Vuoristoradassa kasvaen vai kasvattaen?

Kolme viikkoa taas vedelty menemään tätä tunteiden vuoristorataa enemmän ja vähemmän hatusta kiinni pitäen. Ollut hetkiä kun tuntuu että vihdoin se alamäki tyssää, muuttuu loivemmaksi ja loivemmaksi, kääntää vähän suuntaa ja aloittaa pientä kipuamista ylöspäin. Taas tullut tielle kamalia mörköjä jotka yrittää taas kiskoa kaiken onnistumisen ilon pois kokonaan. Olo on ollut enemmän minä itse kuin aikoihin enkä pelkää katsoa sitä ihmistä joka tuijottaa peilistä takaisin. Pää on mennyt enemmän rallia mitä keho on sallinut ja samoin toisin päin olen rääkännyt kehoa viinalla ja yrittänyt turruttaa päätä pienemmälle. Taas on ollut hyvin kummallisia tunnistamattomia tunteita ja kohtia joissa huomaan nauravani vähän aina äänekkäämmin. Olenko vihdoinkin alkanut päästä siihen mitä tässä on tavoiteltu, hetkellinen onnellisuus ja hyvä olo?! Yhtä nopeasti tässä yhtälöstä on laskettavissa kuinka monta kertaa siltä nousevalta pilveltä mut on ammuttu alas. Se sattuu edelleen. Kaikki arvet näkyy ja punoittaa. En erota rupea auki olevasta haavasta vielä. Ehkä mulla sittenkin on vielä jotain toivoa sen kanssa että opin elämään yksin ja olemaan itsenäinen. Pelottavaa on ottaa kaikki askeleet yksin ja kohdata sana sinkku. En vieläkään osaa sanoa sitä. Enkä tiedä mitä hehkuttamista sinkkuelämässä on kun tuntuu tänäänkin siltä että maksa kaipaa enemmän lepoa mitä osaan sille antaa. Pöhöttyminen, turpoaminen ja jatkuva darraaminen alkaa tuntua jo siltä että haluaisi vaan lopettaa. Korkki ei meinaa pysyä kiinni niissäkään tilanteissa missä kaikki korkit pitäisi olla lukkojen takana visusti. Paljon on vielä matkaa siihen että uskaltaa joitain asioita kohdata selvinpäin. Ennen ei voinut kokea tälläistä ongelmaa kun sen tyhjyyden täytti edes joku tarkoitus. Sentään moraali ja kaikki typerä sekoiluun sotkeutuminen on siinä pisteessä missä niiden kuuluu olla. Vaikka kuulen sen muiden suusta kuinka pitäisi jättää tunteet ja moraali sivuun ja antaa vaan palaa, niin edelleen tunnen kuinka esteet ja muurit tulevat mielessä tielle johtuen vain siitä yhdestä lauseesta; rakkaus ja se kaikki kaipuu. Osaako sitä ikinä päästää irti ja kokeilla edes miltä tuntuu pitää jotain kädestä, halata tarkoituksella ja suudella. Osaako sitä katsoa toista ihmistä samoin silmin kuin sitä mitä ei enää ole? Ainakin maine on nimensä veroinen mikä helpottaa oloa ja liikkumista ja pitää pahimmat vonkaajat loitolla. Ihmettelen mitä tämä tämmöinen aikuistuminen voi olla? Ehkä ymmärrän kuinka satuttaisin vain itseäni sillä että antaisin kaiken vaikutuksen tulla läpi. Ehkä oikeasti kasvoin jo niin aikuiseksi hetkessä että en halua enää olla se sellainen samanlainen villi-nuori-sinkku kuin viimeksi. Ehkä nämä kaikki vuodet toivat sitä turvallista tietoa että voit luottaa siihen ihmiseen jonka kanssa sänkyyn pääset. Pelkään liikaa että tunne puoli sanoo itsensä irti ja itken vain siksi että joudun ääneen muille kertomaan olevani sinkku. Sana yököttää joka kerralla kun sen kirjoittaa vaikka siitä pitäisi alkaa oppia nauttimaan. Olen liian takertunut siihen vanhaan fiilikseen ja yritän ymmärtää ja ajatella asian vain niin että se suojelee minua, ainakin toistaiseksi. Ehkä joku päivä olen valmis päästämään jonkun vieraan omaan sänkyyni mutta se päivä ei kyllä tule nyt eikä pian. Täytyy vain kääntää asia mielessä niin että olen ylpeä siitä että en heitä tunteitani romukoppaan ja hölmöole sinkkuuttani. Se kertoo mulle itselle juuri sen että se rakkaus on aitoa, edelleen. Ja ne kaikki tunteet ovat olleet vain oikeita ja sen arvoisia vaikka se satuttaa. Kasvoin taas enemmän kuin uskoin tässä vaunussa.

