Journey

Oli pakko taas palata vanhoihin ajatuksiin mitä reilun vuoden varrella on käynyt mielessä. Poimin tekstin sieltä täältä ja yritin tulkata sitä mitä olen kirjoittanut. Palasin muutamaan hetkeen 110% tunnelatauksella. Mitkä oli niitä pieniä hetkiä ja oivalluksia, mitkä oli niitä pahoja päiviä ja itkuista öitä. Kaikessa en edes tunnistanut enää kuka olin. Vain pieniä asioita tuli mieleen. Kirjoitin että löysin taas itseni. Ihmettelen nyt mihin sen taas kadotin. Kasa kaaosta on vain koko ajan enemmän ja enemmän kuvaava sana yhdistelmä sille mitä olen. Olen hukassa ja toivoton. Pessimistinen, sarkastinen ja kaiken aikaa tyhjän vihainen. Mietin auton ratissa mitä se taas on. Huudatin auton stereoita teini tyyliin ja huusin mukana. "Do you think of me when you fuck her" oli ensimmäinen kohta kun tajusin huutavani ääneen. Hetkellisesti jopa säikähdin. En tiedä edes kenelle sitä huusin. Huutaminen ei helpottanut. Yritän miettiä koko ajan miten elämästä tuli näin mustaa enkä enää näe niitä pieniä pilkahduksia mitä aiemmin. Se ei ole kiinni siitä etten saa mitä haluan. Haluaisin saada niitä pilkahduksia ja tiedän mistä ne aikaisemmin sain ja siihen haluaisin turvautua liikaa. Haluaisin joskus vielä tuntea onnea ja löytää vielä itseni, oli se ajatus mikä kävi mielessä kun muistelin sitä syksyistä aamua kun tuntui että sain siltä päivältä kaiken mikä antoi voimaa. Pienen hellyydenosoituksen ja aamusuukon. Jos elämä on näin pienistä onnellisuuksista kiinni, miten en voi löytää niitä enää? Se ei voi olla kiinni siitä ihmisestä jonka kanssa tiedän etten halua parisuhdetta. Päässä on muutenkin pyörinyt kovin kummallisia ajatuksia valkoisesta mekosta sairaalan letkuihin asti. En ymmärrä mitä mieleni yrittää hakea ja turvautua. En ymmärrä mitä tässä tämän päivän matkojen aikana on tapahtunut enkä osaa niitä tulkata. Tunnistan tekeväni otsalleni ryppyjä kun rypistän koko naamaa suurella voimalla hampaat irvessä kun yritän tänään ja tässä ja nyt saada itsestäni tolkkua. Helvetti ei kaiken pitäisi olla näin vaikeaa! Haluaisin kiskaista pullon viskiä ja kokeilla miltä tuntuu yksin huutaa keskellä yötä humalassa. Silti velvollisuudet välttävät tämän tapahtumista. Kumpa joku tulkkaisi minulle nyt mitä tämä on ja miksi matka taas menneisiin ajatuksiin oli pakko tehdä kun en ymmärrä itseäni sitä vähääkään mitä aikaisemmin. Onko tämäkin luovuttamisen vaiheita vai eteenpäin menemisen merkkejä? MitämitämitäjavieläkerranMITÄ?!?!

Miten tänään?

