Typerää :(

Musta tuntuu nyt typerältä. Mulla on typerä haave saada olla vieläkin sen ihmisen kanssa joka ei selvästi halua enää vaan olla mun kanssa vaan haluaa jotain muuta. Mulla on typerä haave siitä että edelleen saisin sen ihmisen kanssa olla vielä tulevaisuudessa vaikka tilanne on nyt mitä on. Musta tuntuu typerältä haluta sen ihmisen kainaloon ja vielä kuvitella sen suostumisen ja kainalossa olemisen jälkeen että se tarkoittaisi jotain. Musta vaan kaikki mun ajatukset tällä hetkellä on typeriä ja tää olo on todella typerä. Olla pettynyt sellasta asiasta mistä ei edes tiennyt pitääkö se paikkaansa. Itkettää koska on niin typerä olo. Miten mä voin olla niin typerä? Ja typerää on miettiä sitäkin onko tää nyt typerää vai ei ajatella näin? Mä en todella tiedä enää mistään mitään ja tää on typerää...

Pakkotoistossa

On vain asioita elämässä joille et voi mitään. On vain asioita ja paljon asioita elämässä joille et voi mitään. On asioita joita et voi muuttaa asioita joita et voi hallita. On asioita joiden suuntaa et voi kääntää. On asioita joille et vain voi mitään. On ihmisiä jotka satuttaa sinua ja et voi sille mitään. On asioita joita et voi muuttaa. Ihmiset ovat mitä on etkä voi niitä muuttaa. On asioita jotka eivät mene niinkuin sinä haluaisit ja et voi niihin vaikuttaa. On asioita joille et vain yksinkertaisesti voi tehdä paskaakaan vaikka haluaisit.

Koko päivä pelkkää pohdintaa

Uskomatonta että koko päivän pää on käynyt tuhannella kierroksella. Tuntuu kamalalta kun sitä pyörimistä ei voi lopettaa. Miettii syitä ja yrittää keksiä vastauksia omiin kysymyksiin oikeasti löytämättä yhtään vastausta koska niitä ei voi tietää oikeiksi. Onko ne kysymyksetkään edes niitä oikeita kysymyksiä. Jos voisi taas vaan pysäyttää kaikkien ajatusten juoksun ja lopettaa ylimääräisen vatvomisen ja keskittyisi hoitamaan ne pakolliset asiat. Jotenkin ei pysty keskittymään mihinkään. Ei halua luovuttaa vieläkään vaikka ei ole enää mitään minkä eteen luovuttaa. Mä olen tällänen kaikkine vikoineni, kaikkine virheineni. Kaikkine heikkouksineni. Jotkut asiat voi parantua ja löytää uuden reitin mutta kaikki se ei voi vain koskaan muuttua toiseksi. Silloin en olisi enää oma itseni. Olisin joku muu, joku vähemmän se mitä tiedän ja tunnen. Miksi asioita pitää tuntea ja ajatella näin syvällisesti taas? Miksi pää menee pyörälle muutamasta pienestä asiasta ja eleestä? Miksi miksi miksi miksi miksi. Perkele. Mä hukutettu näihin kaikkiin kysymyksiin joihin vain en osaa yksin vastata! Mä hajoamiseen taas tähän yksin tietämättömyyteen ja tekisi mieli käpertyä ja itkeä se kaikki pois. Liikaa vaaditaan jo siihen itkemiseenkin. Mihin mä olen menossa ja miksi nää kaikki asiat on näin levällään ja miksi kaikki meni tähän missä ne on nyt levällään ja minä hajalla tietämättömyydestä. Kumpa tän vois hetkeks laittaa vaan paussille...

