Jatkoa itkulle

Kohta tulee jo vuosi siitä kun kaiken lopun alku käynnistyi. Maksan sängyllä ja mietin onko musta ikinä tuntunut näin paskalta. Ennen se oli erilaista. Ennen mun elämässä oli joku tavoite. Ennen kun musta on tuntunut paskalta ole. Aina jaksanut uskoa siihen että joku tulee ja liimaa mut kasaan. Työpäiviä ei sillon ollut vielä tiedossaan. Koulusta pystyi lintsaamaan. Kun sitten ensimmäisen kerran työelämässä kaikki kaatui oli joku syykin siihen. Kukaan ei kyseenalaistanut sitä kun ihmisiä kuolee ympäriltä kuin kärpäsiä että voi elämä vähän heittää volttia. Sitten tuli taas se hetki kun ikinä olen ollut oma itseni. Ja siitä sitten perse edellä puuhun. Siitä alkoi isoin tunteiden ralli mitä ikinä oon kokenut. En ikinä ole ollut niin onnellinen. Kunnes tuli se etten ikinä ole kokenut sitä mitä se on kun on onnellinen ja saatanan onneton yhtäaikaa. Josta seuraa vain lisää tuskaa. Kaikki mitä on ikinä tuntenut on maksimoitunut siihen järjettömään pahaan oloon. Mitä musta on jäljellä tän kahden vuoden täyden tuskan jälkeen? Humiseva ulkokuori. Särkynyt sydän. Hymytön kasvo ja tyhjä katse. Ulkokuori joka rakoilee. En enää hymyile niinkuin ennen. En enää naura niinkuin ennen. Pyristellyt eteenpäin niin kovaa ja yrittänyt päivä päivältä vaan jaksaa kantaa tätä tuskaa eteenpäin ja odottanut että se paino putoaa harteilta. Putoamassa polvilleni ja itken. Ei kukaan ansaitse saada kaikkea tätä kantaakseen. Ei kukaan ansaitse tälläistä oloa osakseen. Ihmettelen vieläkin mitä mä täällä teen. Olen yksin kaiken tämän kanssa eikä kukaan halua minua korjata. En halua enää korjata edes itse. En vain enää jaksa kaikkea en vain pysty enää. Kaikki pahimmat pelot on jo toteutunut. Ne jotka eivät edes ansaitse onnea saavat sen pyytämättä. Mikä sija minulle jää? Ei sitä viimeistä sijaa kukaan muu taida ansaita. Hylätty, hakattu henkisesti ja fyysisesti siihen kuntoon ettei enää vain pysty siihen samaan mihin ennen. Käperryin jälleen kerälle pitäen kiinni jaloista tuntien taas sen kuinka kaikki raastaa. Mitä pahempaa enää tässä kaikessa voi olla? Tässä sitä ollaan jo ilman tulevaisuutta yksin itkien.

Tunteiden tuskaa osa 5468292

Voi isot kirosanat näitä tunteita. Mä edelleen odotan sitä katkaisijaa jolla kääntää vaan kaiken pois päältä. Yritin tehdä matkaa tunteiden kanssa ja toivoin että hautaisin ne kaikki yhdellä halauksella. Halausta ei tullut ja tunteet jyllää vaan edelleen. Pää taas pyörällä kaikesta mitä on tuntenut. Kaikki vanhat parisuhteet vetää pikakelauksella tunnerallinsa alusta loppuun repeat nappula pohjaan jumiutuneena. Ensimmäistä kertaa myönsin ääneen että en ole päässyt yli. Kuinka paljon pelkää sitä että tutustuu johonkin uuteen ja kaikki totuudet pitää paljastaa alusta. Kuinka paljon pelkää sitä torjutuksi tulemista. Samalla jäi miettimään onko vielä kaukaisempia tunnehaamuja jäänyt kummittelemaan? Ihan niinkuin mulla lukisi otsassakin jo valmiiksi tunnevammanen. Mä oon aivan romuna ihan kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Mä en vaan pysty tällä hetkellä mihinkään järkevään. Musta tuntuu että mun pää hajoaa kun nää tunnevyöryt vaan tulee ja vielä liian vauhdilla sellaisissa tilanteissa missä ei niitä odottanut. Se on vaan myönnettävä että mun sydän on edelleen särkynyt. Ensin se revittiin irti ja poltettiin ja sen jälkeen vielä sain kokea miltä se tuntuu kun siihen hakataan nauloja vasaralla. Miten nopeasti tällaisesta voi toipuakaan. Eikä tunnu siltä että kaikki ihan ymmärtää sitä että musta voi vain tuntua näin paskalta. Eikä ne ihmiset jotka mua satuttaa ymmärrä sitä että ne satuttaa paljon pahemmin. Enkä usko että voisin edes kertoa tunteistani suoraan. Muistan liiankin tarkasti miten siinä kävi. Helvetti, miksi tän pitää aina mennä tähän.

