Aika, ajaton, ajassa, aikaa?

Pää on yllättäen pyörällä asioista mitä tapahtuu ja tietenkin niistä mitä ei taphdu. Tuntuu taas ettei mikään vaan onnistu ja kaikki jotenkin junnaa paikallaan. Hukkaan itsestäni hetki hetkeltä jotain vaikka yritän itseäni kasvattaa ja saada silmäni vain enemmän avautumaan. Tuntuu kuin kävelisi pilvien ja auringon välitilassa missä ajalla ei ole mitään merkitystä ja paikallaan ihmettelee mitä tässä pitäisi tapahtua. Taas on edessä yksi uneton yö. Tunteet tuntuu vain jäätyneen tai sitten tunnen kaikki tunteet yhdellä kertaa etten osaa erottaa mistään mitään. Aika on nyt se käsite mitä ei ole. Aika on sitä että päivä alkaa ja päivä päättyy. Johonkin kellon aikaan jotain tapahtuu mutta minkään ajan tahtiin en kulje. Ei ole yhtään sen enempää eilistä tai huomista, ei ole hetkeä tässä ja nyt. Kaikki aika on menettänyt merkityksensä ja se käsite ei ole mulle mitenkään tuttu. Mä olen aivan varmasti itselleni aivan liian rankka ja vaativa ja nyt vellon oloissa ja ajassa mitkä on jotenkin vain merkityksemättömiä. Hullua on vaasti sitä ettei enää tunnista mitään aikaa. Ehkä tää on jo sitä hulluutta missä ei enää vain erota mitään. En erota enää surua ja iloa, en aikaa, en paikkaa. Tuntuu kuin vain lipuu tiedottomuudessa tiedostaen silti kaiken. Mikään ei huvita ja mikään ei tunnu normaalilta. Kaiketi kaikki on niin hyvin kuin ne voisi olla mutta miten tässä voi päästä eteenpäin? Välitila jossa nyt tuntuu ettei siinä ole mitään järkeä ja tuntuu ettei se myöskään ikinä lopu. En pysty vaikuttamaan mihinkään koska en pysty tekemään päätöksiä. En kykene sanomaan aikarajaa koska aika on vain se käsite jota ilman elän. On se hetki ja on tuo hetki mutta se ei ole ajalla määriteltyä mitenkään. Ei missään suunnassa. Mikä on tämä tila ja ajattomuus ja miksei se sitten voi vain loppua? Olen kärsimätön enkä jaksa olla riippuvainen. Turhauttaa, itkettää ja tuntuu niin perkeleen tyhjältä. En ole kokonainen. Musta puuttuu iso pala ja olen lohduton koska en tiedä miten sitä saavuttaa ajattomasti. Pitkästä aikaa tekisi mieli tukeutua henkimaailman puoleen vaikka viimeksi en tiennyt oliko se pyydetty apu sitä mitä sen olisi pitänyt olla. Miten voi taas olla se olo että vain haluaa luovuttaa ja antaa kaikkien muiden tehdä ne päätökset? Kaikki on jo kuitenkin jonkun muun päättämää. En halua päättää mitään oli se toinen. Kumpa aika antaisi jo myöden ja vastaukset tietämättömyyteen. Turha ja turta. Sanaton ja ajaton. Tyhjä ja tyhjää. Ikävä.