Paskan viikon lopetus

Olisikos taas niin mun tuuria että koko viikonloppu meni taas pieleen..? Kivahan se on viettää aikaa yksin välillä mutta ehkä näin pitkään odotetun vapaan viikonlopun olisi voinut viettää muulla tavalla.. Kaikki suunnitelmat mun tuurilla on mennyt vaan vituiksi. Yritin kehittää tekemistä ettei tarvitsisi istua omien ajatusten kanssa. Ne ajatukset ei ole mitään valoisia ja hyväntuulisia. Aamulla herätessä pääsi ensimmäinen itku kun tajusi sen kaiken taas olleen unta ja heräät yksin. Kuinka surkeaa ja säälittävää on itkeä taas kun ei jaksa enää miettiä uusia suunnitelmia eikä yrittää enää kehittää mitään. Fiilis koko viikonloppuun oli jo eilen pilalla. Eikä tää koko viikko siis yhtään sen paremmaksi muuttunut. Alkaa usko loppumaan siihen että mua mikään kiva odottaisi enää ikinä..

Taas yksi maailmanlopun ilta

Toissa päivänä tuli taas maailmanloppu, eilen olin vaan niin loppu ja tänään taas ilmassa sitä maailmanlopun iltaa mikä ei vaan lopu ikinä. Toisaalta on aivan sanaton ja tyhjä kun toinen puoli on sitä että se huutaa, raivoaa, vihaa ja polttaa sisältä. Kolmas tila siihen soppaan on vain yksinkertaisesti paha olo suru, sen tuska ja särky. Pää lyö miltein tyhjää, kroppa huutaa väsymystä, päähän särkee, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Kylmä hiki virtaa vaikka paleltaa ja samalla kuumottaa. Mun päässä ei vain tapahdu mitään järkevää. Täynnä tunteiden kuohahduksia ja itkua keskellä päivää. Surua, tuskaa jota ei pysty käsittelemään. Koko tilannetta ei pysty käsittämään. Miten helvetissä kaikki vain menee pieleen ja tulee jatkuvaa pahaa oloa? Neuvot "yritä pysyä positiivisena" ja "kyllä se siitä" kuullostaa niin laimealta paskalta. Mulla on oikeus mun tunteisiin ja nyt vaan tuntuu pahalta. Totuus kaikkien ajatuksista tähän mun "kummalliseen vaiheeseen" ei kuitenkaan välity mulle. Eikä siihen voi todeta ihan sama. "yritä miettiä kivoja asioita" no kivaahan se olis jos koko ajan ei vituttaisi ja olisi niin surullinen. Peitteen päivästä toiseen oikeita tunteita ja tuntuu että hukun niihin.. Tunnen olevani niin yksin ja ymmärtämättömissä. Edelleen mielessä pyörii ajatus että ehkä kukaan ei mua ymmärrä eikä tule ymmärtämäänkään. Vieläkin pohdin niitä vaihtoehtoja tän ja huomisen välillä. Yksin ollessa ne ajatukset alkaa olla aika pelottavia. Muiden läsnäollessa piilottelen niitä. Toivon jotenkin että tapahtuisi jotain ääretöntä. Joko todella pahaa kuten voisi jo ennakoida tai sitten jotain yllättävän positiivista mikä veisi kaikki pahat ajatukset pois. Jälkimmäiseen en osaa edes uskoa kun kaikki paska on tullut jo hyvin pitkälti niskaan. Muiden valehtelut, peittelyt, juoruamiset ja paskanpuhumisetkin on käynyt jo ilmi. Tunnen olevani huono jälleen kerran ja jälleen myös niin väärin ymmärretty ja ei-rakastettu. Mun maailma on ehkä jotain mitä muut ei vaan ymmärrä ja mihin ei voi samaistua. Eikä tälläistä ihmistä voi rakastaa eikä antaa aikaa kasvaa. Eikä rakkautta saa pyyteettömästi ja avusta pitää maksaa. Kuka rakastaisi oikeasti ja aidosti ihmistä joka on täynnä sekavia tunteita, jonka elämä on rikkonaista, saati sellaista joka ei tiedä haluaako se enää elää. Kuka antaisi mahdollisuuden surkeuden perikuvalle, joka on niin rikki ettei sen korjaamiseen enää kohta ole mitään toivoa (eikä siihen varaosia löydy). Väsymys painaa ja kurkkua kuristaa. Tuntuu vaan taas niin siltä että se maailmanlopun itku vielä pääse valloilleen ja siirryn synkimpiin hetkiin ja odotan viikatemiestä korjaamaan pottia. Ei se itku tuo niitä asioita yhtään sen lähemmäs tai vie niitä kauemmaksi. Se vain tulee koska olen satutettu, loukattu ja ei-rakastettu. Muka niin itsekäs kuin olenkin, ehkä olen tämän kaiken rangaistuksen ansainnut...?

