä ja niiden jälkeen taas on sama ihan tyhjä olo. Ei se tainnut olla kiinnostunut vaikka kaksilla käytiin. Kolmansia tuskin tulee. Mietin sitä että olisiko parisuhteessa oleminen yhtään mun juttu enää. Tuskin. Sekin tuntuu vaan kummalliselta. Mielummin olen omassa kuplassa ja välillä olisi kyllä ihan kiva päästää joku antamaan hellyyttä. Varsinkin kipeänä on joutunut kaipaamaan sitä että joku pitäisi huolta. Muuten en taida ketään tähän mun kuplaan taida edes haluta missään muodossa. Päätä meinaa alkaa särkeä kun alkaa miettimään mitään liian syvällistä. Millään kuitenkaan ole mitään niin suurta merkitystä. Enkä edes jaksa uskoa että kukaan haluaa olla se joka yrittäisi piristää. Tai olla se joka paijaa päätä kun haluan vain katsoa piirrettyjä. Yksin on ihan hyvä olla ja voin vain tehdä asiat kuin haluan ja antaa myös pahojen asioiden tapahtua jos ne on tapahtuakseen. Mitäpä muuta voi nyt toivoa kun että saisi olla tässä omassa kuplassa vielä vähän ja vähän pidempään?

Journey

Oli pakko taas palata vanhoihin ajatuksiin mitä reilun vuoden varrella on käynyt mielessä. Poimin tekstin sieltä täältä ja yritin tulkata sitä mitä olen kirjoittanut. Palasin muutamaan hetkeen 110% tunnelatauksella. Mitkä oli niitä pieniä hetkiä ja oivalluksia, mitkä oli niitä pahoja päiviä ja itkuista öitä. Kaikessa en edes tunnistanut enää kuka olin. Vain pieniä asioita tuli mieleen. Kirjoitin että löysin taas itseni. Ihmettelen nyt mihin sen taas kadotin. Kasa kaaosta on vain koko ajan enemmän ja enemmän kuvaava sana yhdistelmä sille mitä olen. Olen hukassa ja toivoton. Pessimistinen, sarkastinen ja kaiken aikaa tyhjän vihainen. Mietin auton ratissa mitä se taas on. Huudatin auton stereoita teini tyyliin ja huusin mukana. "Do you think of me when you fuck her" oli ensimmäinen kohta kun tajusin huutavani ääneen. Hetkellisesti jopa säikähdin. En tiedä edes kenelle sitä huusin. Huutaminen ei helpottanut. Yritän miettiä koko ajan miten elämästä tuli näin mustaa enkä enää näe niitä pieniä pilkahduksia mitä aiemmin. Se ei ole kiinni siitä etten saa mitä haluan. Haluaisin saada niitä pilkahduksia ja tiedän mistä ne aikaisemmin sain ja siihen haluaisin turvautua liikaa. Haluaisin joskus vielä tuntea onnea ja löytää vielä itseni, oli se ajatus mikä kävi mielessä kun muistelin sitä syksyistä aamua kun tuntui että sain siltä päivältä kaiken mikä antoi voimaa. Pienen hellyydenosoituksen ja aamusuukon. Jos elämä on näin pienistä onnellisuuksista kiinni, miten en voi löytää niitä enää? Se ei voi olla kiinni siitä ihmisestä jonka kanssa tiedän etten halua parisuhdetta. Päässä on muutenkin pyörinyt kovin kummallisia ajatuksia valkoisesta mekosta sairaalan letkuihin asti. En ymmärrä mitä mieleni yrittää hakea ja turvautua. En ymmärrä mitä tässä tämän päivän matkojen aikana on tapahtunut enkä osaa niitä tulkata. Tunnistan tekeväni otsalleni ryppyjä kun rypistän koko naamaa suurella voimalla hampaat irvessä kun yritän tänään ja tässä ja nyt saada itsestäni tolkkua. Helvetti ei kaiken pitäisi olla näin vaikeaa! Haluaisin kiskaista pullon viskiä ja kokeilla miltä tuntuu yksin huutaa keskellä yötä humalassa. Silti velvollisuudet välttävät tämän tapahtumista. Kumpa joku tulkkaisi minulle nyt mitä tämä on ja miksi matka taas menneisiin ajatuksiin oli pakko tehdä kun en ymmärrä itseäni sitä vähääkään mitä aikaisemmin. Onko tämäkin luovuttamisen vaiheita vai eteenpäin menemisen merkkejä? MitämitämitäjavieläkerranMITÄ?!?!

Miten tänään?

Moi, miten sun päivä on mennyt? Heimoi! Kiva kun kysyit! Päivä meni ihan kivasti. Tänään ei tuntunut jostain ihmeellisestä syystä yhtään niin paskalle kuin eilen. Tätä keskustelua mä kävin puolet mun työpäivästä mielessäni läpi. En muista koska multa olisi edes viimeksi vilpittömästi kysytty miten mä voin tai miten mulla menee.. Ensimmäinen vastaus puolitutulle on tietenkin ”kaikki fine”.Tällä hetkellä voin muistaa tasan yhden ihmisen joka on vilpittömästi osannut kysyä ja kuunnella myös sen mitä mä vastaan. Ja ainut ihminen varmasti koko tässä maailmassa joka pystyy ymmärtämään minkälaista kaaosta mun pään sisällä on ja kuinka helvetin pahalta se vaan voi tuntua. Tänään on ollut ihan ok päivä. Ei vituttanut niin paljon. Kenelle helvetti mä näitä kertoisin? Kohta Suomen kamaralta häviää se viimeinenkin ymmärtäväinen ihminen. Onneksi mä tiedän että mä voin lähteä Suomesta karkuun sinne lähetysmaahan ihan millon vaan kunhan lompakko antais vaan myöten ja sais järjestettyä sille aikaa. Musta tuntuu aika paskalta myös se että mun on vaikea tehdä mitään läheistä tuttavuutta kenenkään kanssa. Mutta toisaalta mä en halua mun ympärille just nyt ketään. Mä en tiedä miksi mä oon hokenut kohta kaks päivää päässä ”no man is an island”. Mutta mä haluan vaan oman saaren enkä ole mies. Mä en halua mun saarelle ketään joka ei sinne kuulu ja nyt sinne kuuluu vain minä. Minä, mun pää ja kaikki tää kaaos pitäisi sulkea autiolle saarelle. Ihan turha mun on edes keskustella kenenkään kanssa. Eilen ainut mitä kommunikoin äänellä oli kaupan kanssa. Sinne kauppaan pääseminenkin oli joku vallan suuri ennätys. Miten noi karmit tossa oven ympärillä ja ovessa kiinni oleva lukko voi muka avata näkymän niin pelottavaan maailmaan etten mä halua sitä kohdata. Mä en halua puhua kenellekään enää. Mä en halua viettää aikaa ihmisten kanssa. Ahdistava ajatus että joutuisi menemään ihmisten keskelle jotka vaan kattoo sitä kuorta mitä mä yritän parhaani mukaan taas kiillottaa ettei kukaan näkisi sitä mädän määrää mitä sieltä pilkkujen alta löytyy. Yhden asian mitä olen osannut sanoa että haluan; sylin. Olla sylissä, hetki. Sen mittainen hetki että siinä voi olla hetken pois tästä maailmassa ja kuvitella olevansa turvassa. Toinen asia oli valoa taloon koska valaisin sanoi itsensä irti. Joku voisi ajatella että ompa elämä pienestä kiinni, mutta niinhän se on. Ainakin mun elämä. Se on hyvin pienestä kiinni. Tänään ensimmäiset ahdistuksen tunteet tulee nyt kun miettii mitä tällä viikolla on vielä edessä. Huomenna on jotain mihin en uskalla edes osallistua tai harkita sitä. Se olisi liian pelottavaa kohdata taas uusia ihmisiä seurassa mihin en uskalla myöskään kuvitella että olisin juuri nyt tervetullut.. Taas se on pienestä kiinni. Jos tulee kysymys; tuletko? Tiedän etten voi olla menemättä. Vaikka tiedän että se huono ilmoitus että saan mennä käymään on jo saatu. Siinä välissä tapahtui vaan yksi viikonloppu, suunsoitto ja yksi vuodatus. Nyt ensimmäisen kerran painoin lähetä. Se onkin jo toinen tarina.. Tänään mulla menee ihan ok:sti. Huomisesta en tiedä. Mietin tänään onko hyvä kuitenkin antaa elämälle tämä kuukausi aikaa näyttää onko siitä mihinkään. Katsotaan. Jouluun on jo yli kuukausi ja maksalaatikkokin on pilattu tekstillä: ”Joulun perinteinen maksalaatikko”. Vitun joulu. Nyt menen voimaan ihan ookoosti, kiitos vaan vielä kysymästä!

