Toivo pelastumisesta?

Missä vaiheessa kaikki taas alko menemään niin päin vittua? Missä vaiheessa yhtäkkiä kaikki mitä hyvää osasi ajatella muuttui taas siksi mustaksi pilveksi? Missä vaiheessa tää kelkka kääntyi täysin päin vastaiseen suuntaan? Mulla oli toivoa ja haaveita. Tavoitteita siitä mitä tulevaisuudessa otetaan kiinni hävisi yhdessä silmän räpäyksessä ja tilalle tuli taas rämmittävä suo ja pelottavat ajatukset. Lääkkeiden vaikutus ei tunnu turruttavan yhtään. Ei tunnu pikahelpotus eikä mikään muukaan. Sydän hakkaa niin että se tuntuu tulevan rintakehästä ulos. Päässä sumenee ja vintti vain kirjaimellisesti pimenee. Eilinen auringon paiste muuttui taas salamien saartamaksi sateeksi. Luulin saaneeni kaiken raiteilleen siten että pystyn pitämään kiinni omista ohjaksista. Luulin että pystyn pitämään sen suunnan mitä muut vain pitävät oletuksena normaalina. Mihin oma pelastautumisen into katosi? Olenko päätynyt taas siihen rakoon mistä en vain itse pääse enää ylös ilman pelastajaa? Mitä helvettiä on tapahtunut että kaikki meni taas perseelleen? Hakkaan päätä seinään ja haluan vetää pään täyteen niin ettei tunne enää mitään. Turruttaa kaiken paskan taas hetkeksi. Ei enää ikinä uudelleen oli oma lupaukseni itselleni. En ehkä enää sitä pysty pitämään. En ehkä pysty enää pitämään kaikkia ajatuksia poissa niinkuin pitäisi. En ehkä jaksa enää sittenkään sätkiä. En ehkä koskaan parannu enkä muutu enempää "normaaliksi". Tää on se mun elämän loputon kirous mistä en pääse irti. Kumpi on pahempaa, luovuttaa heti vai kärsiä enemmän? Missä menee enää se raja että osaan pysäyttää itseni itseltäni. Tuleeko ikinä sitä pelastajaa jota joskus toivoin? Onko vain kaikki toivo jo vaan menetetty? Milloin nää seinät lopettaa pyörimisen? Olenko enää huomenna? Mitä vittua täällä tapahtuu?