Taas lisää paskaa niskaan

Ihan kirjaimellisesti alkaa riittää jo kaikki tää paska mitä mun niskaan kaadetaan. Kaikki menettää taas niin merkityksensä ja mä vaan haluan luovuttaa tässä ja nyt. Mä en enää jaksa. Mitä järkeä on edes yrittää enää elää kun ei tätä voi mitenkään elämäksi kutsua? Mulla ei ole elämänlaatua eikä mulla ole enää mitään minkä eteen taistella kun kaikki on jo menetetty. Ehkä mä en vaan ansaitse elää...

Taas ne yölliset

Taas on kello sen mitä joka yö kun jään miettimään asioita. Joka ilta ennen nukkumaan menoa ajatukset pyörii. Tänään vielä sen lisäksi tinnittää eikä pienen koiran tuhina auta peittämään kaikkea sitä kohinaa mitä korvien välissä on taas. Yritän sulkea korvat ja silmät kaikelta mikä on taas yksi mahdottomuus. Mulla on liian kova ikävä. Ikävä mun vanhaa elämää. Ikävä sitä milloin asioilla oli vain tapana järjestyä. Sitä aikaa kun mulla oli hyvä olla. Sitä aikaa kun olin itsevarma ja tiesin missä menen. Kohta mennyt lähemmäs 2 vuotta täyden hävityksen keskellä. Milloin olisi se hetki kun lakkaa ilävöimästä sitä mitä mulla joskus olisi ja alkaisi taas nauttimaan siitä mitä mulla on? Mihin se kaikki vaan hävisi ja jäljelle jäi iso ikävä ja kaikki mahdolliset huonot tunteet. Ikävästä on tullut päivien taakka, se mikä saa huutamaan ilman syytä, suuttumaan ja ärsyyntymään tuliherkästi. Se ikävä jota yrittää vain parhaansa mukaan peitellä ja yrittää hymyillä vaikka se ikävä on vain päällimmäinen tunne. Mielummin kääriytyisin ja hukkuisin siihen suruun kun yrittäisin väkisin näyttää onnelliselta. Itkua pitää peitellä ja suuttumista hillitä. Se tunteiden lukko on tulossa ja pelkään sitä mitä siitä vielä seuraa. Ikävästä ikävään ja vielä ikävämpään. Pelkään taas sitä että kohta sattuu vielä lisää koska se ikävä on vain niin kovasti päällä että se antaa herkkyyttä kaikelle muullekin. Helpompi loukata, satuttaa ja hyväksikäyttää. Tunteet on mulla taas niin kummallisessa tilassa etten osaa ajatella. Yritän miettiä mitä se on mitä oikeasti ikävöin mutta se vain on sitä kaikkea, ihan kaikkea. Riitelyäkin, sen jälkeen tehtyä sovintoa. Ihania hetkiä ja yllätyksiä. On paljon asioita mitä en ikävöi enkä tule ikävöimään mutta ei niitäkään voi olla vaan miettimättä ja pohtia sitä miksi se tuntui siltä. Teen asioista liian vaikeita ja hankalaa, mutta silti yrittämisestä huolimatta mä en vain pääse siihen pisteeseen että ei olisi enää ikävä. Loppuuko se ikinä? Ikuisesti tiedän jääväni miettimään paljon näitä tunteita ja tapahtumia. Ehkä tää on just sitä ikävää mikä ei ikinä lakkaa koska se kosketti liian syvältä. Se kaikki mikä siihen ikävään johtaa. Se alkuhuuma, se totaalinen rakastuminen, se hirveä satuttaminen, se onni mitä on olla yhdessä ja tuntea itsensä toisen kanssa yhdeksi. Se suru, se ikävä ja toivo. Se mitä toivon on mahdotonta ja pitäisi painaa unholaan ja todella antaa olla ja antaa ajan kulua. Se ikävä sen estää ja se tunne mitä ei kukaan muu ymmärrä, millaista se vain oli ja on edelleen; rakastaa toista niin että sitä ei itse ymmärrä aina ja kuinka se vain sattuu. Ei tää ikävä helpota helpolla eikä todella tule unohtamaan. Ehkä nyt toivon myös sitä että joku päivä tiedän mitä se on kun toinen haluaa olla mun kanssa yhtä paljon kuin sitä ikävää voisi tuntea jo pienen hetken päästä kun on kädestä päästänyt irti. Että se joskus olisi sitä mitä itse kokee eikä vain kuvitelmaa ja toiveita ja haaveita ja hukkaan heitettyjä odotuksia. Tästä ikävästä ei pysty edes päästämään irti, typerästi mun sisällä yhä elää se pieni toivo että ikävä ojentaa kätensä takaisin ja pyytää vielä jäämään ja sanoo rakastavansa. Ikävä tulee uniin tänäkin yönä, toivoisin sen vain tämän kerran olevan sitä hyvää unta missä se kaikki järjestyisi tavalla tai toisella. Ikävä ei anna mun järjestää asioita niin kuin mä haluaisin, siihen samaN ikävään tarvittaisiin kaksi ja tässä mä olen yksin mun ikävän kanssa eikä loppua näy muuten kuin yksin.