Luovuttamisen osa 1

Mä yritin. Mä ihan oikeasti yritin. Mä en silti nää mitään mikä enää olis vaan sen arvoista et mä edes jaksaisin yrittää. Mä en ole enää sen arvoinen. Mä en vaan jaksa enää. Mä en halua että mua sattuu ja koskee enää ikinä. Mä en halua itkeä vaan kaikkia päiviä että mä jaksaisin taas pari päivää roolissa. Mulla ei ole enää voimia siihen että mä jaksaisin taas järjestää kaiken uudelleen. Mä en enää pysty saamaan henkeä vetämällä keuhkoja täyteen. Mun päivät on vaan pelkkää mustaa ja odottamista. Mä en edes enää tiedä miksi mä odotan ihmettä. Mitään ihmettä ei tule. Mikään ei vaan pysty palauttamaan sitä iloa mitä mulla oli ja mä vaan vajoan päivä päivältä syvemmälle. Mä en selviä edes tästä viikosta. Mä en voi pakottaa itseäni enää etsimään ratkaisuita asioille. En kestä enää kuulla että elämä ei ole reilua. Mä olen sen nähnyt ja kaikki kurjat puolet elämästä. Itseni satuttaminenkaan ei ole enää ongelma. Se kipu hetkellisesti vie mut muualle. Se kipu ei tunnu enää pahalta. Mikään fyysinen kipu ei varmaan tunnu enää pahalta siihen verrattuna miltä musta tuntuu joka päivä. Mä istun töissä ja näppäilen väkisin etten murtuisi. Pyörittelen mielessä onko vielä mun mielessä samat esitykset siitä miten olisi helpoin lähteä. Mietin mikä on kaikista kivuttominta vaikka sen ei sitä tarvitse olla. Tässä havahdun hetkeksi siihen miten ihmiset on itsekkäitä. Kaikki ovat jo mut jättäneet yksin ja osa poistanut mut niiden elämästä. Kaikki muut aina saa olla itsekkäitä. Tässä ei ole mitään järkeä. En käy sitä helvettiä enää uudelleen läpi mitä mikään parantuminen vaatisi. En jaksa enää. En pysty sitä tekemään enkä halua enää kenenkään muun olla vahtimassa ja huolehtimassa kun ei se ole kenenkään vaivan arvoista. Mä en halua vaan enää olla täällä tuntemassa tuskaa. 

Taas hylky

Mä en oikeesti vaan pysty tähän että mä alkaisin deittaamaan taas uudelleen. Mä en kestä tätä ja sitä paskaa ja epävarmaa oloa mitä se tuo tullessaan. Pitää käyttäytyä parhaimmillaan koko ajan ja näyttää vaan niitä hyviä puolia. Mä en halua uutta suhdetta. Mä en halua uusia tuttavuuksia ja uusia opeteltavia tapoja. Mä en halua taas miettiä mikä mussa vaan on vikana kun mietin sitä jo muutenkin. Ensin kaikki treffailuun liittyvä tuntui ihan kivalta ajatukselta. Nyt mä tiedän miksi mä palaan aina siihen vanhaan samaan kuvioon. Mä en halua tätä "uutuuden viehätystä" mikä kestää sen viis minuuttia. Mä haluan luovuttaa myös tän suhteen. Mä en halua mun elämään ihmistä sekoittamaan mun kuviota kun ne on jo tarpeeksi vittuillaan. Ei kukaan mua voi vaan liimata takasin yhteen ja pelastaa. Mä katson taas peiliin vaan tuntien syvää itseinhoa. Mä olen ruma ja läski enkä ansaitse ketään. Se on tullut taas selväksi että mä en ole ketään varten ja kukaan ei halua olla mua varten enkä mitään tule saavuttamaan. Tää kaikki on vaan aivan liikaa kerta toisensa jälkeen ja mä en pääse enää jaloilleni. Makaan jo polvet liian ruvella. Mä rakastun vaan vääriin ihmisiin enkä enää halua luottaa kehenkään. Mä en halua enää näitä mietintöjä tämän kaiken lisäksi. Mä en vaan kelpaa. Mä pidättäydyn mun suunnitelmassa etten ole enää olemassa joulun jälkeen. 

Most of the damage is selfmade

Tänään tuli ajatus että suuntiin osa mun tuskasta ja ahdistuksesta olis vaan itse aiheutettua. Mut ei se vaan ole. Mun syvimmät arvet on peräisin että joku ne haavat tekee, repii ruvet auki pariin kertaan ja sen jälkeen mä itse ehdin kaivamaan ne haavat auki niin moneen kertaan että san tuntea sen kaiken tuskan moninkertaisesti. Revin auki taas vanhoja haavoja. Tästä kaikesta tulee vaan lumipalloefekti. Yksi hajoaa, toinen hajoaa, kolmaskin kaatuu ja lista jatkuu neljännestä sataan. Siltä se tuntuu. Siihen päälle kun kaikki jo valmiiksi on rysäytetty niin paskaksi että kädet voi tunkea vielä kuumaan tuhkaan ja tuntea sen poltteen ja silti vielä vähän pitää itse lisätä bensaa ja tulta jo kertaalleen palaneisiin liekkeihin. Yksin, yksin ja yksin kannat kaiken ja yksin, yksin ja yksin kaiken jaat itsellesi ja hakkaat vaan päätä seinään. Kun kerran ja kaksi avaudut niin ihmiset ympärillä tekee saman kun kärpäset. Ne menee paremman banaanin perässä pörräämään koska tää mätänee jo liian pitkällä. Tässä kaikessa yksinäisyydessä on liikaa aikaa siihen että ajattelee. Sen vain kun osaisi lopettaa muttei se helpolla tule. Eikun vaan pää täysille kierroksille. Miettimään mikä mussa on vikana, miksi kaikki sattuu mulle ja mitä nää fyysiset oireet on ja miten ne saa loppumaan. Makasin tunnin lattialla ja yritin haukkoa henkeä onnistumatta siinä. Ja taas ollaan ajatusten kanssa siinä että olen arvoton, ruma ja kaiken ulkopuolella. Kukaan ei tunne mitään mua kohtaan ja kaikki tämä on yksin vain tässä hoidettava ja yritettävä jaksaa. Mietin että jakaisin kaikki oksettavimmatkin ajatukset yhden kanssa. En vain tiedä mitä siitä tulee. Luultavasti kaiken loppu koska en osaisi enää käsitellä palautetta. Enkä voi yhden harteille asettaa sitä jos päätinkin vain yhdessä psykoosissa että on vain yksi pakotie enää jäljellä. Mutta olisinpa ainakin kertonut mitä oikeasti ajattelen. Se vain ei tule helpolla. Enkä usko että yksi linkki avaisi silmiä sille miltä musta tuntuu. Ainakin näkyisi missä mun ajatukset pyörii ja voisi tehdä itse päätökset mitä sen jälkeen tapahtuu. En tiedä. Aiheutan tälläkin pohdinnalla aivan liian paljon ahdistusta koska tiedän että se olisi pakko tehdä mutta en tiedä koska ja kuinka läsnä se toinen olisi. Aiheutan. Taas. Vain. Itse. Tämänkin. Lisän. Jo. Tähän. Tarpeeksi. Raskaaseen. Tuntuu että kuolen joka tapauksessa. Pitäisi vain olla kristallipallo että tietäisi mikä on se viimeinen luoti mikä osuu. 