Rakastanko vielä

Ei ole kysymys rakastanko jotakuta. Kyse on rakastanko itseäni. Teenkö elämästäni sen että sitä voi rakastaa? Taakse kun katsoo ei enää näe ehkä yhtä ruusuisin silmin. Tuntee yhä sen tuskan kun rakkaus loppuu. En ole osannut rakastaa itseäni niinkuin pitäisi. En osaa arvostaa itseäni siinä missä osaan ehkä arvostaa muita. En osaa ajatella itsestäni siten miten kuulen muiden puhuvan. En osaa sisäistää ja ymmärtää mitä on rakastaa itseään enemmän kuin mitään muuta. Olenko kadottanut sen omani siihen että halusin päästä eteenpäin. Odottaen yhä etenemistä. Tiedän oman rakkauteni virheet. Näen selkeämmin sen miten toista pitäisi arvostaa ja rakastaa. En voi rakastaa enää siten miten ennen. Ensin täytyy oppia rakastamaan edes laihasti itseään ja hyväksyä elämässään se että tähän mahtuu vain yksi oikea rakkaus ja se on vain itseäni kohtaan. Olen rikkonut itseni. Päästänyt takaisin siihen kuoppaan missä itken itseni uneen. Rakkauteni itseäni kohtaan on kuin katsoisi pohjatonta mustaa aukkoa. Siihen aukkoon sukelsin. Kuvittelin että itseni rakastamista on se että löytää kumppanin joka rakastaa minua enemmän kuin minä itseäni. Pukeutua valkoiseen mekkoon ja jättää se elefantti sinne peränurkkaan. En pääse siihen ellen opi uudelleen hyväksymään itseäni. Kommentit kaikuvat korvissa. Sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan imartelevia sanoja. Sain hyväksyntää ja kateellisia katseita. Näytin hyvältä. Se tunne minkä sain edes hetkeksi. Sen jälkeen se kupla puhkesi. Olin yksin ilman sanoja. Olin sanattomana peilin edessä katsomassa mitä peilissä tuijottaa. Seurasi jälleen se jäätävä kipu, tuska, itsetuho. Ajatukset synkimmästä pahimpaan. Olin yksin. Yksin epätoivoisena ja ei-rakastettuna. "Kuka sinut huolisi?". Ennen hoin sitä muusta syystä. "Tiesitkö, että ihmiset jotka vaikuttavat vahvimmilta ovat useimmiten tunteellisimpia? Tiesitkö, että ihmiset, jotka osoittavat eniten ystävällisyyttä ovat usein kaltoin kohdeltuja? Tiesitkö, että ne, jotka huolehtivat toisista kokoajan ovat niitä, jotka itse tarvitsisivat sitä eniten?" Sikiöasennossa huutaen miksi vihaan itseäni taas tänään enemmän. Rakkaus on katkolla. Olkoot. Rakastaisiko kukaan jos tietäisi koko totuuden? Minä tiedän. Se satuttaa varmasti enemmän muita. Minä sen kanssa kärsin. Oma rakas pieni peilikuva huurun takana. Minä tiedän. Ja tiedän miten rakkaus ja rakkaudettomuus satuttaa. Olin yksin, olen yksin. Laihaa on se rakkaus jota yritän tuntea. Tungen sen tunteen syvemmälle kuin mistä se yritti putkahtaa. Suojamuuria korjataan para-aikaa. Tulkoot huominenkin paska päivä. Siltä välittämättä elefantti saa tulla takaisin ja saan seota tähän omaan rakkaudettomuuteen. Olkoon niin. En kaipaa rakkautta. Tiedän että on jotain parempaakin.

:(

"Tiesitkö, että ihmiset jotka vaikuttavat vahvimmilta ovat useimmiten tunteellisimpia? Tiesitkö, että ihmiset, jotka osoittavat eniten ystävällisyyttä ovat usein kaltoin kohdeltuja? Tiesitkö, että ne, jotka huolehtivat toisista kokoajan ovat niitä, jotka itse tarvitsisivat sitä eniten?" Pitäisipä joku musta just nyt kiinni...

Kesän kuumaa vai kummaa

Monta iltaa olen istunut ja ihmetellyt. Miettinyt mikä niin mättää. Tässä paahtavasaa kuumuudessa on vaikea saada ajatusta kiinni. Vai onko elämäni päässyt muuttumaan ja pohdin vain tyhjää? Onko tämä uusi kummallinen tyhjyys sitä että oppii tyhjentämään edellisen elämän lastin ja taakan harteiltaan ja oppii joskus sen tyhjyyden täyttämään uudelleen? Onko iltaisten valvomisen merkki siitä että pohdin ilman että ajatuksiakaan enää liikkuu. Onko tämä sitä tunteiden pois päältä kääntöä? Pohtia hiljaisuudessaan kaikkea hyvää ja huonoa siitä miltä tämä uusi elämä maistuu. Jotenkin olen tähän päätynyt. Kummaan kuumuuteen hiljaisuuden vallitessa. Outoa kun ovi ei enää perässäni käy. Ovessani ei kello soi. Hiljaisuutta. Kuumuus valtaa mieltä ja asuntoa. Välillä kuuluu kaukaa ääniä ja tiedän että ne eivät ole täällä. Onko tämä ikävää mitä yritän turruttaa? Vai kaikuuko korvissani huuto vihasta? Huudanko minä vieläkin jonkun harhakuvitelman perään? Onko kuumuus aiheuttanut aaltoja mitä en ymmärrä? Mikä on tämä kummallinen tunne mitä en tunne? Missä olen? Olenko? Kylmät väreet syleilevät kun muistelen vieläkin. Onko siinä mitään järkeä? Onko minussa järkeä? En mieti mitä tein väärin. En enää hillitse itseäni. Annan sen kaiken tulla vain ulos ajattelematta. Olen saanut oman turvapaikkani omassa yksinäisyydessä mistä en syytä ketään. Hiljaa joka ilta mietin miten se elämä olisikaan voinut mennä. En olisi sitä mitä olen nyt. Olen kasvanut siihen että ymmärrän mikä on minun uusi arvoni. Tiedän mitä voin olla ja kuinka kamala pystyn olemaan. Tiedostan sen mitä en halua. Tiedän mikä on olla turvassa. Tässä hiljaisessa asunnossa näen kaiken sen mitä ennen vihasin. Olla yksin. Mitä kaikista eniten pelkäsin. Mitä on muka olla niin yksin että vihaa omaa elämäänsä ja on valmis lopettamaan kaiken. Tiedän mitä halusin ja mitä tavoittelin. Tiedostan asioita paremmin kuin ennen. Olen silti edelleen minä. Sain vain uuden kuoren jonka läpi ei niin pääse. Huomaan rikkoneeni entisiä aatteita. Kasvoin niistä. Olen hyväksynyt sen että en enää horju ja haavoitu niin kuin ennen. Teen sen pahemmin. Suojamuuri on vahvistettu ja tiedän että siitä pääsee läpi ne muutamat ihmiset. Tiedän kuka sen muurin edelleen pystyy rikkomaan ja hajottamaan taas kaiken sen mitä itse jo rakensin. En halua enää sitä mitä halusin ennen. Kumma pala kurkussa tarttuu taas kiinni. Ei tänään enää. Haluan hetkeksi hiljaa vajota kuumuuden tuomaan levottomaan lyhyeen uneen ja hetkessä unohtaa taas kaiken. En ole valmis vielä.