Kaiken vaikeutta

Kumpa osaisin kirjoittaa sellaisen rakkaustarinan omaan elämääni mitä olen halunnut, haaveillut ja uskonut. Kumpa elämässä voisi kirjoittaa yli sen mitä katuu ja haluaisi jälkikäteen muuttaa. Kun elämässä saisi tehdä asioita uudelleen eikä aina kokea kaikkea vaikeimman kautta. Kaikki vaikeudet on tuntunut vain siltä että ne laskeutui mustana pilvenä mun päälle ja otti syleilyyn kaikella tuiskulla ja salamoilla. Kaikki vaikeudet on saanut mut pelkäämään asioita eri tavalla. Kaikkien vaikeuksien kannattelu on taakka. Kaikki mitä voi kuvitella että menee pieleen antavat itsestään sen kaikista vaikeimman puolen. Opin vaikeimman kautta mitä on kun nöyrtyy ottamaan avun vastaan vaikka siinä ei ole mitään hävittävää ja mitään noloa. Nöyryyttänyt omaa itsenäisyyttä ja kovuutta sillä että antanut vaikeuksien kantaa liian pitkälle ennenkuin suostui taipumaan omista ehdoista ja rajoista. Kaikki vaikeudet on langetettu liian nopeasti yhden ihmisen niskaan.. Kumpa voisin voittaa omat vaikeudet ja kirjoittaa edes loppu tarinan uusiksi ennen todellista loppua. Ennenkuin on liian väsynyt ja luovuttaa. Luopuu kaikesta siitä mikä olisi sen taistelun arvoista. Kirjoittaisin itselleni rakkaustarinan lopun, sen imelän "he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka". Sen vaikeus ja kirjoittaminen. Sen rakkauden tunnustaminen. Yksin peiton alla mietin että miten onkaan vaikeaa kohdata tätä maailmaa täysin yksin ilman sitä joka tekee elämästä elämisen ja taistelun arvoisen. Se toinen joka täydentää elämää epätäydellisyyksineen ja tekee ennemminkin tekisi meistä epätäydellisen täydellisen ja antaisi vihdoin sen onnen ja onnellisen lopun. Ennen kaikkea lopettaisi kanssani sen kaikista kauheimmat vaikeuden. Päästäisiin kanssani irti ja antaisi täydellisesti sen kaiken kaaoksen kaikilta ympäriltä. Kumpa saisin sanottua kaikki vaikeimmatkin asiat ja lopettaisin sen toisen kanssa kaikki vaikeudet ja yhdessä saisimme onnen, ilon, elämänilon ja tyytyväisyyden. Tyytymällä siihen mitä me voisimme saavuttaa, ansaita ja pystyisimme yhdessä tekemään ja olemaan. Kaikessa vaikeudesta haluan uskoa että rakkaus voittaa kaiken, vihan, surun, yksinäisyyden ja synkkyyden antaen vain tilaa sille mikä on tärkeintä, me, minä ja sinä ja meidän tulevaisuus ja perhe. Antaa tilaa rakastaa ja kasvaa. Kukoistaa ja hyvänolon tunteen. Se mikä meille kuuluu ja me ansaitsemme. Saavutamme, pystymme. Tukien, rakastaen, ymmärtäen. Meidän onni, elämä, koti ja yhteinen (ikuinen) tulevaisuus. Kaikki vaikeudet yhdessä selättäen. Kaikesta vaikeudesta irti päästäen siihen onnen satamaan jotka kumpikin ansaitsee. Rukoillen, toivoen, uskoen ja rakastaen onnelliseen loppuun. Kumpa se ei olisi niin vaikeaa kuin se voi kuulostaa. Tämän vaikeuden olen valmis selättämään keinoja kaihtamatta, jos saan kuulla sen että en usko siihen yksin.