Oman mieleni vanki

Kun viettää neljä päivää neljän seinän sisällä ehtii miettimään taas liikaa. Ei niinkään ehkä enää mieti elämää vaan kaikkea muuta ja miten sitä voikaan mielessään pystyä pyörittämään liian monta päivää samaa saatanan virttä ja saamatta mitään aikaan mitä pitäisi? Olo tuntuu välillä todella tuskaiselta pyörittää kaikkea tätä samaa paskaa päivästä toiseen kun tietää että taas pitäisi huutaa asiat ulos mielestä ja sitä kautta löytää jotain rauhaa. Perjantai oli rankimpia päiviä taas hetkeen ja siitä selvinneenä jäljelle jäi kuitenkin kuristava tunne kurkussa ja yhden ihmisen pyörittäminen päässä. Mikä helvetti siinä on että joistain ihmisistä ei vain pääse yli? Pari kertaa meinannut jo päästä kun se taas tulla tupsahtaa sosiaalisen median etuseinälle jutuillaan tai pamahtaa mieleen yhen yhtäkkiä muistuttamaan sen miten ihania piirteitä siitä löytyi. Kaksi viikkoa sitten avoimesti keskustelin että tämä palautuu mieleen ja siinä olisi se ihminen jonka kanssa voisin loppuelämäni viettää jos se vaan päästäisi mut sen elämään. Sen jälkeen olo on ollut kuin raivatulla ja se ei vain poistu mun päästä millään harhautuksella. Normaalisti näinä aikoina kun tiedän sen olevan toisella puolella maapalloa nauttimassa elämästään minkä se on rakentanut, on ollut helpompaa olla. Nyt tieto siitä minä päivänä se saapuu takaisin tuskastuttaa enemmän kuin koskaan. Tiedän etten ole sitä mitä hän haluaa, koska miksi muuten me olisimme siinä tilanteessa että minä yksin olen ajatusteni kanssa enkä jakamassa niitä tälle ihmiselle joka voisi elämässäni muuttaa kaiken? Jotenkin kaiken tämän myötä on tullut mietittyä kaikkia niitä hetkiä kun joku on tuntunut "siltä oikealta". Jouduin kaksi päivää miettimään miksi mulla on näin syviä tunteita ja mitä sanoisin jos joku kysyisi miksi häntä niin rakastan.... Mietin mitä kirjoitin 5kk sitten. Mietin sitä laastarin repimistä. Ehkä tässä suurin ongelma on että en itse osaa repiä sitä laastaria ja päästää irti. Tunnen korvissa vieläkin sen kumitukset kun kuulin ne sanat että kuinka paljon hän välittää ja hänellä on tunteita mitä ei paljasta ja joille ei anna tilaa. Tietenkään herra itse ei muista tätä kolmen promillen avautumista, eikä siitä voitu puhua eikä olla puhuttu. Tuntuu tuskaiselta kuulla että joku toteaa minulle "se ei ole vielä siinä" kun kerron tunteista ja ajatuksista mitä olen joutunut tästä käymään. Sanoin etten pidätä hengitystä että tämä ihminen tulee ja sanoo ettei pelkää enää. Ja mitään muuta en ole tehnyt kuin pidättänyt hengitystä kaksi viikkoa niin että se sattuu jo. Mielessä näiden asioiden pyörittely ei auta kun se ei tarkoita kuitenkaan että mitään tapahtuisi. Nyt eikä ikinä, eikä varsinkaan maanantaina. 

Kulunutta aikaa

Taas on ehtinyt vierähtää liian pitkä aika kun mulla on ollut aikaa mun omille ajatuksille. Tähän pitkään hetkeen on yllättäen mahtunut yksi tapailun päättyminen, uuden aloittaminen, kahden ihmisen välissä sekoilu ja tietenkin lopulta taas päädytty siihen että mun on vaan parempi olla yksin. Aika lyhyeen saa kolmen kuukauden asiat taas kiteytettyä. Se on aina se maaginen kuukausi ja sen jälkeen hommat tunnetusti menee vituiksi. Kun taas tulin ensimmäisen kerran siihen samaan pisteeseen, oli helppo todeta ettei se vika ollut oikeasti minussa, ei tällä kertaa. Se ihminen ei ole oikea jos se ei hae muutakuin vikoja musaa ja mun olemuksessa. Mitään muuta tee kuin valita ja vaatii. Totesin herralle suoraan päin näköä että se on varmasti helpompaa etsiä niitä vikoja minusta kuin itsestään. Ja samaan hengenvetoon vielä mahtui toteamus että hakemalla vain kaikkia vikoja se vain kertoo minulle ja itselleen ettei sen tarvitse aloittaa seurustelua. Näinhän se edelleen minun mielestä oli ja on ja pysyy. Ei ollut se ihminen mitenkään prinssi vaikka sitä aluksi niin vitsaili. Seuraavaan ihmeelliseen meni se melkein kuukausi. Lähti taas Espoon tytöltä jalat alta kun savolainen iski silmää ja tarrasi kädestä kiinni. Jutut meni vaan liian hienosti yksiin vaikka välimatkaa oli. Kunnes tuli taas se kuukauden mittainen ihastelu täyteen. Siinä tämän aikana pamautti Helsingin herrasmies, vanha tuttu että hänellä olisi kiinnostusta nyt alkaa tapailemaan. Eihän siinä saanut kuin taas pään sekaisin. Ihankaan turhaan ei tainnut se homma osua kohdalle mutta savon ihmeen tyylittömän "palaan exän kanssa" yhteen ilmoituksen jälkeen ei vaan taas mikään tunnu miltään. Tänään huomasin taas itsessäni niitä vanhoja samoja hermoja rakastavia piirteitä kun salaa kävin katselemassa internetin ihmeellisen maaliman avulla kuvia... Kyllä, tapana on liian paljon haaskata aikaa ja ajatuksia sellaisiin jotka eivät sitä ansaitse. Parempi jatkaa vain tätä yksin taapertamista. Tulihan tossa taas kasvatettua ikää lisää ja huokaistua kuinka jälleen vaikeaa se joskus oli viettää syntymäpäivät yksin. Erona aikaisempiin sinkkuvuosiin nautin täydellisesti huonolla väliaikasohvalla maatessa että onhan tää ihan jees olla krapulassa kotona ja kerrankin nautin yksinäisyydestä sellaisena aikaisemmin kutsuttuna spesiaalipäivänä. Kaikkeen tähän kiireeseen tietenkin piti hoitaa muutto, jatkaa töitä normaaliin jokapäiväiseen tahtiin ja palata koulun penkille. Ei tällä aikataululla ole edes mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä. Ja nyt ei ole aikaa vaivata päätä sillä että alkaa tapailemaan ja saa sydänsuruja kun en kuitenkaan vielä selvinnyt viimeisestä. Aika karua huomata taas jälkikäteen että sitä ehtikin tykästyä toiseen ja kiintyä kuitenkin jo vähän ajatukseen että kuinka yhteistä aikaa järjestää ja viettää. Se tuntui yllättävän pahalta ja sai sitä itkua siirrettyä viidellä-kuudella päivällä. Sieltä se kuitenkin tuli ja ajatus siitä että olen kaikille vain ja aina se kakkosvaihtoehto. Jotkut asiat eivät koskaan muutu ja minä en aio olla se joka haluaa edes muuttua. Vaikeaa yrittää saada ajatuksia järkevästi kasaan kun tuijottelee vielä omaa napaa ja miettii miksi taas kävi näin. Paskaa tuuriakin tarvitaan matkaan ja sitä tältä tytöltä ainakin löytyy. Vielä pitäisi saada vanhalle tuttavuudelle selitettyä kaikki tämä niin ettei siitä tule liikaa lisäkysymyksiä ja että en pahoita toisen mieltä sillä että haluan olla yksin. Ajanviete on tervetullutta mutta sen vain pitää mahtua minun aikatauluun ja se menee nyt vain ennen kaikkea muuta. Seuraavaksi pari viikkoa aletaan totutella taas ajatukseen että tästä läheltä on yksi lähiomainenkin hävinnyt ja viimeiseen lepoon saattaminen ja itkeminen on edessä. Hautajaisissa mietityttää, miten selviän niistä kun molemmat puolet penkistä on tyhjiä. Sitä en olekaan saanut vielä yksin kokea ja en uskalla siihen ketään pyytää vaikka tiedän että todella olisin sen tarpeessa. Päässä pyörii paljon enemmän elämään liittyviä henkilökohtaisia asioita kuin niitä mitä liittyy parisuhteen hankkimiseen. Hullua huomata että jos jossain tuli kasvatettua henkistä ikää niin tässä. Vaikka muut eivät sitä näe tai tiedä niin minä sen tiedostan. Koko vuosi on kasvattanut jo ymmärtämään peilikuvaa aika paljon enemmän ja ymmärtämään sitä että pärjään varmasti vain paremmin yksin. Heikkona oleminen ei ole se mun juttu mutta yksin ei tarvitse kysyä lupaa eikä tarvitse katsoa aina aikaa ja paikkaa missä itsensä heikoksi tuntee. Osin jopa siitä nauttii. Vielä silti siellä mielenperukoilla vaeltaa se ajatus kuinka hienoa olisi löytää vielä tämän elämän aikana yksi joka vie jalat alta ja joka ottaa vielä kunnon kopin eikä päästä irti. Siihen pieneen haaveeseen ja hetkeen haluan nyt nukahtaa. 

