Kello 4:27

Mä olen yrittänyt saada nukutuksi. Mä olen aivan loppu ja väsynyt ja edelleen hereillä. Pää käy aivan ylikierroksilla ja mietin mun tunteita. Mitään en pysty järjellä enää selittämään. Kaikki mitä musta kumpuaa on sitä mitä olen yrittänyt itsekkäästi piiloitella. Kukaan ei tiedä jos en kerro. Kukaan ei saa tietää jos vain tungen sen tunteen syvemmälle. Mun pitäisi huutaa ääneen ja kertoa mitä mä tunnen mutta en saa puettua niitä järkeviksi sanoiksi. Tiedän mihin ne tunteet pitäisi osottaa, tiedän mihin ne tunteet on tarkoitettu. Tapan niitä hetki hetkeltä ja tungen palasina itkien kurkusta alas. En saa sanoa. En saa satuttaa enkä saa kertoa. Täytyy pysyä vaiti. Ihan sama kuinka paljon se mua satuttaa pitää niitä tunteita sisällä. En voi päästää niitä ulos. Se olisi vielä itsekkäämpää pilata muiden elämää sillä että paljastaisin kaiken. Tungen itkien yhä uudelleen ne haaveet pienempinä palasina alas kurkusta. Pala palalta odotan että se tunne vaan lakkaisi. Lopettaisi olemassaolonsa. Poistuisi ja jättäisi rauhaan. Tässä ei ole mitään järkeä enää tuntea sellaisia tunteita. Niiden kanssa on oltava yksin. Kukaan ei ymmärrä ja kukaan ei halua niitä kuulla. Kukaan ei niihin kuitenkaan vastaa. Lopettaisivat olemasta sellaiset ajatukset ja tunteet mitkä saavat nytkin itkemään koska en voi kertoa. En voi paljastaa ikinä enää. Ei enää ikinä...

Tällästä tänään

Perus ilta ripittäytyminen omalle itselleni. Olin unohtanut kuinka lääkepöllyssä voi löytää hetkellinen euforian. Kun kipu häviää ja tulee se leijuva olo. Parempaa leijuvuutta en ehkä nyt voisi toivoa. Pää pyörällä kaikesta miettimisestä. Neljä seinää täynnä ajatuksia ja ihmetyksiä. Melkein naurattaa tällä kertaa. Vaikka tässä mitään nauramista ole tälläkään kertaa. Yritän turruttaa loputkin ajatukset tähän mitä osasin parhaiten. Eikä nyt edes pelota. Itselääkitys taisi olla tämän illan sana. Pieni kuorsaus melkein kuuluu. Mikä sen parempaa nyt kuin jatkaa ihmettelyä kun seinät vähän pyörii.

Toivo pelastumisesta?

Missä vaiheessa kaikki taas alko menemään niin päin vittua? Missä vaiheessa yhtäkkiä kaikki mitä hyvää osasi ajatella muuttui taas siksi mustaksi pilveksi? Missä vaiheessa tää kelkka kääntyi täysin päin vastaiseen suuntaan? Mulla oli toivoa ja haaveita. Tavoitteita siitä mitä tulevaisuudessa otetaan kiinni hävisi yhdessä silmän räpäyksessä ja tilalle tuli taas rämmittävä suo ja pelottavat ajatukset. Lääkkeiden vaikutus ei tunnu turruttavan yhtään. Ei tunnu pikahelpotus eikä mikään muukaan. Sydän hakkaa niin että se tuntuu tulevan rintakehästä ulos. Päässä sumenee ja vintti vain kirjaimellisesti pimenee. Eilinen auringon paiste muuttui taas salamien saartamaksi sateeksi. Luulin saaneeni kaiken raiteilleen siten että pystyn pitämään kiinni omista ohjaksista. Luulin että pystyn pitämään sen suunnan mitä muut vain pitävät oletuksena normaalina. Mihin oma pelastautumisen into katosi? Olenko päätynyt taas siihen rakoon mistä en vain itse pääse enää ylös ilman pelastajaa? Mitä helvettiä on tapahtunut että kaikki meni taas perseelleen? Hakkaan päätä seinään ja haluan vetää pään täyteen niin ettei tunne enää mitään. Turruttaa kaiken paskan taas hetkeksi. Ei enää ikinä uudelleen oli oma lupaukseni itselleni. En ehkä enää sitä pysty pitämään. En ehkä pysty enää pitämään kaikkia ajatuksia poissa niinkuin pitäisi. En ehkä jaksa enää sittenkään sätkiä. En ehkä koskaan parannu enkä muutu enempää "normaaliksi". Tää on se mun elämän loputon kirous mistä en pääse irti. Kumpi on pahempaa, luovuttaa heti vai kärsiä enemmän? Missä menee enää se raja että osaan pysäyttää itseni itseltäni. Tuleeko ikinä sitä pelastajaa jota joskus toivoin? Onko vain kaikki toivo jo vaan menetetty? Milloin nää seinät lopettaa pyörimisen? Olenko enää huomenna? Mitä vittua täällä tapahtuu?