Moi, miten sun päivä on mennyt? Heimoi! Kiva kun kysyit! Päivä meni ihan kivasti. Tänään ei tuntunut jostain ihmeellisestä syystä yhtään niin paskalle kuin eilen. Tätä keskustelua mä kävin puolet mun työpäivästä mielessäni läpi. En muista koska multa olisi edes viimeksi vilpittömästi kysytty miten mä voin tai miten mulla menee.. Ensimmäinen vastaus puolitutulle on tietenkin ”kaikki fine”.Tällä hetkellä voin muistaa tasan yhden ihmisen joka on vilpittömästi osannut kysyä ja kuunnella myös sen mitä mä vastaan. Ja ainut ihminen varmasti koko tässä maailmassa joka pystyy ymmärtämään minkälaista kaaosta mun pään sisällä on ja kuinka helvetin pahalta se vaan voi tuntua. Tänään on ollut ihan ok päivä. Ei vituttanut niin paljon. Kenelle helvetti mä näitä kertoisin? Kohta Suomen kamaralta häviää se viimeinenkin ymmärtäväinen ihminen. Onneksi mä tiedän että mä voin lähteä Suomesta karkuun sinne lähetysmaahan ihan millon vaan kunhan lompakko antais vaan myöten ja sais järjestettyä sille aikaa. Musta tuntuu aika paskalta myös se että mun on vaikea tehdä mitään läheistä tuttavuutta kenenkään kanssa. Mutta toisaalta mä en halua mun ympärille just nyt ketään. Mä en tiedä miksi mä oon hokenut kohta kaks päivää päässä ”no man is an island”. Mutta mä haluan vaan oman saaren enkä ole mies. Mä en halua mun saarelle ketään joka ei sinne kuulu ja nyt sinne kuuluu vain minä. Minä, mun pää ja kaikki tää kaaos pitäisi sulkea autiolle saarelle. Ihan turha mun on edes keskustella kenenkään kanssa. Eilen ainut mitä kommunikoin äänellä oli kaupan kanssa. Sinne kauppaan pääseminenkin oli joku vallan suuri ennätys. Miten noi karmit tossa oven ympärillä ja ovessa kiinni oleva lukko voi muka avata näkymän niin pelottavaan maailmaan etten mä halua sitä kohdata. Mä en halua puhua kenellekään enää. Mä en halua viettää aikaa ihmisten kanssa. Ahdistava ajatus että joutuisi menemään ihmisten keskelle jotka vaan kattoo sitä kuorta mitä mä yritän parhaani mukaan taas kiillottaa ettei kukaan näkisi sitä mädän määrää mitä sieltä pilkkujen alta löytyy. Yhden asian mitä olen osannut sanoa että haluan; sylin. Olla sylissä, hetki. Sen mittainen hetki että siinä voi olla hetken pois tästä maailmassa ja kuvitella olevansa turvassa. Toinen asia oli valoa taloon koska valaisin sanoi itsensä irti. Joku voisi ajatella että ompa elämä pienestä kiinni, mutta niinhän se on. Ainakin mun elämä. Se on hyvin pienestä kiinni. Tänään ensimmäiset ahdistuksen tunteet tulee nyt kun miettii mitä tällä viikolla on vielä edessä. Huomenna on jotain mihin en uskalla edes osallistua tai harkita sitä. Se olisi liian pelottavaa kohdata taas uusia ihmisiä seurassa mihin en uskalla myöskään kuvitella että olisin juuri nyt tervetullut.. Taas se on pienestä kiinni. Jos tulee kysymys; tuletko? Tiedän etten voi olla menemättä. Vaikka tiedän että se huono ilmoitus että saan mennä käymään on jo saatu. Siinä välissä tapahtui vaan yksi viikonloppu, suunsoitto ja yksi vuodatus. Nyt ensimmäisen kerran painoin lähetä. Se onkin jo toinen tarina.. Tänään mulla menee ihan ok:sti. Huomisesta en tiedä. Mietin tänään onko hyvä kuitenkin antaa elämälle tämä kuukausi aikaa näyttää onko siitä mihinkään. Katsotaan. Jouluun on jo yli kuukausi ja maksalaatikkokin on pilattu tekstillä: ”Joulun perinteinen maksalaatikko”. Vitun joulu. Nyt menen voimaan ihan ookoosti, kiitos vaan vielä kysymästä!

Luovuttamisen osa 1

Mä yritin. Mä ihan oikeasti yritin. Mä en silti nää mitään mikä enää olis vaan sen arvoista et mä edes jaksaisin yrittää. Mä en ole enää sen arvoinen. Mä en vaan jaksa enää. Mä en halua että mua sattuu ja koskee enää ikinä. Mä en halua itkeä vaan kaikkia päiviä että mä jaksaisin taas pari päivää roolissa. Mulla ei ole enää voimia siihen että mä jaksaisin taas järjestää kaiken uudelleen. Mä en enää pysty saamaan henkeä vetämällä keuhkoja täyteen. Mun päivät on vaan pelkkää mustaa ja odottamista. Mä en edes enää tiedä miksi mä odotan ihmettä. Mitään ihmettä ei tule. Mikään ei vaan pysty palauttamaan sitä iloa mitä mulla oli ja mä vaan vajoan päivä päivältä syvemmälle. Mä en selviä edes tästä viikosta. Mä en voi pakottaa itseäni enää etsimään ratkaisuita asioille. En kestä enää kuulla että elämä ei ole reilua. Mä olen sen nähnyt ja kaikki kurjat puolet elämästä. Itseni satuttaminenkaan ei ole enää ongelma. Se kipu hetkellisesti vie mut muualle. Se kipu ei tunnu enää pahalta. Mikään fyysinen kipu ei varmaan tunnu enää pahalta siihen verrattuna miltä musta tuntuu joka päivä. Mä istun töissä ja näppäilen väkisin etten murtuisi. Pyörittelen mielessä onko vielä mun mielessä samat esitykset siitä miten olisi helpoin lähteä. Mietin mikä on kaikista kivuttominta vaikka sen ei sitä tarvitse olla. Tässä havahdun hetkeksi siihen miten ihmiset on itsekkäitä. Kaikki ovat jo mut jättäneet yksin ja osa poistanut mut niiden elämästä. Kaikki muut aina saa olla itsekkäitä. Tässä ei ole mitään järkeä. En käy sitä helvettiä enää uudelleen läpi mitä mikään parantuminen vaatisi. En jaksa enää. En pysty sitä tekemään enkä halua enää kenenkään muun olla vahtimassa ja huolehtimassa kun ei se ole kenenkään vaivan arvoista. Mä en halua vaan enää olla täällä tuntemassa tuskaa. 