Paha olla ja itkettää

Tänään se taas räjähti, tunteiden jättipotti. On niin saatanan paha olla ja vaan itkettää. Tuntuu niin pahalta ettei sitä tunnetta saa purettua mihinkään. Itken jokaikisen asian takia. Taas se tunne kuohu valtasi ja tuntuu kuin mua revittäisiin vaan kappaleiksi. Päähän särkee ja silmät turpaan minkä ehtii. Joka paikkaan vaan sattuu ja tuntuu ettei lohtua tule mistään. Mä olen rikki ja revitty kappaleiksi. Kaikki mun tunteet on muille mitättömiä. Mä tyhmänä olen jaksanut uskoa ja kuvitella vain kaikkiin hyviin asioihin ja nyt taas kaikki meni vaan kerta hulauksella veimäristä alas. Mä en ikinä halua enää rakastua jos se on näin hirveetä tuskaa. Mä vaan kuvittelin että kaikki on hyvin ja hetken päästä mikään ei enää taas ollut niinkuin luulin. Miten ihminen voi käsittää muka asiat niin väärin? Miten ihminen voi olla niin typerä ja uskoa aina vaan kerta toisensa jälkeen että kaikki järjestyy? Kaikki se työ mitä olen yrittänyt tehdä vaan meni taas hukkaan. Mä elän ihan liikaa tunteella. Mua ei ohjaa aina järki vaan se 110prosenttia tunnetta. Ja taas mua on satutettu ja loukattu. Mä tukehdun näihin kyyneliin ja hukun tähän suruun ja pahaan oloon. Missään ei ole mitään järkeä ja mä seison taas keskellä helvetinmoista tunne kriisiä ja kuohua. Tunteminen on ihan perseestä. Mä en halua tälläistä elämää että mä saan olla muiden heiteltävänä päivästä toiseen. Mä en halua olla tunne rätti. Mä haluan sulkea kaiken pois päältä ettei mikään enää vain tuntuisi miltään. Klo on ollut kateissa ja pienistä hetkistä olen saanut nauttia ja niistä saanut sen kuvitelman että kaikella tässä elämässä on tarkoitus päättyä hyvin. Kaikella oli tarkoitus. Mä en jaksa enää miettiä olenko mä hyväksytty, haluttu ja rakastettu. Mut korvataan vaan heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen jollain muulla ja mulla ei ole enää mitään väliä. Mun tunteet on vaan ihan sama ja antaa olla. Mun tunteminen on ihan täyttä paskaa niille joille mä olen halunnut antaa kaiken ja joiden eteen olen ollut valmis luopumaan kaikesta ja luopunut monesta. Mua sattuu ja mä en pysty sulkemaan silmiä vaikka luomet on jo niin turvoksissa ettei ne vain meinaa pysyä auki. Miksi mua pitää satuttaa niin paljon ettei musta enää yksinkertaisesti jää mitään jäljelle? Miksei mulla voi olla väliä? Miksei mun asiat vaan voi alkaa jo järjestymään? Mä en jaksa enää itkeä, mä olen niin väsynyt etten jaksa taas kohta enää mitään. Mä haluan vaan turvaan ja pian. Mikään ei tunnu järkevältä enkä mitään halua päättää. Mä en halua että kaikki vaan menee näin päin vittua. Mä en jaksa sitä enää. Mä haluan kotiin