Vuosi ja kuukausi

Ehti mennä jo vuosi siitä kun yhtäkkiä puhelimeen pärähti viesti. Vuosi siitä kun löysin todellisen hymyn kasvoille. En ehkä osannut ymmärtää mihin asiat johtavat muutaman päivän päästä. Enkä todellakaan vuosi sitten kuvitellut kirjottavani näin. Vuosi on kulunut ja pölytystä vuoristorataa. Vuoteen on mahtunut aivan liian paljon kyyneleitä ihmisen takia joka ei ole ollut yhdenkään kyyneleen arvoinen. Vuosi on sisältänyt valheita, salaisuuksia, piilottelua, salailua, kummallisia käänteitä, tunteita ja erittäin paljon sanomattomia sanoja. Kuinka tekee mieli sanoa että olen tuhlannut vuoden odottamiseen. Siihen että saisin kokea sen miltä tuntuu hyvä olo olla sylissä, rakastettu, hyväksytty ja ennen kaikkea arvostettu. Vuosi kaikkea sitä mitä minä en ansainnut. Sanojen vääntämistä, kieltämistä, ylipohtimista siitä miltä minusta tuntuu ja mitä haluan. Odottamista että jotain tapahtuu. Se odottaminen loppuu nyt. Ei enää. Olen valehdellut, salannut, pimittänyt ja jättänyt kertomatta lukemattomia asioita. Vaikka kuinka olen halunnut jotain kertoa vaikka ihan ilkeyttäni ja satuttaakseni olen niellyt ne kaikki sanat ja kirjaimet ja jättänyt kertomatta. Kaikki ne asiat mitkä ovat olleet pinnalla ovat niitä asioita joita en halunnut tai en halunnut myöntää. Olen mitä olen ja tiedän ansaitsevani enemmän. Kaikki on kaadettu ja rikottu. Olin jo rikki mutta kukaan ei antanut sinulle oikeutta olla minulle paskamainen ja kehtaat vielä sanoa että tunsit joskus jotain. Jos olisit tuntenut minua kohtaa mitään tärkeää, olisit tiennyt ja osannut jättää minut pois elämästäsi kerralla laastarin repien. Tämä vuosi roikkumista tai miksi ikinä tätä voikaan sanoa loppuu nyt. Hyvää vuosi päivää ja loppuelämää. Älä enää ikinä satuta minua millään tavalla. Jos haluat olla osa elämääni, sinun täytyy tehdä töitä sen eteen että minä haluan sinun enää ikinä olevan osa sitä. Ansaitsen miljoona kertaa parempaa. Ansaitsen lähelleni ihmisen joka haluaa tietää sen mitä ajattelen ja mitä tunnen. Ansaitsen elämää ilman valheita. Ansaitsen onnellisuutta enkä anna SINUN seistä enää siinä välissä että saisin olla onnellinen. En pääse tästä kaikesta helpolla yli, eikä mikään viesti loppuisi ikinä jos saisin valtuudet kirjoittaa kaikki tunteet mitä sisälläni on. Kaikki mitä tapahtuu tästä eteenpäin on elämää ilman sinua jos et ole valmis kuuntelemaan sitä mitä minä haluan. Tiedät mitä et pysty antamaan, tiedät mitä et halua antaa ja todella tiedät itse sen jos tunnet minkäänlaista pistoa sydämessäsi. Kaikki mitä halusin sanoa kiteytyy aivan liian saatanan kierolla tavalla kolmeen sanaan mitä en aio sanoa. Kaikella maailman tavoilla vaikka olet onnistunut minua satuttamaan itsellesi myöntämättä, on saanut minut tuntemaan asioita jotka mielummin kieltäisin. Haluan olla vihainen ja oppia vihaamaan. Mutta ennen kaikkea haluan olla onnellinen ja mielummin lopun elämää yksin kun roikkua missään mikä ei ole sen arvoista. Ihan sama nyt mitä ajattelet jos edes tähän asti luet. Huomenna ikävä, kaipuu ja myös häpeä tulee. Häpeä siitä että joudun kirjottamaan enkä voi olla lähettämättä sitä. Miksi hävetä? Sekin on jotain minkä sait aikaan ja minä annoin vain sen tapahtua, kerta toisensa jälkeen. Tarkoitin sitä mitä sanoin viimeiseksi. Ja tarkoitin myös niitä tunteita ja ajatuksia mitä kuiskin kun nukuit. Tämä "liikkis hymytyttö" muuttui vuodessa ja yllättävän paljon. Ja nyt kerään itseni omille jaloilleni ja toivon että kerään tarpeeksi paljon rohkeutta vielä joku päivä että voin poistua elämästäsi pysyvästi. 

Pari päivää eteenpäin kun hiljaisuudessani mietin kulunutta vuotta tapahtui uusi käänne. Kun vihdoin sain itsestäni kaiken ulos vaikka ilman että kukaan kuuli tai näki sanojani ja kuinka mieleni teki muuttaa mieltäni ja painaa lähetä nappulaa, olin jo tehnyt päätöksen että NYT. PISTE. ETEENPÄIN!! Ja huomaamatta tein sen. Kuukauteen on mahtunut silmien avaaminen mahdollisuuksille. Päätin alkaa elää omaa elämääni jälleen. En edes huomannut kuinka yhdessä yössä annoin itselleni uuden mahdollisuuden. Löysin jotain parempaa. Hullua ajatella että yhden kahvin ja hieman hölmöjen vitsien jälkeen haluaakin hörppiä lisää kahvia ja kuulla samat typerimmätkin vitsit uudelleen. Kyllä se tapahtui pitää ehkä joskus jopa hokea. Löysin ihmisen joka on kestänyt tätä kaaoskasaa kuukauden. Aika paljon siihen mahtuu ihmettelelyä ja pelkoa ja ne eivät heti tule loppumaan. Uskomatonta on taas miten kuitenkin uskalsin jo vähän kokeilla mitä elämä voikaan olla. Vielä tästä mitään tiedä mutta muutos vuodesta yhden kuukauden tapailuun alkaa olla iso askel itselle. Tyhjentävä olo mutta pieni onnellisuus kun muistaa katsoessaan ensimmäistä yhteistä puoliksi salaa otettua kuvaa. Ja se hymy; toivottavasti se on jälleen palannut. 