voitte vaikka painua vittuun

Suhteellisen usealle henkilölle voin tällä hetkellä toivottaa hyvää matkaa helvettiin tai voitte painua vaikka vittuun. Muutama nimi pyörii heti mielessä ensimmäisenä. Nimiä mainitsematta ne ihmiset kyllä tämän perusteella tunnistavat itsensä. Vitun hienoa loppu päivää ja vitun paljon parempaa loppu elämää kunhan painutte vittuun mun elämästä häiritsemästä, saatana.

Teatteria

Musta tuntuu vaan jatkuvasti enemmän siltä että mun elämä on pelkkää kulissia. Kai se on ollut sitä vaan niin pitkään jo sitä ettei vaan niitä verhoja saa suljettua. Mä olen tässä elämän roolipelissä valmiina piestäväksi. Mun läpi on niin helppo vaan kävellä. Mun päähän tarttui ajat sitten yksi suomalainen biisi joka on kuin mun just tämän hetkinen elämä. Musta tuntuu että mä en ole enää olemassa. Mä kävelen päivästä toiseen jossain elokuvassa missä mun elämä vaan kulkee eteenpäin mutta en tee mitään. Mä en tiedä hengitänkö tai pystynkö enää hengittämään. Ihmisten keskellä ne näkee musta vaan sen ulkokuoren. Ne näkee että mä olen siinä. Ihmisillä on jonkinlainen käsitys siitä miltä se mun kulissi näyttää mutta kukaan ei näe sen taakse. Jos kaikki vaan kävelee mun läpi ja paskat välittää mitä mä tunnen tai ajattelen niin ei ne voi tietää että mä olen oikeasti tässä. Kukaan ei tiedä mitä mun pään sisällä liikkuu. Kukaan ei tiedä mitä mä oikeasti olen. Mä en enää lle kuin tyhjä näyttämö missä se yksi näytelmä vaan jatkaa pyörimistään ilman yleisöä. Kukaan ei tiedä mitä siellä toisella puolella oikeasti tapahtuu ja hyvin pitkälti se tuntuu vaan siltä että kukaan ei edes välitä. On ihmisiä jotka haluaa auttaa mua tekemään sitä teatteri esitystä päivästä toiseen. Kukaan ei vaan ymmärrä miltä tuntuu elää keskellä sitä ylläpidettävää kulissia. Siellä verhon takana on vaan se surkea ja säälittävä tyttö niiden kummallisten tunteiden kanssa joista ei pysty kukaan iloitsemaan. Eikä varmasti kukaan edes ymmärrä sitä miltä vaan tää kaikki voi tuntua. Tunne siitä että et enää edes ole olemassa. Et ole edes ihminen. Et ole mitään. Olet vain se kuva mikä siihen julisteeseen on piirretty. Joku naama ja sille annettu ilme mistä joskus joku vahingossa voi tunnistaa. Kukaan tuskin pystyy tai haluaa pelastaa mitään sellaista mikä enää ei joka päivä jaksa uskoa pelastukseen. Odotan muka sitä auringon paistetta tähän risukasaan. Vaikka en ede tiedä uskonko siihen. En tiedä kohta varmaan omaa nimeänikään. Niin se tyttökin siinä laulaa. En tiedä kuinka kauan tämä teatteri ja sirkus vaan voi enää pyöriä.