Taas hylky

Mä en oikeesti vaan pysty tähän että mä alkaisin deittaamaan taas uudelleen. Mä en kestä tätä ja sitä paskaa ja epävarmaa oloa mitä se tuo tullessaan. Pitää käyttäytyä parhaimmillaan koko ajan ja näyttää vaan niitä hyviä puolia. Mä en halua uutta suhdetta. Mä en halua uusia tuttavuuksia ja uusia opeteltavia tapoja. Mä en halua taas miettiä mikä mussa vaan on vikana kun mietin sitä jo muutenkin. Ensin kaikki treffailuun liittyvä tuntui ihan kivalta ajatukselta. Nyt mä tiedän miksi mä palaan aina siihen vanhaan samaan kuvioon. Mä en halua tätä "uutuuden viehätystä" mikä kestää sen viis minuuttia. Mä haluan luovuttaa myös tän suhteen. Mä en halua mun elämään ihmistä sekoittamaan mun kuviota kun ne on jo tarpeeksi vittuillaan. Ei kukaan mua voi vaan liimata takasin yhteen ja pelastaa. Mä katson taas peiliin vaan tuntien syvää itseinhoa. Mä olen ruma ja läski enkä ansaitse ketään. Se on tullut taas selväksi että mä en ole ketään varten ja kukaan ei halua olla mua varten enkä mitään tule saavuttamaan. Tää kaikki on vaan aivan liikaa kerta toisensa jälkeen ja mä en pääse enää jaloilleni. Makaan jo polvet liian ruvella. Mä rakastun vaan vääriin ihmisiin enkä enää halua luottaa kehenkään. Mä en halua enää näitä mietintöjä tämän kaiken lisäksi. Mä en vaan kelpaa. Mä pidättäydyn mun suunnitelmassa etten ole enää olemassa joulun jälkeen. 

Most of the damage is selfmade

Tänään tuli ajatus että suuntiin osa mun tuskasta ja ahdistuksesta olis vaan itse aiheutettua. Mut ei se vaan ole. Mun syvimmät arvet on peräisin että joku ne haavat tekee, repii ruvet auki pariin kertaan ja sen jälkeen mä itse ehdin kaivamaan ne haavat auki niin moneen kertaan että san tuntea sen kaiken tuskan moninkertaisesti. Revin auki taas vanhoja haavoja. Tästä kaikesta tulee vaan lumipalloefekti. Yksi hajoaa, toinen hajoaa, kolmaskin kaatuu ja lista jatkuu neljännestä sataan. Siltä se tuntuu. Siihen päälle kun kaikki jo valmiiksi on rysäytetty niin paskaksi että kädet voi tunkea vielä kuumaan tuhkaan ja tuntea sen poltteen ja silti vielä vähän pitää itse lisätä bensaa ja tulta jo kertaalleen palaneisiin liekkeihin. Yksin, yksin ja yksin kannat kaiken ja yksin, yksin ja yksin kaiken jaat itsellesi ja hakkaat vaan päätä seinään. Kun kerran ja kaksi avaudut niin ihmiset ympärillä tekee saman kun kärpäset. Ne menee paremman banaanin perässä pörräämään koska tää mätänee jo liian pitkällä. Tässä kaikessa yksinäisyydessä on liikaa aikaa siihen että ajattelee. Sen vain kun osaisi lopettaa muttei se helpolla tule. Eikun vaan pää täysille kierroksille. Miettimään mikä mussa on vikana, miksi kaikki sattuu mulle ja mitä nää fyysiset oireet on ja miten ne saa loppumaan. Makasin tunnin lattialla ja yritin haukkoa henkeä onnistumatta siinä. Ja taas ollaan ajatusten kanssa siinä että olen arvoton, ruma ja kaiken ulkopuolella. Kukaan ei tunne mitään mua kohtaan ja kaikki tämä on yksin vain tässä hoidettava ja yritettävä jaksaa. Mietin että jakaisin kaikki oksettavimmatkin ajatukset yhden kanssa. En vain tiedä mitä siitä tulee. Luultavasti kaiken loppu koska en osaisi enää käsitellä palautetta. Enkä voi yhden harteille asettaa sitä jos päätinkin vain yhdessä psykoosissa että on vain yksi pakotie enää jäljellä. Mutta olisinpa ainakin kertonut mitä oikeasti ajattelen. Se vain ei tule helpolla. Enkä usko että yksi linkki avaisi silmiä sille miltä musta tuntuu. Ainakin näkyisi missä mun ajatukset pyörii ja voisi tehdä itse päätökset mitä sen jälkeen tapahtuu. En tiedä. Aiheutan tälläkin pohdinnalla aivan liian paljon ahdistusta koska tiedän että se olisi pakko tehdä mutta en tiedä koska ja kuinka läsnä se toinen olisi. Aiheutan. Taas. Vain. Itse. Tämänkin. Lisän. Jo. Tähän. Tarpeeksi. Raskaaseen. Tuntuu että kuolen joka tapauksessa. Pitäisi vain olla kristallipallo että tietäisi mikä on se viimeinen luoti mikä osuu. 