Kenelle valehtelen?

Tarvitaan yksi pieni hetki jonka jälkeen taas kaikki muuttuu. Hetkessä tapahtuu pieniä taianomaisia asioita ja hups kaikki on taas päälaellaan. Muistaa kaikki pienet elämän ihmeelliset asiat ja hymy nousee korviin noin vain. Hetki on ohi ja kylmät väreet kiipeävät pitkin niskaa jonkun kuiskatessa korvaan "mitä tulikaan tehtyä". Päivät kuluu ja annat muka asian ollan vaikka jokaisena hetkenä kun pysähdyt muistuu mieleen taas se pieni hetki jossa maailman on ihmeellinen paikka. Pysähdyksen jälkeen pelkkää raivoa ja tulta kamppaillessa omassa mielessä miten se hetki ei ollut muka todellinen. Taas tulee kontakti joka tuo ne hetket mieleen ja palauttaa uskoa elämään. Uppoutuu siihen tunnelmaan niin että haluaa sukeltaa vaan syvemmälle ja syvemmälle. Et halua nostaa päätäsi, katsettasi pois kirjaimista jotka vilisee suoraan edessäsi. Et halua kuvitella mitään muuta kuin sen hetken mielessäsi missä olet onnellisempi kuin ikinä. Taas palaa karu todellisuus ja huomaat istuvasi yksin miettimässä mitä olisikaan onnellisuus olla. Haluat syöttää päähäsi kauniita ajatuksia ja luoda ihanaa tulevaisuutta. Huomaat kuinka pienet hetket valtaavat mielesi ja hymyilet pelkästä ajatuksesta. Kuinka pelottavaa se olisikin olla onnellinen. Kuinka vain mielikuvituksen maailmassa kaikki olisi hyvin. Kuinka paljon voitkaan itsellesi luoda mielikuvia ja olla haluamatta palata siihen todellisuuteen missä oikeasti elät. Kuinka ihanaa olisi taas tuntea ne kaikki ihastuksen aiheuttamat jännitykset ja tunnelmat. Kuinka suudelma vie vain jalat alta ja antaa kaikelle mahdollisuuden. Mutta en vain halua palata näihin asioihin haaveissa ja hetkissä vaan haluaisin sen olevan sitä todellisuutta jonka keskellä minä olen. Missä huomaan olevani yksin yksinäinen ja missä kaikki hyvä on korvattu jollain mitä kenenkään ei tulisi koskaan kokea. Kaikessa tässä mietin mikä on ollut valetta, mikä haavetta ja onko mikään tässä ollutkaan ikinä totta. Onko omat tunteeni aina sanoneet samaa vaikka kuinka vannoin että tunteeni olivat väärässä. Miksi se hetki palasi? Miksi se taas oli mahdollista saada tuntea kaikkea tätä mitä uskoin jo todella haudanneeni syvälle sellaiseen paikkaan mistä en halunnut sitä enää ikinä löytää? Onko ollut mahdollista sotkea todellisuutta ja haavetta ja kahta eri haavetta todellisuuden kanssa yhteen maailmaan missä kaikki voisi olla vain minun? Liian vaikeita sanoja ja ajatuksia. Liikaa kysymyksiä miksi, mikä, miten ja mihin. Huomaan vain taas käveleväni sellaisella polulla missä on liian vaarallista rakastua ja olla vain haaveissa onnellinen. Sille polulle en halua. Haluan odottaa huomista ja uutta ihmettä ja unohtaa tämän. Tästä ei seuraa mitään todellisuutta parempaa vaan se pahentaa sen kaiken muistuttamalla siitä mitä et voi saada. Kuka tätä ymmärtää, kuka tämän kuulee, kuka tätä voikaan sisäistää kun sisälläni huutaa. Tunne jota en halua päästää ulos, jonka valtaan en halua enää jäädä kokeakseni sitä kaikkea vielä kerran. Tunne haluaa antaa minulle hetken onnellisuuden. Minä, ei järki eikä tunne, vaan tulevaisuus ja minä itse haluan että saisin sen kaiken kokea huomenna ja tehdä siitä tunteesta ja hetkestä tulevaisuuden. En halua valehdella. Tiedän että se tunne sisällä polttaa ja huutaa kaipuuta. Mutta minä haluan muistuttaa että se tunne pitää lopettaa koska en voi sitä saada.

Kirje jota en toivottavasti koskaan lähetä

Fiilis jepjep. Tiedä enää mistä aloittaa. Tuntuu pahalta, suututtaa, itkettää, raivostuttaa ja tää kaikki saa vaan mun pään taas räjähtämään. Olisi ollut mahdollisuus sanoa asioita mutta en saanut sanottua mitään siitä mitä olin ajatellut. Paitsi viimeiset sanat hyvästi. Ja siihenkin sen piti ehtiä sanomaan se viimeinen sana enkä enää vain kääntynyt ympäri. Istuin autoon ja ajoin pois. Matkalla kuuntelin musiikkia niin että meinasi stereot räjähtää. Ei näin. Nyt vain tuijotan näyttöä ja mietin mitä vittua. Olisiko pitänyt sanoa kaikki vai haistattaa pitkät paskat vai onko nyt vain parempi etten sanonut yhtään mitään. Olin suunnitellut jo mitä sanon. Ne viimeiset sanat mitkä olisin sanonut. Eipä se toinen ollut kovin vastaanottavainen ja näytti siltä että odottaa että vain lähden. Enkä sitäkään saa tietää ikinä oliko se niin vai kuvittelinko vain? Tuskin. Yksinpuheluna sekin keskustelu olisi luultavasti mennyt enkä varmaan olisi ikinä päässyt loppuun asti. 