voi elämä

Pitkästä aikaa jäin istumaan ja miettimään sitä mitä tämä elämä on. Se on ihan vain iso huokaus "voi elämä". Minkä teet, mitä näet ja mitä olet on se elämä. Kaikki mitä koet on sun omaa henkilökohtaista elämää ja siihen mahtuu välillä liikaakin. Miettii omaa elämää, omia virheitä ja omia ratkaisuja. Siihen elämään mitä mä oon elänyt on vaikuttanut pitkälti se mitä se toinen päättää, mitä virheitä se tekee, mitä ratkaisuja se hakee. Se että olen mitä olen on vaikea varmasti sen toisen hyväksyä. On myös vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisenaan, hyväksyä se omaelämä ja pelätä sitä miten tulee hyväksytyksi. Elämä koettelee taas sillä millä ehtii. Joka päivä tulee vastaan jotain sellaista missä oikeasti kaipaisi elämäänsä sen ihmisen mitä mielessään pyörittää, sen ihmisen joka tekee siitä elämästä huokaisun "ihana elämä". Mihin se kaikki elämässä meitä vielä vie ja kuljettaa on vain ajan kysymys. En jaksa enää hokea sitä kaikkea paskaa mitä elämä mukanaan tuo, se on elämää ja se pitäisi osaa hyväksyä sen elämän tilanteen puitteissa jossa silloin on. Kaikille meille se ei vain ole niin helppoa. En jaksa juuri tällä hetkellä nähdä sitä että elämä olisi heti taas ihanaa kun asiat vain järjestyisi paikalleen ja antaisi elämän viedä eteenpäin päivä kerrallaan. Vituttaa asiat mitä et voi itse muuttaa ja minkä eteen et voi itse mitään tehdä. Olen tehnyt miljoona virhettä mitkä kaduttaa, mutta tämä on se ainut yksi elämä mitä elän ja missä pitäisi päästä irti siitä katumuksesta ja kääntää se itselleen opiksi ja hyötyä siitä. Katua tietenkin että pystyi tekemään huonon ratkaisun mutta oppia siitä että näin en voi enää ikinä tehdä. Vituttaa, itkettää, suututtaa, tekee mieli paiskoa tavaroita mutta silti istun ja yritän niellä sitä raivoa jota saan sellaisista asioista joita en vain voi muuttaa. Et voi käskeä toista olla tekemättä asioita jotka satuttaa, se tekee ne oman elämänsä puitteissa. Suututtaa kun toinen ei näe miten se satuttaa, eikä kuuntele sitä kun yrität siitä puhua. Olen satutettu, loukattu, nurkkaan ajettu ja en tiedä mihin tässä pitäisi pyrkiä. En halua olla se josta jaksetaan jauhaa, koska kaikki meistä tekevät virheitä, kaikki meistä törmää siihen että joskus elämä vie meidät väkisin tilanteisiin missä päätetään väärin, toimitaan väärin, sanotaan asioita mitkä satuttaa. Nyt on se hetki kun haluaisin pysäyttää tämän elämän, käpertyä peiton alle ja itkeä tämän olon pois vaikka en saa edes kyyneleitä valutettua. Olen turta. Vituttaa, suututtaa ja silti olen kykenemätön tekemään mitään. Mä haluaisin just nyt vaan kadota ja unohtaa mitä tämä "elämä" on.

rude awakening

Mä heräsin tänään ja toivoin että tää kaikki olis ollu vaan pahaa unta. Mä heräsin tähän paskaan todellisuuteen mitä mä en ikinä toivonut että tapahtuisi. Mä en halunnut tänään nousta sängystä ylös. Mä halusin että kaikki olis pyyhkiytynyt pois. Mä halusin että kaikki olis ollut niinkun siinä mun unen alussa ennenkun kaikki meni päin vittua. Mulla kesti 3 kk kirjoittaa ylös 5 tärkeintä asiaa mitä mä uskon että parisuhteessa pitää olla. 10.5 piti miettiä viikossa 5 asiaa. Mä sain sen valmiiksi nyt. Mä katon tätä vitun typerää listaa ja mulla ei ole näistä mitään. Mulla ei ole niistä yhtään mitään. Jos mä olen yksin niin mulla ei voi olla niistä mitään. Mä jään yksin ja mietin mitä mä haluaisin että mun parisuhteessa olisi. Mulla ei ollut edes niitä kaikkia viittä ja silti mä uskoin siihen että se voi ihan oikeasti toimia vaan ihan siksi koska minä halusin. Vittumitäpaskaa. Tekee mieli pissiangstaa. Ehkä se on sitä. Mä en halua mennä nukkumaan ja herätä uudelleen tähän vitun painajaiseen. Mä tiedän että mä voin tästä selvitä mutta se ei vaan ole se mitä mä haluan. Mä halusin ne kaikki pilvilinnat ja mulle jäi se vitun kamala painajainen..