Oman mieleni vanki

Kun viettää neljä päivää neljän seinän sisällä ehtii miettimään taas liikaa. Ei niinkään ehkä enää mieti elämää vaan kaikkea muuta ja miten sitä voikaan mielessään pystyä pyörittämään liian monta päivää samaa saatanan virttä ja saamatta mitään aikaan mitä pitäisi? Olo tuntuu välillä todella tuskaiselta pyörittää kaikkea tätä samaa paskaa päivästä toiseen kun tietää että taas pitäisi huutaa asiat ulos mielestä ja sitä kautta löytää jotain rauhaa. Perjantai oli rankimpia päiviä taas hetkeen ja siitä selvinneenä jäljelle jäi kuitenkin kuristava tunne kurkussa ja yhden ihmisen pyörittäminen päässä. Mikä helvetti siinä on että joistain ihmisistä ei vain pääse yli? Pari kertaa meinannut jo päästä kun se taas tulla tupsahtaa sosiaalisen median etuseinälle jutuillaan tai pamahtaa mieleen yhen yhtäkkiä muistuttamaan sen miten ihania piirteitä siitä löytyi. Kaksi viikkoa sitten avoimesti keskustelin että tämä palautuu mieleen ja siinä olisi se ihminen jonka kanssa voisin loppuelämäni viettää jos se vaan päästäisi mut sen elämään. Sen jälkeen olo on ollut kuin raivatulla ja se ei vain poistu mun päästä millään harhautuksella. Normaalisti näinä aikoina kun tiedän sen olevan toisella puolella maapalloa nauttimassa elämästään minkä se on rakentanut, on ollut helpompaa olla. Nyt tieto siitä minä päivänä se saapuu takaisin tuskastuttaa enemmän kuin koskaan. Tiedän etten ole sitä mitä hän haluaa, koska miksi muuten me olisimme siinä tilanteessa että minä yksin olen ajatusteni kanssa enkä jakamassa niitä tälle ihmiselle joka voisi elämässäni muuttaa kaiken? Jotenkin kaiken tämän myötä on tullut mietittyä kaikkia niitä hetkiä kun joku on tuntunut "siltä oikealta". Jouduin kaksi päivää miettimään miksi mulla on näin syviä tunteita ja mitä sanoisin jos joku kysyisi miksi häntä niin rakastan.... Mietin mitä kirjoitin 5kk sitten. Mietin sitä laastarin repimistä. Ehkä tässä suurin ongelma on että en itse osaa repiä sitä laastaria ja päästää irti. Tunnen korvissa vieläkin sen kumitukset kun kuulin ne sanat että kuinka paljon hän välittää ja hänellä on tunteita mitä ei paljasta ja joille ei anna tilaa. Tietenkään herra itse ei muista tätä kolmen promillen avautumista, eikä siitä voitu puhua eikä olla puhuttu. Tuntuu tuskaiselta kuulla että joku toteaa minulle "se ei ole vielä siinä" kun kerron tunteista ja ajatuksista mitä olen joutunut tästä käymään. Sanoin etten pidätä hengitystä että tämä ihminen tulee ja sanoo ettei pelkää enää. Ja mitään muuta en ole tehnyt kuin pidättänyt hengitystä kaksi viikkoa niin että se sattuu jo. Mielessä näiden asioiden pyörittely ei auta kun se ei tarkoita kuitenkaan että mitään tapahtuisi. Nyt eikä ikinä, eikä varsinkaan maanantaina.