Pakka leviää

Sinnittelyistä ja sätkimisestä huolimatta alkaa olla se tilanne kun tekee mieli levittää se kasattu ja helvetin hutera korttitalo. Tai ennemminkin tilanne on jo se kun se talo on jo mun puolesta kaadettu ja pitäisi sitä pakkaa alkaa kasaamaan taas jälleen uudelleen. Kaikki siitä pakasta on jo levitetty niin ettei enää yletä niille reunimmaisille korteille enää. Kaikki kortit mitä yritti haalia käteen viedään niinkuin lapselta karkki kädestä. Jää vaan tyhjänä kuorena tuijottamaan että mitä tapahtui ja itku alkaa. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista se huonoin käsi vaan osui taas mulle. Jotenkin en jaksa enää uskoa että tää on vaan jotain pientä koettelemusta. Tässä alkaa pieneltä ihmiseltä keinot ja voimat loppu. Sätkien ja itkien taas huomiseen ahdistavaan työpäivään pitäisi olla jotenkin henkisesti valmistautunut vaikka tekisin mitä vain mielummin kun menisin taas kohtaamaan sitä paskaa. Järki lähtee kun miettiikin miten taas huomenna saa yrittää kaikkensa että pystyy pitämään itsensä kasassa koko päivän ajan. Työpäivän päätteeksi voi istua taas autoon ja turautta itkut kun käynnistelee sitä kotimatkaa takaisin äitin helmoihin. Luulin jo hetken että asiat olisi mitenkään ollut järjestyksessä. Ja taas tuli turpaan 100-0 ja ollaan sellaisen mylläkän keskellä että oksat pois. Ihan kun joku jaksaisi pudottaa katolta painavaa lunta tän huteran korttitalon päälle ja hautaudun sen alle yrittäen pitää kiinni vain siitä ajatuksesta että on olemassa yksi taistelun arvoinen ihminen, jonka vuoksi pitää vaan jaksaa sätkiä vielä vähän ja vielä vähän enemmän. Levitetystä pakasta paljastui taas pari jokeria jotka sai taas tunteet siihen pisteeseen ettei mulla ole joidenkin mielestä enää mitään väliä. Sain kylmää kyytiä jälleen ja pari korttia pakasta hukkumaan. Siinä seisoi taas ihmisten kurja puoli että ne kortit kannattaa jo heittää väkisin pois tästä pakasta ja jättää sekoittamatta. Kuuntelen korvien kohinaa ja tikittävää kelloa ja tuskaisen siitä että en tunne olevani kotona tai missään. Hetken sain kokea miltä tuntuu se hyvä olo kun sai olla toisen vieressä ja herätä aamuyöllä kaappaukseen kun olin eksynyt kainalosta. Herätä vielä siitä samasta kainalosta tuntien iloa ja hyvää oloa vaikka kaikki oli ehkä sekavaa. Mutta se tunne mikä oli niinä hetkinä sai uskomaan taas vähän edes siihen että se oli sitä miltä oikeasti onni tuntuu. Onni ja hyvä olo ja se tunne. Miltä tuntuikaan salaa katsoa kun toinen nukkuu ja kuiskailla hiljaa tunteitaan ulos, tietäen kuitenkin ettei tule kuulluksi. Varovasti paijata toisen päätä ja silittää sormella varovasti. Pientä ja salaista. Sitä hetkeä ajatellen on vaikea yrittää nyt saada unta ja tarmoa. Ne hetket painautui syvälle ja yritän pitää ne omassa kuplassani ja hyväillä niitä kun taas paha olo lyö päälle. Surua on se jos se kaikki jää kuvitelmiin ja sydän särkyy. Särkynyt olen jokaisesta paikasta mitä olen löytänyt ja mitä elämässäni on. Liian paljon yksi pieni saa kantaakseen ja liian kauas pakasta kortteja heitellään. Pelkään että vielä tulee se päivä jolloin seison siinä samassa risteyksessä kuin muutama viikko yli vuosi sitten. Pelkään että en saa pidettyä kädessä yhtään ainutta korttia jossa kuva osoittaisi mihin suuntaan mennä. Kortit käy jo vähiin mistä mitään rakentaa. Silti vielä viimeisin voimin yritän jaksaa, yritän uskoa ja yritän luoda itseeni voimaa ja halua taistella sen arvokkaimman kortin ja käden eteen niin että saisin vihdoin sen mitä onni saa olla joka aamu. Vielä kerran ne kortit käteen jotka voin vaihtaa siihen tunteeseen. Ja säilyttää onnen ja tunteen pidempään kuin koskaan ennen. Toivon.

...

Hetki sitten tuntui että mulla olis ollut miljoona asiaa sanottavana ja nyt ne kaikki sanat on takertunut kurkkuun kiinni. Tuntuu kuin puoliksi tukehtuisi. Päässä pyörii jatkuvasti kummallisia ajatuksia ja tunteet sekoittaa sen tuottamisen sanoiksi. Kurkussa on pala mitä en vain tunnu saavan pois. Mä mietin listaa asioista mitä piti saada ylös ja edelleen vaan mun päässä pyörii enkä saa mistään mitään selkoa. On haaveet ja toiveet ja tunteet. Ja sitten olisi se mitä pitäisi tehdä. Huimaa. Onko tääkin sit sitä tunne yliherkkyyttä ettei voi ajatella hetkeäkään järjellä koska siihen tunteeseen tahtoo tuntuvan nyt tukehtua. Pistelee vartalosta kun muistelee tiettyjä hetkiä. Hurjia kylmiä väreitä kaikkeen tähän valmiiksi sekavaan olotilaan. Ja tiedän ettei tämä kummallisuus ole hetkeen häviämässä.. Kuinka sitä vain lievittäisi ilman että satuttaa itseään..? Olen aivan pelkkää pistettä toisensa perään... Siinä varmaan kiteytettynä tai ainakin yritys selittää itelle miltä nyt tuntuu..