krapuladarraeilisenjälkeinen olotila

Tuli taas kuningas sunnuntai ja armoton eilisen poteminen. Ainut asia mitä voi taas itselleen hokea on se etten kännissä toilaile. Miksi mun pitää vielä juoda? Siitä tulee vaan paha olo. Ja kaikki ongelmat tuntuu paisuvan 10 kertaiseen mittakaavaan ja suurennuslasilla vielä siihen päälle tutkiskelee ja pohtii niitä. Tää mikään ei johdu siitä että olisi niin kamala darra ettei kykenissi toimimaan. Tää johtuu siitä että tuntuu taas että pää räjähtää. Vituttaa ja itkettää ja masentaakin olla vaan tässä. Mulla on paha mieli ja puran taas kaikki asiat aivan väärin. Raivoan koska mua suututtaa ja itkettää samaan aikaan ja et vaan kykene olemaan normaalisti. Mä haluan jotain ja ulosantina en päästä sitä ulos. Taas tein jotain tyhmää. Nyt kaduttaa mutta joku "muka" ylpeys estää pyytämästä anteeksi. Ihan kauheeta paskaa. Mä en saa mistään mitään selkoa. Mä en halua myöntää että mulla on ikävä ja mua sattuu. Mä en halua olla enää ikinä heikko ja riippuvainen. Mä en halua enää näitä eilisen jälkeisiä ihme krapula pohdintoja ja jatkuvaa darraa...