Rakastanko vielä

Ei ole kysymys rakastanko jotakuta. Kyse on rakastanko itseäni. Teenkö elämästäni sen että sitä voi rakastaa? Taakse kun katsoo ei enää näe ehkä yhtä ruusuisin silmin. Tuntee yhä sen tuskan kun rakkaus loppuu. En ole osannut rakastaa itseäni niinkuin pitäisi. En osaa arvostaa itseäni siinä missä osaan ehkä arvostaa muita. En osaa ajatella itsestäni siten miten kuulen muiden puhuvan. En osaa sisäistää ja ymmärtää mitä on rakastaa itseään enemmän kuin mitään muuta. Olenko kadottanut sen omani siihen että halusin päästä eteenpäin. Odottaen yhä etenemistä. Tiedän oman rakkauteni virheet. Näen selkeämmin sen miten toista pitäisi arvostaa ja rakastaa. En voi rakastaa enää siten miten ennen. Ensin täytyy oppia rakastamaan edes laihasti itseään ja hyväksyä elämässään se että tähän mahtuu vain yksi oikea rakkaus ja se on vain itseäni kohtaan. Olen rikkonut itseni. Päästänyt takaisin siihen kuoppaan missä itken itseni uneen. Rakkauteni itseäni kohtaan on kuin katsoisi pohjatonta mustaa aukkoa. Siihen aukkoon sukelsin. Kuvittelin että itseni rakastamista on se että löytää kumppanin joka rakastaa minua enemmän kuin minä itseäni. Pukeutua valkoiseen mekkoon ja jättää se elefantti sinne peränurkkaan. En pääse siihen ellen opi uudelleen hyväksymään itseäni. Kommentit kaikuvat korvissa. Sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan imartelevia sanoja. Sain hyväksyntää ja kateellisia katseita. Näytin hyvältä. Se tunne minkä sain edes hetkeksi. Sen jälkeen se kupla puhkesi. Olin yksin ilman sanoja. Olin sanattomana peilin edessä katsomassa mitä peilissä tuijottaa. Seurasi jälleen se jäätävä kipu, tuska, itsetuho. Ajatukset synkimmästä pahimpaan. Olin yksin. Yksin epätoivoisena ja ei-rakastettuna. "Kuka sinut huolisi?". Ennen hoin sitä muusta syystä. "Tiesitkö, että ihmiset jotka vaikuttavat vahvimmilta ovat useimmiten tunteellisimpia? Tiesitkö, että ihmiset, jotka osoittavat eniten ystävällisyyttä ovat usein kaltoin kohdeltuja? Tiesitkö, että ne, jotka huolehtivat toisista kokoajan ovat niitä, jotka itse tarvitsisivat sitä eniten?" Sikiöasennossa huutaen miksi vihaan itseäni taas tänään enemmän. Rakkaus on katkolla. Olkoot. Rakastaisiko kukaan jos tietäisi koko totuuden? Minä tiedän. Se satuttaa varmasti enemmän muita. Minä sen kanssa kärsin. Oma rakas pieni peilikuva huurun takana. Minä tiedän. Ja tiedän miten rakkaus ja rakkaudettomuus satuttaa. Olin yksin, olen yksin. Laihaa on se rakkaus jota yritän tuntea. Tungen sen tunteen syvemmälle kuin mistä se yritti putkahtaa. Suojamuuria korjataan para-aikaa. Tulkoot huominenkin paska päivä. Siltä välittämättä elefantti saa tulla takaisin ja saan seota tähän omaan rakkaudettomuuteen. Olkoon niin. En kaipaa rakkautta. Tiedän että on jotain parempaakin.

:(

"Tiesitkö, että ihmiset jotka vaikuttavat vahvimmilta ovat useimmiten tunteellisimpia? Tiesitkö, että ihmiset, jotka osoittavat eniten ystävällisyyttä ovat usein kaltoin kohdeltuja? Tiesitkö, että ne, jotka huolehtivat toisista kokoajan ovat niitä, jotka itse tarvitsisivat sitä eniten?" Pitäisipä joku musta just nyt kiinni...