Olen valehdellut. Paljon ja pitkään ja suojellakseni itseäni ja yrittänyt olla välittämättä. Enää en pysty. Tämän kaiken vain pitää loppua ja kerron enää vain miksi. Olen rakastunut sinuun ensimmäisestä suudelmasta lähtien. Se kaikki silloin oli täydellistä. Ja vielä sen jälkeen oli olo että tästä voi tulla se asia mikä muuttaa mun elämässä kaiken. Ensimmäinen yhteinen yö sammuessa vain kainaloon oli sillä hetkellä sitä parasta mitä osasi ajatella. Sen jälkeiset ajat ehkä viikko vai ehtikö mennä kaksi, en muista... Sain olostani upean. Kunnes. Tiedät itsekin. Muutit kaiken kohtelun ja kaiken kommunikaation ja vieläkin ihmettelen. Vain ihmettelen mikset voi puhua niinkuin ihmiset puhuu. Ehkä joudun kysymään monesti että ymmärrän mutta haluan tietää ja oikeasti myös ymmärtää. Ei ole kyse enää vain mitä tulevaisuus tuo tullessaan vaan siitä että olisi turvallinen olo ja saisin kunnioitusta. En saanut varmaan enää kumpaakaan. Silti aina jatkoin. Vaikka itkin ja vaikka kuinka sattui, en saanut sua mielestä. Yritin ja todella yritin. Tapailin muita, yritin verkostua, keksiä parempaa tekemistä. Silti aina yksin ollessa en tiennyt enää mitää mitä haluaisin. Olisin ottanut sut milloin vain mieheksi itselle jos olisit antanut. Teit selväksi ettei niin tule käymään ikinä mutta et silti työntänyt kokonaan pois. Palasit itsekin. Jossain vaiheessa havahduin omasta rakkauden koomasta ja mietin että parempi näin. Pidetään asiat simppelinä eikä yritetä yhtään enempää. En halua seurustella ihmisen kanssa joka ei halua samaa mun kanssa. En halua olla suhteessa jossa täytyy liikaa miettiä. Helpompaa kun ollaan, pannaan ja jatketaan asioita vaan eteenpäin sitten omassa elämässä. Sopii jos homma toimii. En tiedä mikä siinä oli ettei tämä vain mahdu sun päähän. Sanoit: "Älä riko itseäsi" johon vastasin olevani jo niin rikki kaiken muun jäljeltä ettet pysty enää tekemään mitään mitä joku muu ei olisi jo ehtinyt tekemään. Ihmettelet että puhun kuin sinä kun sen kerran kännissä päätetään asioista puhua. Ja vain siksi koska sinä halusit ja kumpikaan muista siitä. Tai minä sen kolme lausetta ja sinä taas sitäkään. Vaikka kuinka vakuutan että anna tunteideni olla ja en halua mitään et usko silti ja mietin miksi. En ilmeisesti osaa valehdella. Ainakaan koko aikaa. Halusin uskoa että kaikki on hyvin näin ja ne olisi voinut ollakin jos olisit voinut yrittää olla se "ystävä". Ehkä parempi näin ettei nähdä enää ikinä ja voin rauhassa yrittää hävittää kaikki tunteeni sua kohtaan. Sillon kun satut tuulelle kanssasi on ihanaa ja helppoa ja ymmärtää miksi alunperin sain tunteita. Hirveintä on kun et kommunikoi ja olen ilmaa. Valehtelit, kerroit valkoisia valheita etkä koskaan koe tarvetta että tarvitsi tehdä mitään toisin. Kumpa vain ymmärtäisin että koko lopun elämää mun on parempi vaan ilman sua. Silti en voi tunteille mitään enkä osaa selittää miksi niitä edelleen on ja miksei niistä pääse irti. En halua toivottaa hyvää loppuelämää koska kuitenkin sisälläni kiehuu ja itkee se pikku tyttö joka vain halusi olla onnellinen ja se on satutettu ja lyöty maahan. Ei, sinä et särkenyt minua, olin vain liian rikki edes tavatakseni sut. Etkä myöskään halunnut olla se oikea joka tekee minusta ehjän. Et tunne mitään etkä halua tuntea ja yritän sen hyväksyä. Älä enää ikinä tule lähelle jos et voi haluta sitä mikä on mulle parasta. Äläkä kuvitele että olisit sen tiennyt alusta asti.

Tässä vaiheessa olisin jo itkenyt niin hervottomasti että loputkin olisi jäänyt sanomatta ja enää en osaa jatkaa ja sanoa loppuun olisinko halunnut enää mitään muutakaan. Kun toinen ei vain tunne samoin niin se ei tunne. Vaikka ei ole mitään menetettävää en silti lähetä tätä koska kaikki tämä olisi pitänyt saada sanoa päin naamaa että olisin vain nähnyt ilmeesi. Anteeksi. 

I'm in my darkest placce again

Muut kun kirjoittaa hauskoja matkablogeja, sinkkuuden ihmeellisestä maailmasta sarkastiseen, ironiseen ja pilailevaan sävyyn, löydän vain itseni taas jälleen sieltä mistä en haluaisi. On mielessä paljon ajatuksia jotka eivät johda yhtään mihinkään muuhun kuin taas pahaan oloon. En saa mitään aikaiseksi ja mietin samoja asioita saman oravanpyörän mukaan. Olisinkin jo toivonut että tämä pyörä olisi kulutettu loppuun mutta ei. Tuntuu jälleen tyhjältä ja yksinäiseltä ja pieliin katsoessa ei näe lainkaan hymyä eikä surullisen ilmeen toiselle puolelle. Levottomuus vallitsee mielessä ja mietin millä sen taas lopettaisi. Johtuuko tämä siitä että on ollut aivan liian paljon aikaa miettiä asioita hiljaa omassa pienessä mielessä? Huomaan etten ole taas päästännyt ketään lähelle. Enkä halua näitä asioita taas kenenkään kanssa jakaa vaan valloitan niillä vain oman pienen mieleni ja ajan itseni nurkkaan missä ei ole hyvä olla. Kävin jälleen menneisyden haamun kanssa pitkän keskustelun siitä mitä olemme toisillemme merkanneet ja miksi päätin valita toisen tien. Mietin samaan aikaan kaikkia muitakin ratkaisuja mitä on tullut tehtyä. Vieläkään en mitään kadu ja ymmärrän miksi tämä yksi haamu on siellä missä se on, vaikka en voi lopettaa myöskään miettimistä "mitä jos". Silloin en olisi tätä mitä olen nyt enkä tietäisi mitä tiedän. Osalta, en voi sanoa onnellinen päätöksestä, enemmänkin ymmärtäväinen siitä miksi olen valintani tehnyt ja jättänyt katsomatta sen kortin mikä olisi voinut olla se vuosisadan rakkaustarina. Luulin että olin myös löytänyt rinnalleni oikean ihmisen. Se olikin oikeaa sillä hetkellä, mutta pitkäkantoisella juoksulla se vain oli osa elämää mikä opetti paljon asioita joiden avulla on menty eteenpäin. Mietin että onko taas edessäni sama tilanne kuin kymmenen vuotta sitten. Eritavalla naamioitunut, kieroutunut valinnan paikka. Kävelläkö suoraan vain suohon, antaa asioiden jatkua vai mitä tehdä. Tätä samaa pohdintaa on jatkettu aivan liian monta viikkoa. Mietin viimeisintä hetkeä jolloin tuntui onnelliselta. Ja oliko se onnellisuutta? Ehkä ensin on hyvä palata siihen hetkeen missä tuntui hyvältä ja mikä oli se mikä sai hymyilemään. Yksi viesti joka sai todella hyvälle tuulelle. Sellainen hetki kun olisi tehnyt mieli juosta pää kolmantena jalkana tilanteeseen. Yksi viesti, yksi sanojen asettelu siihen malliin että olin haluttu. Ilta päättyi onnellisesti samaan sänkyyn. Tiedän mitä se oli minulle. Hassutella toisen kanssa ei-niin-pienessä-humalassa ja olla "näytillä" ja huomata etten ollut häpeän kohde. Mietin sitä iltaa kun sain hymyillä. Mietin myös miten ilta päättyi, mitä tuli kännissä taas sanottua, miten aamulla herätessä oli ihana katsoa kuka siinä vieressä oli. Kuinka kauhean ihanan normaaleja asioita. Kohde vaan on täysin väärä. Vai onko? Vastakaiku on vain oletettu pieni tila. Ison valheen alla kuitenkin mietin miksi haluan elää näin. En voi vmitään ja viikkojen erossa olon jälkeen mietin pääni puhki miten tästä mennään vain eteenpäin. Edes johonkin suuntaan. Se on sovittu mitä nyt on vain sen takia että peitän mitä oikeasi ajattelen. Olen sanonut asioita, paljon asioita, osatotuuden, osavalheen, sanoja vain sanojen perään. Ja itsekin mietin mikä on enää se totuus ja haave. Mitään tämän kummenpaa tästä ei tule ikinä ja tässä tullaan päätymään aina vain siihen että minä itken. Mietin vaihdettuja sanoja ja onko niiden takana joku merkitys. En voi sitä kysyä koska en halua tivaa vastauksia mitä tiedän etten saa. Enkä halua kuulostaa sekopäältä vaikka se on aivan varmasti jo selvää mitä minä olen. Vai onko? Eilinen keskustelu sai miettimään mitä minä itse viestin. Kuinka keräään päälleni roolin kun olen sen toisen kanssa. Olen osannut tehdä sen ennenkin joka aiheutti sen ettei luottamusta menneisyyden haamun kanssa osattu rakentaa. Silloin se oli pelkkää peliä ja poltetta. Vaikka kaiken senkin takana oli kaksi oikeaa ihmistä oikeilla tunteilla. Huomaan hyvin paljon samaa tässä tilanteessa mutta en saa ravistettua päästäni pois toisen sanoja "minusta ei ole poikaystäväksi". Mitä helvettiä tässä odottaa kun tietää että nämä on ne sanat jotka toistuvat kerrasta toiseen. Sain sen loppumaan sanomalla etten halua parisuhdetta. En voi haluta jotain jonkun kanssa jos se toinen ei halua samaa. Jos en ole sille toiselle se mitä hän haluaa en voi haluta sellaista mitä en voi saada. Ja haluan silti. Kuinka vaikeaa se on iskostaa omaan päähän että kävele nyt jumalauta eteenpäin ja jätät tämän saatanan vellomisen ja ihmettelyn sikseen. Sitten taas muistan kuinka elämäääni käveli ihme, joka olisi voinut muuttaa kaiken. Tiedän että se olisi voinut olla jotain uskottoman maagista. Se järjetön ihastumisen tunne ja kutkutus koko tilanteessa ja omien tunteiden ihnanuus olisi voinut olla se olisin jatkanut elämää. Tietäen silti, että 10 vuoden päästä taas mahdollisesti olisin miettinyt mitä jos. Varsinkin jos säädön toinen osapuoli olisi jäänyt miettimään ja muistamaan ja muistuttamaan omasta olemassaolostaan. Tämä lamaannuttava voimattomuuden tunne vaikuttaa taas kaikkeen siihen mikä ajaa miettimään maailman huonoimmat vaihtoehdot mielessä. Mietin kaikkea sitä samaa mitä oli mielessä kolme vuotta sitten maailman synkimmässä vaiheessa. Mietin seurauksia teoille joita en ole edes tehnyt tai suunnitellut. En vain tiedä mitä tehdä. En saa mitään iloa, enkä mitään aikaiseksi mitä pitäisi. Ja miksi helvetti pitää olla ikävä kun tiedän ettei se toinen ehdi ikävöidä edes takaisin? Mitä pitää tapahtua vielä että olisin onnellinen? Olen vain surkea rätti tässä kaikessa. Surkea oma itseni kuorineen päivineen. Enkä uskalla näyttää miltä oikeasti tuntuu. En uskalla itkeä koska en tiedä enää edes miksi itkeä. Kaikki on kaaottista ja mietin vieläkin miksi jaksaa odottaa parempaa huomista? Sitä on odotettu pitkään, liian pitkään. Ei mikään paska kestä loputtomiin. Tai ei sen pitäisi. Nyt en vain näe optimistista onnen hetkeä edessä. Haluaisin vain saada kasvoilleni hymyn, löytää elämänilon, buustin jolla paiskoa kaikki rästissä olevat hommat jiiriin ettei tarttisis kahden viikon päästä itkeä että en ole mitään saanut aikaseksi. Missä on se jokin jolla saada asiat vain nyt rullaamaan ja löytää itsestäni se usko vielä siihen parempaan huomiseen? Vittu että olen luuseri.