Kaikkihan on (muka) hyvin

Uskomatonta miten taas sama kierre on iskeytynyt. Pää pyörällä joka ilta yrität mennä nukkumaan. Silti sieltä väsymyksestä hiipii se joku kummallinen huuto kertomaan että tänäkään yönä ei nukuta. Välillä meni jo niin että pystyi jo vähän hehkuttamaan että uni on alkanut taas olemaan normaalia. Väsynyt ja sekaisin päivästä toiseen vaikka tässä vaiheessa kaikista kauheimpien ajatusten yli on päästy ja pitäisi olla onnellinen olemassa olostaan. Asioilla on ollut kummallinen tapa alkaa jo vähän järjestymään tavalla tai toisella. Kaikkien mittareista lukeneiden mukaan tällä hetkellä kaikki olisi sellaisessa normaalissa hyvässä mallissa. Kaikki on hyvin hoen päivästä toiseen ja illan iskiessä alkaa taas se kummallisuus iskeä. Kai se on sitä kaikki on hyvin uutta minää joka osaa sanoa tähänkin väliin aina muka! Keksii sitten jonkun ajatuskriisin juuri sille hetkelle kun silmät pitäisi olla ummisetettuna unelle. Turha toivo. Korvien tinnitys loppuu vasta kun kuuntelee musiikkia tai on jotain meteliä mihin nukahtaa. Ehkä ne viime yön hyvät unet johtui siitä ihanasta sateen ropinasta minkä ensin pelkäsin pitävän hereillä. Nyt turvaudun kaikkein vanhimpiin aseisiin. Nuijanukutus ei tässä hetkessä enää toimi. Vanhat tutut konkarit kaivautuu korviin johtoja pitkin ja muistuttaa ajoista jolloin oli vaikea nukkua muista syistä. Nyt asiat on toisin. Jollain mittarilla ainakin hyvin. Stressaavia asioita on pystynyt uusin keinoin sulkemaan jo pois mielestä ja silti palaan tähän nukkumattomuuden noidankehään. Mitä muka on taas niin ihmeellistä että valvottaa..? Kaikki jutut on kohtuullisella mallilla. On inhottavia asioita tältäkin päivältä ja osannut niitä siirtää syrjään ja antanut hymyn tulla huulille. Kaikki siinä. Ei mitään, muka hyvin. Mitä ihmettä? Se on vielä mentävä syvemmälle tutkimaan onko tämä taas se vanha kolttonen viimeisestä peränurkasta jona vain vähän vielä vittuillakseen testaa. Turha yrittää enää tänää sen uhriksi joutua. Haistatan paskat ja käännänkin kyljelleen ja unten maille. Paskat. Kaikkihan alkaa kohta (muka vasta) olla hyvin.

Oppia tuntemaan uudelleen

Mä yritän miettiä mitä se on oppia tuntemaan uudelleen. Oppia se mitä on ihastumisen ilo, oppia se jännittävä perhosia vatsassa tunne, tuntea sitä ihmeellistä hyvänoloista ikävää ja kaipuuta. Pohtia mitähän se musta nyt ajattelee ja myhäillä hiljaa mielessään kun joku on ihana ja kiva. Missä vaiheessa tätä itsenäistymistä tulee se tunne että on valmis taas päästämään jonkun ihmisen niin lähelle pelkäämättä sitä että tulen pahasti satutetuksi? Olen oppinut miten ihmissuhteissa saadaan pahasti turpaan ja olen nähnyt ne pienet hetket siitä mitä on olla helvetin onnellinen jonkun kanssa. Missä vaiheessa sitä uskaltaa ja haluaa kokeilla uudelleen? Päässä pyörii ajatus että en halua enää ikinä tuntea. Miksi se onkin niin helvetin vaikeaa luottaa muihin ja päästää joku siihen viereen nukkumaan ja itse nukahtaa ajatukseen että nyt on hyvä ja turvallinen olla. Koska loppuu se pelkääminen siitä että en ole tarpeeksi hyvä ja jään vain toiseksi? Missä vaiheessa rehellisesti voi sanoa että kaikki menneet tunteet on käsitelty ja on valmis oppimaan uudelleen? Selkäpiitä kiipeää ajatus siitä että näin se on tarkoitettu olevan ja olen yksin. En pelkää olla yksin, pelkään olevani tunteeton. En tiedä missä menee se raja ihmisen lähelle päästämisessä ja pois työntämisessä. Halu juosta karkuun iskee välittömästi jos ajattelee liian pitkälle sitä että joku haluaisi olla enemmän ja lähempänä. Hypoteettisesti asiaa pyöritellen mielessä pakokauhua silmiin katoen silti jään miettimään mitä haluan tuntea. Helpompaa on sanoa mitä en ehdottomasti halua. Pää pyörällä miettien miten saisin itseni siihen asemaan että tiedän mitä haluan ja mitä haluan tuntea. Yöllinen kaipuu tuttuun ja turvalliseen ei enää tule. Se on osittaista halua päästä eteenpäin ja tuntea itsensä paremmin. Missä minä olen ja mitä tunnen? Helvetillisessä määrin hyviä kysymyksiä ihan väärään aikaan..