Vitun illat

Menee hermot näihin iltoihin. Tuntuu että ehkä en sittenkään selviä tälläkään kertaa ilman mitään rauhoittavaa. Ottaako pienet viinahuurut ja darrassa vanhalle viinalle haisten vai vetääkö sellanen perinteinen lääketokkura että näytän piripäältä seuraavat kaksi päivää? Ollakko taas ihan saatanan pahalla päällä jos ei suorita kumpaakaan? Helvetti. Nää illat ja yöt ja niiden tuottamat kaikenlaiset ajatukset ja sen ympärillä pyörivä sekava olo. Mä en tiedä mihin helvettiin mä tungen tän turhautumisen ja paskan olon. Kiva että muilla menee paremmin mutta kuinka kauan mun pitää vaan kestää tätä kaikkea paskaa ja angstata siitä. Mä haluan saada kaikki järjestykseen. Mä en jaksa tätä sekasortoa ja paskaa oloa enää päivääkään. Mä haluan vaan saada elämäni siihen kuntoon että se olisi taas nauttimisen arvoista vaikka olisin yksin. Mä haluan mun elämän takaisin.

Paluu tuntemattomampaan tuttuuteen

Mitä mä ajattelen? Mun historia toistaa itseään. Mitä mä tunnen? Häpeää, syyllisyyttä, kuristavaa tunnetta kurkussa, pahaa oloa. Mitä mä ajattelen mun tunteista? Ne aja mut hulluuden partaalle. Mitä mä tunnen hulluudesta? En mitään. Mitä mä ajattelen siitä? Sitä että voisin lakata olemasta. Mistä nää kaikki taas tulee kun kaikkihan voisi olla hyvin? Mihin mä päädyn tässä? Ajatukseen siitä että aamulla istun auton ratissa ja odotan että joku ajaa auton kylkeen? Odotan että mussa tapahtuisi muutos? Mikä mussa ikinä voi muuttua? Mä en ikinä muutu kuin kyyniseksi ja tunteettomaksi ulkopuolelta. Rakennan linnan sen ympärille mitä pitäisi särkeä. Miten sen voi särkeä enää kun kaikki on jo rikottu, hajotettu ja poltettu? Miten mä en voi olla kyseenalaistamatta vaan kaikkea mitä mussa tapahtuu? Miksi kaikki mitä mä päätän vaan muuttuu sit kuitenkin takasin siihen mitä se olikin jo ennen? Mä olen ihan yhtä hukassa kun silloin kun huomasin että mä vain olen kasvanut tällaiseksi takkutukaksi joka on vain täynnä ongelmia ja pahaa oloa. Mä en pääse tästä mihinkään ja olen vankina mun oman pääni sisällä. Vankina kaikelle sille mitä olen vihannut. Kaikki mun ympärillä muuttuu paskaksi. Ei musta ole tähän eikä mihinkään eikä tätä kierrettä kukaan pysty pysäyttämään. Se on kuin lopun alkua. Taas takaisin lähtöruutuun. Ehkä mä jollain jaksan ensi kevääseen. Mun on vaan pakko jaksaa koska en pysty vielä vain lakata olemasta niinkuin haluaisin. Jälleen mua polttaa. Taas se sama kuvio kuin aina ennenkin. Mussa on se pieni osa mikä haluaisi sukeltaa siihen vanhaan kirjoitukseen mutta pelkään niitä seuraumuksia. Osa musta haluaa jättää kirjoittamatta kuitenkin sen lopun uudelleen. Mussa on se pieni osa joka ehkä joskus vielä uskoo toivoa jotain mahdotonta. Mä en enää vain tiedä mistä mä sen löydän kun huomaan seisovani jälleen uudelleen siinä mihin en enää ikinä halunnut palata.