Jotain tunteista

Tein helvetin hyvän päätöksen olla etsimättä minkäänlaista parisuhdetta koska en todellakaan sitä tarvitse. Mulla on kaikki siihen mitä tarvitaan että pärjää ja voi olla ehkä jopa onnellinen. Mulla on katto pään päällä on helvetin hyvä lähtökohta siihen mitä mun elämässä tapahtuu. Mun ei tarvitse olla yksin ja mä saisin tukea jos uskaltaisin sitä ottaa. Tunne-elämä mulla tulee aina olemaan ihan vituillaan ja oon jotenkin menetetty tapaus. Se helpottaa päätöstä siitä ettei halua parisuhdetta. Tarpeeksi paljon kun sattuu ja tulee satutetuksi ei halua enää antaa kenellekään sitä mahdollisuutta. Mutta ensin pitää kävellä vielä matka takaisin ja todeta ne tunteet jotka oli olemassa. Että pääsee yli. Että näkee uudelleen eteenpäin. Myönsin tunteet mitä oli ja nyt mietin miksen voinut kohdata niitä kaikkia koska ymmärsin miksi sain viimeisemmätkin tunteet aikaiseksi. En halua myöntää enkä elää niiden tunteiden kanssa mitä tajusin että mulla vieläkin on. Haluan heittää ne romukoppaan ja antaa niiden olla siellä että voin pysyä tässä missä olen nyt. Vaikka en tunne olevani turvassa tiedän mitä pieniä tunteita edelleen varjelen. Haluan antaa niiden pysyä syvällä enkä halua päästää niitä ulos koska tiedän mitä se tarkoittaa. Luopuisin taas tilanteesta mihin olen aivan täysin tyytyväinen. Pienillä ylikierroksilla sain kaivettua ne vain liian pintaan. En halua käsitellä niitä kuitenkaan. Tiedän ja näen epäselvästi mitä nyt olisi tarjolla ja olen samalla valmis hyppäämään tuntemattomaan kelkkaan joka odottaa huomenna. Sen kohdalla osaan päästää irti ja antaa mennä vaikka pelottaa saatanasti hypätä korkealta. Sitä se on mun tunteiden kanssa. Ne pienet syvällä olevat saa odottaa ja hautautua taas seuraavat neljä viikkoa ja saan todellakin olla taas varuillani etten vain päästä niitä ulos kuten meinasi jo tapahtua. Vaikka tuhannen päissäni itkin keskellä yötä ja melkein muistan siitä jotain viikkojen takaa, mietin sitä reaktiota mitä itku aiheutti. Mietin omaa käytöstä sillon ja sen jälkeen mitä tapahtui. Sain asiat siihen järjestykseen mihin ne piti ja mihin halusin valehtelemalla ja aion jatkaa sitä samaa rataa vielä toistaiseksi. Loputtoman tuntemattomaan myöhäisempään ajankohtaan asti. Antaa niiden olla ja olla käsittelemättä. 

The truth is

Mä tapailin miestä johon mä rakastuin. Ja lopputuloksena on se että mun sydän särkyi jälleen. Annoin itseni tuntea kaiken vaikka yritin sitä järjellä itselleni sano että se on väärin ja se tulee päättymään huonosti. Nyt on se hetki vain myöntää että näin kävi ja puhua siitä ääneen. Mun sydämeni on särkynyt. Jälleen. Olin mä tähän jotenkin osannut jo varautua mutta ei sitä koskaan ennakkoon pysty suojaamaan itseään siltä vahingolta mitä tulee. Mä tiedän että tästä kaikesta selviän ja siihen ei välttämättä mene kauan mutta se että suostun käsittelemään kaiken on asia ja tarina jo erikseen. Ensimmäinen askel on aina vaan myöntää itselleen mikä tilanne on. Hyväksyä asia. Tulla toimeen ajatuksen kanssa ja lopulta sitä vain pääsee yli. En tiedä miten ja miksi annoin itselleni luvan rakentaa pilvilinnoja joiden reunoilla ei ollut edes mitään pinnoitetta. Sen mistä voin olla ylpeä; elin hetkessä; olin siinä; pysyin siinä viimeisille metreille, vaikka jossain kohtaa yritin jo herättää itsenäni. Saan olla ylpeä siitä että tiedän omistavani tunteet ja ajatukset ja pystyn kuvittelemaan elämäni eteenpäin. Pysyn pystyssä edelleen omilla jaloilla ja näen kuitenkin että olen elossa. Hengitän, tunnen, olen. Vaikka rakkaus taas tuli ja satutti niin mietin mikä siitä edes oli todellista. Kaikki tuntui pitkään olevan pelkkää satua, haavemaailmaa vaikka koko ajan tiedostin kaikki ongelmat ja realiteetit. Sain olla siinä hetkessä. Olin olemassa. Sain tuntea. Sain jotain mitä en koskaan ole saanut. Tiedän taas mitä uskallan vaatia. Mitä uskallan sanoa että minä tarvitsen. Haluan ja minun pitää vaatia elämältä enemmän. Vaikka seuraavan mahtavan ja ihmeellisen odottamiseen menee taas pitkä aika, tiedän että se on mahdollista. Vaatii aikaa ja hermoja ja todella paljon uskoa siihen että kaikesta tästä selvitään ja parempaa vielä on luvassa. 