Kitinää ja valitusta

Oon aivan takki tyhjä. Eilen oli taas niitä päiviä kun olisin voinut ajaa rekan alle välittämättä siitä selvitäänkö siitä vai ei. Samalta tuntu tänäänkin. Aivan paskana siitä kun kaikki hajoaa käsiin ja menee päin vittua ihan suomeksi sanottuna. Tekee mieli vaan itkee ja pyörii tässä omassa tuskassa ja sulkee kaikki ikkunat ja ovet niin ettei kukaan enää ikinä pääse mun lähelle. Mä olen niin surullinen ja niin väsynyt ja niin onneton etten jaksa nähdä sitä parempaa huomista. Itken miksi tää kaikki vaan pitää sattua mulle ja tuntuu että oon vaan tässä kaikessa yksin. Enkä tiedä selviänkö tästä kaikesta. En jaksa enää toivoa tai uskoa että mikään ikinä voisi edes mennä niinkuin minä haluaisin. Kaikki menee vaan pieleen ja jään yksin kitisemään. Tuntuu että valitan ihan kaikesta ja saan kaikki kaikkoamaan mun ympäriltä. Kaikkien kanssa sukset ristissä ja taas mä oon yksin itkemässä sitä että en ymmärrä miksi näin pitää aina käydä mulle. Suututan kaikki enkä saa mistään kiinni. Mä halusin elämältä niin paljon muuta kuin mitä olen saanut. On asioita mistä on päästy yli mutta nyt kaikki se paska tulee vaan uudelleen mieleen. Mistä edes hakea lohtua kun se ainut ihminen jonka lohdusta kaipaan taitaa vaan vihata mua ja nähdä mussa vaan kaiken pahan ja väärän. Mä luulin jo että olisin löytänyt itseni uudelleen ja saisin rakennettua itselleni normaalin ja tasapainoisen elämän kun taas tuli se hetki kun vietiin matto mun alta ja lujaa. Mä en jaksa uskoa mihinkään. Mä en halua uskoa että tää kaikki vaan oli nyt tässä. Musta on tullut riippuvainen toisesta ihmisestä ensimmäistä kertaa mun elämäni aikana ja nyt mulle ei jäänyt mitään mistä yrittää pitää kiinni. Mun arvomaailma on rikottu mun haaveet on tuhottu ja mä jään vaan yksin tähän pahaan oloon ja tuskaan ilman ymmärrystä. Asiat menee aivan päin vastoin mitä kuvittelin ja sätin itseäni siitä että halusin uskoa ja tuntea. Mihin se johti? Kitinää ja itkua siitä tuli ja olen vielä enemmän rikki mitä pystyin ensin uskomaan. Miten tästä eteenpäin ilman että vain vellon itsesäälissä miltä se varmasti kuullostaa. Olen tunteiden loukussa enkä pääse ylös. Olen niin syvällä omassa pahassa olossa jota olen yrittänyt purkaa. En silti pääse mihinkään. Haluan olla rakastettu, arvostettu, haluttu ja sen arvoinen että saan hellyyttä ja rakkautta osakseni. Tuntuu liian pahalta kun ei pääse toisen kainaloon ja itkeä toisen sylissä samalla kun se paijaa hiuksia ja sanoo että kaikki järjestyy. Mä haluan vaan vajota jonnekin missä mun ei tarttis olla enää mun tunteiden ja ajatusten kanssa. Mä pelkään että mä en ikinä pääse sinne tai tästä yli.

Yritin pitää sen kaiken sisälläni

Yöt on ne kaikista kauheimmat kaikista. Ja pitkään aikaan mikään yö ei ole ollut näin hirveä. Joka ilta yrittää ajatella että kyllä ne kaikki asiat vaan järjestyy. Yrittää saada mistä tahansa pienistä asioista kiinni ja yrittää iloita melkein väkisin. Yritän pitää sen pahan olon väkisin poissa. Ettei nää kyyneleet pitkin poskia ja taukoamaton paine purskahtaisi enää esiin ikinä. Etten kouristelisi siinä pahassa olossa ja oman pääni sisällä. Etten vihaisi itseäni tästä kaikesta tuntemasta tuskasta mitä on järjettömän vaikea kenellekään ulkopuoliselle yrittää mitenkään sanoin kuvailla. Yritän pitää sen kaiken pahan olon niin syvällä ettei näin tarvitsisi enää ikinä tuntea. Olla yksin siinä tilanteessa kun hetkessä se tunteiden vyöryävä ryöppy syöksyy ulos väkisin. Yritän päivä päivältä kovemmin että kovettuisin itse sille pahalle ololle. Yritän ajatella mitä tahansa positiivista. Vielä en ole luovuttanut mutta vain vielä. Se louvuttaminen käy aina mielessä jokaikisen kerran kun se kaikki sisälle syvälle tungettu kaivaa tiensä esiin. Se luovuttaminen tulee liian helposti mieleen joka kerta kun tuntuu näin pahalta ja sille ei vain tunnu sillä hetkellä tulevan minkäänlaista lohtua tai helpotusta. Yritin taas niin kovasti pitää itseni pinnalla mutta en voinut sille mitään. En enää pystynyt tunkemaan niitä kaikkia tunteita sinne syvälle. Tänään ei ollut se päivä jolloin pystyin siihen paremmin. Anna anteeksi. Haluan antaa itsellenikin aikanaan anteeksi mutta se päivä ei ollut vielä tänään. Ei vielä. Olen pahoillani. Enempää en pysty sanomaan.