Kesän kuumaa vai kummaa

Monta iltaa olen istunut ja ihmetellyt. Miettinyt mikä niin mättää. Tässä paahtavasaa kuumuudessa on vaikea saada ajatusta kiinni. Vai onko elämäni päässyt muuttumaan ja pohdin vain tyhjää? Onko tämä uusi kummallinen tyhjyys sitä että oppii tyhjentämään edellisen elämän lastin ja taakan harteiltaan ja oppii joskus sen tyhjyyden täyttämään uudelleen? Onko iltaisten valvomisen merkki siitä että pohdin ilman että ajatuksiakaan enää liikkuu. Onko tämä sitä tunteiden pois päältä kääntöä? Pohtia hiljaisuudessaan kaikkea hyvää ja huonoa siitä miltä tämä uusi elämä maistuu. Jotenkin olen tähän päätynyt. Kummaan kuumuuteen hiljaisuuden vallitessa. Outoa kun ovi ei enää perässäni käy. Ovessani ei kello soi. Hiljaisuutta. Kuumuus valtaa mieltä ja asuntoa. Välillä kuuluu kaukaa ääniä ja tiedän että ne eivät ole täällä. Onko tämä ikävää mitä yritän turruttaa? Vai kaikuuko korvissani huuto vihasta? Huudanko minä vieläkin jonkun harhakuvitelman perään? Onko kuumuus aiheuttanut aaltoja mitä en ymmärrä? Mikä on tämä kummallinen tunne mitä en tunne? Missä olen? Olenko? Kylmät väreet syleilevät kun muistelen vieläkin. Onko siinä mitään järkeä? Onko minussa järkeä? En mieti mitä tein väärin. En enää hillitse itseäni. Annan sen kaiken tulla vain ulos ajattelematta. Olen saanut oman turvapaikkani omassa yksinäisyydessä mistä en syytä ketään. Hiljaa joka ilta mietin miten se elämä olisikaan voinut mennä. En olisi sitä mitä olen nyt. Olen kasvanut siihen että ymmärrän mikä on minun uusi arvoni. Tiedän mitä voin olla ja kuinka kamala pystyn olemaan. Tiedostan sen mitä en halua. Tiedän mikä on olla turvassa. Tässä hiljaisessa asunnossa näen kaiken sen mitä ennen vihasin. Olla yksin. Mitä kaikista eniten pelkäsin. Mitä on muka olla niin yksin että vihaa omaa elämäänsä ja on valmis lopettamaan kaiken. Tiedän mitä halusin ja mitä tavoittelin. Tiedostan asioita paremmin kuin ennen. Olen silti edelleen minä. Sain vain uuden kuoren jonka läpi ei niin pääse. Huomaan rikkoneeni entisiä aatteita. Kasvoin niistä. Olen hyväksynyt sen että en enää horju ja haavoitu niin kuin ennen. Teen sen pahemmin. Suojamuuri on vahvistettu ja tiedän että siitä pääsee läpi ne muutamat ihmiset. Tiedän kuka sen muurin edelleen pystyy rikkomaan ja hajottamaan taas kaiken sen mitä itse jo rakensin. En halua enää sitä mitä halusin ennen. Kumma pala kurkussa tarttuu taas kiinni. Ei tänään enää. Haluan hetkeksi hiljaa vajota kuumuuden tuomaan levottomaan lyhyeen uneen ja hetkessä unohtaa taas kaiken. En ole valmis vielä.

krapuladarraeilisenjälkeinen olotila

Tuli taas kuningas sunnuntai ja armoton eilisen poteminen. Ainut asia mitä voi taas itselleen hokea on se etten kännissä toilaile. Miksi mun pitää vielä juoda? Siitä tulee vaan paha olo. Ja kaikki ongelmat tuntuu paisuvan 10 kertaiseen mittakaavaan ja suurennuslasilla vielä siihen päälle tutkiskelee ja pohtii niitä. Tää mikään ei johdu siitä että olisi niin kamala darra ettei kykenissi toimimaan. Tää johtuu siitä että tuntuu taas että pää räjähtää. Vituttaa ja itkettää ja masentaakin olla vaan tässä. Mulla on paha mieli ja puran taas kaikki asiat aivan väärin. Raivoan koska mua suututtaa ja itkettää samaan aikaan ja et vaan kykene olemaan normaalisti. Mä haluan jotain ja ulosantina en päästä sitä ulos. Taas tein jotain tyhmää. Nyt kaduttaa mutta joku "muka" ylpeys estää pyytämästä anteeksi. Ihan kauheeta paskaa. Mä en saa mistään mitään selkoa. Mä en halua myöntää että mulla on ikävä ja mua sattuu. Mä en halua olla enää ikinä heikko ja riippuvainen. Mä en halua enää näitä eilisen jälkeisiä ihme krapula pohdintoja ja jatkuvaa darraa...