Aika, ajaton, ajassa, aikaa?

Pää on yllättäen pyörällä asioista mitä tapahtuu ja tietenkin niistä mitä ei taphdu. Tuntuu taas ettei mikään vaan onnistu ja kaikki jotenkin junnaa paikallaan. Hukkaan itsestäni hetki hetkeltä jotain vaikka yritän itseäni kasvattaa ja saada silmäni vain enemmän avautumaan. Tuntuu kuin kävelisi pilvien ja auringon välitilassa missä ajalla ei ole mitään merkitystä ja paikallaan ihmettelee mitä tässä pitäisi tapahtua. Taas on edessä yksi uneton yö. Tunteet tuntuu vain jäätyneen tai sitten tunnen kaikki tunteet yhdellä kertaa etten osaa erottaa mistään mitään. Aika on nyt se käsite mitä ei ole. Aika on sitä että päivä alkaa ja päivä päättyy. Johonkin kellon aikaan jotain tapahtuu mutta minkään ajan tahtiin en kulje. Ei ole yhtään sen enempää eilistä tai huomista, ei ole hetkeä tässä ja nyt. Kaikki aika on menettänyt merkityksensä ja se käsite ei ole mulle mitenkään tuttu. Mä olen aivan varmasti itselleni aivan liian rankka ja vaativa ja nyt vellon oloissa ja ajassa mitkä on jotenkin vain merkityksemättömiä. Hullua on vaasti sitä ettei enää tunnista mitään aikaa. Ehkä tää on jo sitä hulluutta missä ei enää vain erota mitään. En erota enää surua ja iloa, en aikaa, en paikkaa. Tuntuu kuin vain lipuu tiedottomuudessa tiedostaen silti kaiken. Mikään ei huvita ja mikään ei tunnu normaalilta. Kaiketi kaikki on niin hyvin kuin ne voisi olla mutta miten tässä voi päästä eteenpäin? Välitila jossa nyt tuntuu ettei siinä ole mitään järkeä ja tuntuu ettei se myöskään ikinä lopu. En pysty vaikuttamaan mihinkään koska en pysty tekemään päätöksiä. En kykene sanomaan aikarajaa koska aika on vain se käsite jota ilman elän. On se hetki ja on tuo hetki mutta se ei ole ajalla määriteltyä mitenkään. Ei missään suunnassa. Mikä on tämä tila ja ajattomuus ja miksei se sitten voi vain loppua? Olen kärsimätön enkä jaksa olla riippuvainen. Turhauttaa, itkettää ja tuntuu niin perkeleen tyhjältä. En ole kokonainen. Musta puuttuu iso pala ja olen lohduton koska en tiedä miten sitä saavuttaa ajattomasti. Pitkästä aikaa tekisi mieli tukeutua henkimaailman puoleen vaikka viimeksi en tiennyt oliko se pyydetty apu sitä mitä sen olisi pitänyt olla. Miten voi taas olla se olo että vain haluaa luovuttaa ja antaa kaikkien muiden tehdä ne päätökset? Kaikki on jo kuitenkin jonkun muun päättämää. En halua päättää mitään oli se toinen. Kumpa aika antaisi jo myöden ja vastaukset tietämättömyyteen. Turha ja turta. Sanaton ja ajaton. Tyhjä ja tyhjää. Ikävä.