takaisin siihen ekaan hetkeen

Ensimmäistä kertaa mieleni tekee puhua asiasta itselleni. Kertoa se koko tarina alusta. Kulkea läpi sen sadun ja palata sieltä todellisuuteen valehtelematta kertaakaan. Ilman että kaunistelisin asioita, ilman että tuntisin syyllisyyttä. Haluni on jakaa se itselleni niin että ymmärrän missä olin kun käännyin väärään suuntaan. Ymmärtää ne syyt miksi en anna itselleni anteeksi ja miksi näen ettei muutkaan niin tee. Haluan itkeä ja hakea lohtua siitä mitä tunsin silloin kun se kaikki alkoi... Ensin ei ollut sanoja. Ensin se oli vain pimeydessä loistava kajo, joka tuli eteeni ja hämmästyin. Luulin ettei se ollut todellista. Viinin huuruisen illan keskeytys ja mieleni omia juovia. Tuli toinen sanaton hetki, näin sen hymyn. Näin sen tunteen ja tunsin kuinka selässäni kulki jännitys ja nostatti kaikkien astien tasot korkeammalle kuin koskaan. Ensimmäistä kertaa törmäsin siihen mitä on rakastua ilman että edes tiedät sitä itse. Se heti kun polvet notkahtaa pelkästä siitä haaveesta ja pienestä toivon kipinästä. Se kuvitelma ei ole kadonnut vieläkään. Vieläkin muistellessani kaikkia niitä aistieni havaitsemia uusia asioita, olin ihmeissäni kuinka valo on kirkkaampaa, kuinka hengitykseni kohisee korvissa. Kaikki tuntemukset nousivat kovaa ja korkealle. Kävelin helpoin askelin ja ihmettelin omaa ympäristöäni jota en edes ollut enää tuntea. Ollessani onneton näin jotain sitä mitä olin pienen pääni sisällä kuvitellut joskus tulevan. Se ihminen jota rakastin ennen kuin itse edes tiesinkään. Ennenkuin sitä edes pystyin myöntämään. Ihminen joka teki minusta sen mitä nyt olen, mitä en enää tunne. Se joka sai kaiken tuntumaan ekstaasilta. Jäin riippuvaiseksi siihen hyvän olon tunteeseen joka vain katosi. Kaikki muistot siitä korkeimmasta huipusta saivat minut haluamaan sitä vain enemmän. Tein virheitä, kävelin harhaan, huusin, kiroilin, petin, tein kamalia asioita vain tietääkseni sen että olen olemassa ja ekstaasi on se mikä minua vie. Petin luottamuksen, en vain itseeni, vain kaikkeen siihen mitä olin aina uskonut. Kaiken sen mitä koin sai minut tekemään asioita mitä ei tulla ymmärtämään. Välillä se on itsellekin vaikeaa. Kaikesta en anna itselleni anteeksi. Seison edelleen risteyksessä kädet levitettynä ja mietin miksi kaikki on edelleen anteeksi antamatta ja miksi se on myöhäistä. Se tunne, se ekstaasi hävisi sen pettymyksen ja oman minäni alle niin lujaa ja niin äkkiä etten enää edes tiennyt ketä peilistä tuijottaa takaisin. Se ihminen jota kohtaan olin tuntenut enemmän kuin ikinä ketään kohtaan seisoo edessäni eikä voi edes katsoa takaisin. Tässä risteyksessä ollessani mietin ja pohdin edelleen miksi näin kävi. Mitä minulle tapahtui että tämä kaikki tapahtui ja minä muutuin. Mihin hävisin oman itseni kanssa ja miksi se täytyi kaikki tapahtua? Mitä sisälläni tapahtui? Jäinkö liian riippuvaiseksi siihen tunteeseen ja ajatukseen, että olen tärkeämpää kuin koskaan ikinä? Minun vuokseni voisi joku taistella? Nyt näin ei ole enää ollut, en ole enää ollut tärkein. Olen ollut huonoin, en ole ollut oma itseni, en ole ollut sitä mitä minun piti olla. Olen kaltoin kohdeltu, satutettu, loukattu. Muuttunut. Edelleen haluaisin itkeä ilosta että olen saanut kokea jotain elämääni mullistavaa, mikä ei ikinä tule parantamaan niitä haavoja ja arpia, joita halusin sillä paikattavan. Sain niitä muistoja joita aion hiljaa vaalia, kertomatta. Kokemukset jotka asettavat minut uudelleen itseni eteen, jossa tuomitseni itseni ja yritän päästä siihen katkerottomuuden tunteeseen ja omaan itseeni jossa olin 10 vuotta aiemmin. Haluaisin huutaa kaikki tunteeni ulos niin kuin ne ovat, mutta minussa on tullut uusi piirre. Huudan asioita suojellakseni sitä mitä vanhasta minästäni on jäljellä. Haluaisin edelleen sanoa kaikki ne kaikki kauniit sanat vaikka ne ei enää merkitse mitään. Ne sanat jotka takertuvat kurkkuuni saavat sinne nyt jäädä ja hautaan ne muistoineen. En ansaitse enää katkeruutta, vihaa ja luottamattomuutta omalta itseltäni ja se mitä kylvän muihin. En voi enää seistä tien risteyksessä rukoilemassa, "rakasta minua". Itken vuoksesi nyt ja vielä myöhemmin ymmärtääkseni