taas taaksepäin ajattelua

Mulla oli vielä hetki sitten miljoona ajatusta mitä voisin jakaa vaan itteni kanssa. Ja nyt mä en keksi enää mitään sanottavaa koska mut täytti ääretön tyhjyys, suru ja ikävä. Kelailen sellasia asioita mitä on matkan varrella tapahtunut ja tilanteita missä olisi pitänyt avata suu ja sanoa asiat ääneen. Kelailen viime syksyä ja sitä käsittämätöntä pahaa oloa. Mietin miten se eroaa tästä pahasta olosta. Heti ensimmäisenä tulee mieleen se että mä en sillon tiennyt mitä se paha olo oli. Nyt mä osaan jo jotenkin eritellä asioita. Enkä siihen pystyisi, ellei multa kerran viikossa kysyttäisi miltä se tuntu. Mun paha olo oli henkistä ja fyysistä ja ihan samaa se on nytkin. Sillon pysty syyttämään helposti kaikkia muita vaikka se vika oli ihan vaan mussa itessä. Nyt se tilanne on ainakin tasan niin että päädyn syyttämään itseäni. Sättimään asioista mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa toisin. Sättiä siitä että mä annan asioiden liian helposti olla enkä tartu niihin ajoissa että voisin niitä korjata. Mietin kaikkia niitä ajatuksia mitä mulla oli vuosi sitten. Mietin sitä kun piti piilossa kaikilta itkeä ja ahdistua ymmärtämättä sitä mitä itelleen tekee. Minkälaisia ratkaisuja teki silloin. Mitä asioita tuli sanottua sille yhdelle ainoolle jonka kanssa oli hyvä olla. Miten paljon pysty toista satuttamaan niillä sanoilla ja asioilla mitkä ei ollut sen syytä. Ei sillon ollu vikaa kenessäkään mussa kun mussa itessä. Sillon mun paha olo oli aivan erilainen. Mä en ollut surullinen. Mennyttä aikaa en pysty muuttamaan vaikka haluaisin. Asiat on jo tapahtunut, pahat asiat on jo sanottu ja rumat sanat on jo syljetty. Miten kukaan muukaan voi niistä asioista päästä yli kun mä en osaa vieläkään selittää ja pyytää anteeksi tarpeeksi sitä mitä mä olen itse aiheuttanut. Että voi tulla kamala olo omista teoista ja niiden seurauksista. Haluaisi vaan pyytää anteeksi ja anteeksi kerta toisensa jälkeen ja yrittää unohtaa. Ikinä en tule unohtamaan se on ihan varmaa, mutta se että pääsisin itse niiden asoiden kanssa tasoihin. Ehkä mä en voi sitä enää tehdä koska tilanne on taas muuttunut. Mä olen muuttunut. Mä olen kasvanut. Mä olen osittain päässyt siitä hävityksestä ylöspäin vaikka samalla paiskautunut aivan toiseen suuntaan. Tuntuu että mä mietin taas niin sekavia kun ajatukset laukkaa. Mulla on paha mieli ja siitä mä en pääse mihinkään. Siksi mä ehkä näitä asioita oon taas hautonut monta päivää enkä osaa niitä sanoa sille jolle ne pitäisi. Vaikka se ei muuttaisi asioita ja tilannetta, mutta saisin kerrottua kuinka väärässä mä olin ja kuinka paska ja ilkeä mä olin mun teoilla ja sanoilla. Syyllisyys. Sitä se ehkä on. Ja iso määrä häpeää. Ja paljon sanomattomia asioita siltä ajalta kun mun olis pitänyt olla kaikin puolin rehellinen. Nyt vuosi kaiken jälkeen sitä on helppo puida ja eritellä kun itse näkee asioita muiden silmin. Mä ehdin olla jo onnellinen ja nyt mihin mä taas päädyin. Oma itseni kysyy takaisin kuka oot ja mitä helvettiä sä teet? Mun on pakko vaan vastata että mun suru ja halu muuttaa asioita estää mua tekemästä loppujen lopuksi yhtään mitään. Enkä mä edes tiedä pääsenkö koskaan tästä yli. Ehkä mä sen sit ansaitsin.