Ja taas?

Jossain on jotain vikaa kun ei edes kalja maistu. On tyhjä, turta ja tunteeton olo enkä edes jaksa jauhaa siitä mitä tapahtui. Tajusin vaan taas sen että joku seitsemästoista aistikin löytyy. Vaikka kuinka tiesi että tämänkin päivä vaan väkisin tulee ei tarkoita sitä että tätä toivoi. Tai että tätä halusi odottaa. Mitä tapahtuu nyt ja mihin mä taas menen? Edessä on kuitenkin taas joku uusi katastrofaalinen maailma ja tilanne missä taas tunnetusti tulee turpaan 100-0. Mitä muutakaan mä osaisin enää tehdä? En ymmärrä miksi tämä taas on sitä että suljen kaiken ulkopuolelle. Jopa omat tunteet. En itke. Pidättelin pariin kertaan ja enää se ei tule. Mikään tunne ei kulje sisään tai ulos. Olen ja ihmettelen tunnenko yhtään mitään. Odotan taas että huominenkin olisi jo takana. En edes osannut ajatella että käyttäydyn näin tai olen vain. En tunne raivoa, surua, itkua, surua. Tunnen ehkä kaksi minuuttia pientä suuttumusta. Uudelleen kaksi minuuttia suuttumusta. Vielä kerran suuttumusta. Liian lyhyitä aikoja ja liian ihmeellinen uusi olo. Uusia puolia voi itsestään taas löytää ja olla ymmärtämättä mistään mitään. Jälkimmäinen olikin jo se tutumpi osuus. 

Kuinka kadottaa yöunet?

Ei se ole kummallisempi asia kuin saada pääsi sekaisin. Hoida homma perinteiseen tyyliin vituiksi. Saa kaikki maailman asiat mieleen ja ole yksin. Kuinka siistiä? Olla yksin miettimässä mitä vittua. Huutaa omassa pienessä mielessä asioita. Olla ilman vastauksia kun et voi niitä kysyä ja vain odottaa että jotain tapahtuu. Se että sekoan tai sekoan. Vaihtoehtoja on vain yksi. Olen todella vain siinä pisteessä taas että vain ihmettelen miten näin kävi. Tiedä edes enää mistä aloittaa. Ensin kaikki on aivan mahtavaa, ihanaa, uskomatonta ja kaikki hetkessä muuttuu taas todellisuudeksi kun et tiedä mitä muualla tapahtuu. Enkä saa sanoa mitä mielessä on tähän aikaan yöstä vaikka aina aikaisemmin on saanut. En saa sanoa rumasti tai sanoa omaa mielipidettä kun päästän sammakoita. Pää on sekaisin ja tiedän miksi mutta en osaa enää erotella asioita kun siinä on muutama muuttuja. Ja minä en tee taaskaan päätöksiä. Helvetti. Olenko vihainen vai olenko itkemässä vai mitä täällä tapahtuu? Muuta kuin sekoan. Ja yritän miettiä miten jätän epävarmat sanat ja asioita sanomatta.

Why end up being someones second choise?

Jostain syystä mun päässä rullaa lausahdus vaan edes takasin uudelleen. Miksei sitä arvosta itseään enemmän ollakseen vaan se ensimmäinen ja ainut valinta? Eihän se nyt niin vaan mene muutenkaan. Kuinka monta plan b:tä on itse mennyt tekemään elämänsä aikana.. Miten siihen tilanteeseen joutuu ollakseen se joka valitsee tai se kenelle sä olet vaan se toinen. Ja miksi siihen tilanteeseen tyytyy? Miksi sitä joutuu tekemään varasuunnitelmia tulevaisuudelle? Joskus pitää olla se back up sille jos hommat menee vituiksi mutta miksi se pitää tehdä ihmissuhteissa? Oikeilla ihmisillä joilla on tunteita? Joko et kelpaa ja olet jotain liian vähän kertoo ehkä siitä ettet ole se oikea. Tai sitten vain kuvittelet sen kaiken ja kaikki ympärillä olevat ihmiset on sitoutumiskammoisia sinä ihan itse etunenässä. Ja silloin kun olet sen toisen varasuunnitelma mitä vikaa oli siinä ensimmäisessä? Miten tähän tilanteeseen saa itsensä niin solmuun että vaan miettii kaikki omat parisuhteet läpi viimeiseltä 14 vuodelta ja toteaa taas että ne meni pieleen. Kuinka monessa suhteessa oli jo aina valmiina plan b ja kuinka monta kertaa siihen lähdettiin? Kuinka monta kertaa siinä olikin jo plan c ja d, ehkä jopa e? Olenko kasvanut siitä ja kuinka paljon? Tiedettävästi en tarpeeksi. Enää sen vain ole yksin minä valitsemassa. Kädettömänä ollut osallisena siihen että sinä et valitse kaikkia teitä mitä kuljetaan vaan joku tekee päätöksen jonka mukaan elät. Vai oliko se sittenkään niin? Miten se meni ja missä kohtaa pitää osata avata oma suu ja sanoa mitä haluaa vai sanoinko sen jo? Sanoinko sitä tarpeeksi kuuluvasti kun edelleen olen ihmettelemässä mitä helvettiä mun ympärillä tapahtuu? Vai tapahdunko minä sen kaiken keskellä aiheuttaen ne tilanteet? Miksi jotenkin se kaikki olikin niin paljon helpompaa kun edelleen olen sama ihminen? Kadotin itseni ja löysin kaiken tämän uudelleen mutta en kuitenkaan ajatellut enää toistavani samoja virheitä kerta toisensa jälkeen! Vai onko nämä enää virheitä vaan elämän opetuksia joissa pitäisi herätä ja tehdä niinkuin on oikein? Onko mikään ratkaisu tässä tilanteessa oikein? Kuukausi ehkä kaksi takaperin ajatukset olivat ihan yhtä solmussa kuin nyt mutta nyt löysin sille lankakerälle sen alun mistä lähteä purkamaan. En vain selviä ensimmäisestä solmussa koska en tiedä mitä pitää tehdä. Olla toinen vaihtoehto vai olla olematta on jo hyvinkin liian vaikea kysymys mietittäväksi mitenkään järjellä. Jos yritän miettiä tunteella tiedän että mikä on se hetkellinen tunne. Euforia, loisto, hymy, jännitys ja hehku. Fiiliksiä mistä haluaa pitää kiinni. Ne eivät kestä ikuisesti eivätkä takaa onnellista loppua. Ehkä pitäisi miettiä mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan vaikka sitä ei voi tietää. Minkälaisia pilvilinnoja voisin valintojen päälle rakentaa? Kannattaako sitä miettiä jos kaikki suunnitelmat vain sitten menee päin vittua niinkuin niillä on nyt ollut tapana. Sydänsurut on jo saatu. Sydänsurut on jo kertaalleen, kahteen, kolmanteen jo koettu. Ne on toistossa ja kovassa suosiossa olleet viimeaikoina. Silti en tiedä mihin suuntaan lähteä panostamaan sellaista määrää aikaa ja energiaa mikä voi olla se lopun elämää ihme tai lopunelämän tuho. Kummasta olen enemmän valmis ottamaan riskejä? Menettää kaikki, ehkä jopa kerralla vai onko sellaista vaihtoehtoa että antaa asioiden mennä omalla painollaan? Siihen vaihtoehtoon en haluaisi uskoa vaikka ehkä se on se realistisin olemassa oleva. En tiedä mitä panostaa kun tuntuu että kaikki on sanottu. Vai olenko sanonut niitä vieläkään tarpeasti hyvin artikuloiden? Vai näyttelinkö vain osan ja kohtauksen niin että annan muille vaan vallan päättää kaikesta jättäeni itseni ulkopuolelle? Mikä valinta minä olin ja kenelle?