sen että tähän piti päästä. Se että näen taas kuinka asiat ajautuvat toisiin ja kaikkeen en voi enää vaikuttaa. En voi olla enempää kuin olen, enkä enää voi muuttua. En tunne enää käsiäni, kasvojani, liikkeitäni, ajatuksiani samoin kuin silloin kun se kajastus tuli eteeni. En ole enää se sama ihminen. Muutuin, vaikken niin suunnitellutkaan. Menin liian pitkälle suojellakseni itseäni, tai niin luulin tekeväni. Tein elämäni pahimmat virheet juuri siinä vaiheessa kun minun olisi pitänyt kasvaa aikuiseksi ja alottaa se mitä pelkäsin. Se vaihe kun käännyin pettämisen tielle ei tee minusta enää ikinä ehjää. En ikinä enää tule tuntemaan samoin kuin ennen sitä. Ennenkuin tein pahimman virheen elämässäni. Se ei ollut sen arvoista. Se ei ollut sitä mitä enää haluan ikinä edes ajatella tehneeni. Käsi vieraan ihmisen kädessä, huulet toisen vieraan huulilla, olla sylissä oman syyllisyyden kanssa. Nukkua muualla kuin siellä missä minun olisi kuulunut olla. Katkeruutta ja vihaa aamulla herätessä, miettiessä hurjana kaikkia niitä ajatuksia, hokiessani mielessäni, miten helvetissä tähän jouduttiin, mitä helvettiä tapahtui, mitä helvettiä täällä tapahtuu, miten ikinä voin joutua tähän? Miten helvetissä tästä pääsee eroon? Huomasin tehneeni sen mitä en ikinä ollut edes voinut kuvitella tekeväni. Helvetti onneksi heräsin vaatteet päällä. Mietin hurjana mitä tapahtui, katsoin itseäni peiliin. Se näky oli yhtä helvettiä. Se ajatus siitä on edelleen yhtä helvettiä. Mitään onnekasta siinä ei ollut. Syyllisyys edelleen tuo mieleen sen mitä nyt halveksun enemmän itsessäni kuin mitään aiemmin. Ennen häpesin omaa taustaani ja sitä mistä tulen ja kuinka pohtija olen. Enää en nää virheitä samallalailla. Pettäminen on pahinta mitä ikinä olen voinut tehdä sille toiselle, jota silloinkin rakastin. Olin rakastunut ja silti niin kävi. Olenko epäonnistunut lopullisesti? Joudun myöntämään tämän kerta toisensa jälkeen että niin tein. Jouduin kantamaan sen sisälläni ja kannan sen loppuun asti. Opin vielä elämään sen kanssa, mutta se ei enää ikinä anna paluuta siihen mitä oli ennen kuin niin tein. Haluaisin palata ajassa taakse päin ja katkaista sen tunteen mitä ikinä se olikaan mikä siihen on voinut edes minut ajaa. Haluaisin enemmän kuin se ikinä tulee olemaan mahdollista. Olen pahoillani. Itselleni ja sinulle, jolle tein sen mitä en ikinä halunnut tehdä. Toivon että joku päivä ymmärrät. Toivon että joku päivä annat anteeksi. Tiedän, en enää ole siinä silloin. Edelleen mietin sitä huumaa ja adrealiinia mikä sai pääni kiertämään tuhat kierrosta nopeampaa. Asioita ja tunteita mitä en ollut tiennyt olevan. Miten mikään voikaan tuntua niin hyvältä. Olen lapsellinen ja naivi, mutta palaan siihen hetkeen vain siksi, koska mikään ei ole ikinä tuntunut niin hienolta. Se kun ajattelen sitä jännitystä mitä silloin oli, mitä ne perhoset oli vatsassa. Miksi ne piti hajota? Miksi minun piti taas hajottaa kaikki ja luottaa itseeni ennen sitä etten riko tätä? Haluaisin kääriä itseni nyt siihen tunteeseen ja huopaan joita oli ennen tätä kaikkea ja kokea kaiken uudelleen alusta ja jättää tuntematta se kaikki viha, pettymys, katkeruus ja paha mitä matkalla vain tuli tielle. Haluaisin sulkea silmät ja kuvitella sen sadun pyörimään ympärilleni. Joudun silti avaamaan silmäni ja katsomaan eteeni huomatakseni että on aika mennä eteenpäin. En voi tehdä sitä enää sen ihmisen kanssa joka vei jalat altani, se ei ole enää se vuosisadan rakkaustarina, jossa olen enemmän rakastettu kuin koskaan. Olen pian yksin tässä pelottavassa maailmassa uuden itseni kanssa ja en todella tiedä mitä teen koska en saa enää olla kanssasi.

Hiljaisia huokauksia

Hiljaisuudessa ja pimeydessä oli taas huokauksia. Jokainen asia mitä mä yritän sanoa ja saada suusta ulos jää puoli tiehen. Mä en saa lauseita edes päässäni loppuun. En todella tiedä mistä alottaa. En minkään suhteen. Mä tiedän mitä haluan tavoitella mutten tiedä mikä on se mihin pitää ensin panostaa. En todella tiedä tällä hetkellä mistään mitään. Mä en osaa sanoa mitään. En tiedä miten päin pitäisi olla ja kauhistuttaa tää oma tila. Mä oon aivan pihalla ja vaan huokailen hiljaa.