Tästä päivästä viisastuneena

Pitkästä aikaa oli kokonainen päivä kun tuntui että olisin oma itseni. Pitkästä aikaa tuntuu siltä että mä tiedän mitä mä olen ja mihin haluan kulkea. On asioita jotka painaa mieltä, on ihmeteltävää miksi mä tunnen tiettyjä asioita edellen, on niitäkin hetkiä kun osaan sulkea kaiken taas edes hetkeksi pois. Osasin tänään hymyilä niin että poskissa tuntui vielä hymyn häivettyä. Tuntui että olen voittamaton, tuntui että pystyn mihin vain. Oli huoleton ihana olo. Pieniä kylmiä väreitä siitä kuin hyvä vain oli olla. Aivan päinvastaista siihen mitä olen ollut pitkän aikaa. Kaikkia ihania uusia muistoja vaalien ja miettien miten pitkän matkan olen saanut tänään kävellä sillä hyvällä tiellä. Kuinka tästä päivästä ei olisi voinutkaan puuttua juuri mitään. Iskee ilta ja pimeys. Sytytän kynttilät ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan ja jään kuuntelemaan tuttua hiljaisuutta. Jossain kaukana mielessä kuuluu kaikki ihanat asiat. Viereisellä tiellä kulkee autoja, kuuluu kaupunki. Kaupunki vaikenee ja tilalle tulee musiikkia. Kuulen sen mutta mielessäni olen kaukana turvassa kaikkea todellisuutta tämän illan. Haluan hautautua tähän hetkelliseen hyvään oloon ja unohtaa sen mitä se huominen voi taas huonoimmillaan olla. Havahdun ja muistan yhtäkiä asioita joita olen haudannut. Kaivan varovasti haamuja menneisyydestäni enkä itke. Olen tässä, olen yksin, olen edelleen hengissä. En tiedä uskallanko pilata tätä kaikkea alkamalla penkomaan sitä menneisyyden haudattua tunnelaatikkoa mikä mieleni vain valtaa omalla painollaan. Alan tuntemaan sekavuutta ja taas kummallisia aaltoja. Haluaisin hetken pitää sylissäni niitä tunteita vaikka tietynlainen katkeruuden pisto käy. Ei se ole katkeruutta hoen. Ymmärrän ettei se ole. Ei ole syytä olla katkera mistään. Kaikki mitä koen tulee eteen tarkoituksella. Kaikella aina täytyy olla tarkoituksensa. Muuten tämä matka on turha. Matkani pitää olla eteenpäin. Haluan osittain hivuttaa sen menneisyyden takaisin siihen hautaan mihin olen sen jo laskenut. En tarvitse sieltä mitään. En halua tarvita tai kaivata mitään mikä rikkoi minut. En halua mitään sitä tuskaa enää takaisin ikinä. Hetkellinen euforia saattaisi hetkeksi palata kunnes taas muistaisi miksi. Pyöritän päätäni ja edelleen sanon itselleni: en ole katkera, en ole jättänyt tuntematta yhtään tunnetta turhaan. Olen kasvanut. Olen tehnyt isomman loikan kun kukaan olisi edes kuvitellut. Hymyilen. Osaan olla yksin ja nautin siitä. Ensimmäistä kertaa tuntuu turvalliselta olla minä, olla yksin. En tarvitse ketäään, en ole riippuvainen kenenkään rakkaudesta. Kenenkään sanat eivät voi rikkoa sitä mitä olen tänään saanut itselleni. En voisi olla onnellisempi juuri nyt. Täysin yksin tanssiessa pimeässä asunnossa pelkissä alusvaatteissa. Tämä olen minä. Kasvanut minä joka vihdoin hymyilee. Olen, elän, tunnen, tiedän, tiedosta, osaan olla. Tämä on parasta aikaa elämässäni jos annan sen vain jatkua. Kaikella tällä on varjopuolensa. Rakennan muuria jonka läpi en enää välttämättä ketään päästä. Rakennan itseni uudelleen. Rakennan ympärilleni muuria suojaavan vallihaudan ja täytän sen vihalla, katkeruudella, vittumaisuudella. "Lähelleni et enää pääse ikinä" koristaisi muurin kyljessä. Haluanko rakentaa sen vai haluanko ottaa riskin? Tiedän mitä pystyn muurillani. Toisaalta ei ole mitään syytä olla rakentamatta korkeampaa muuria ja vielä isompaa vallihautaa täyttäen sen niillä uusilla pedoilla mitä olen löytänyt itsestäni. Osaan minäkin. Osaan joskus paremminkin. Tiedän olevani tässä ja nyt. En kaipaa mitään. En ikävöi sitä tunnetta kun itken ja suljen maailman ulkopuolle. En ikävöi kun tulen satutetuksi eikä kukaan korjaa sitä haavaa puolestani. Arvet punottaa taas. En halua pilata tätä iltaa pohtimalla enää "mitä jos se olisi mennytkin toisin". Se ei mennyt ja se on elämää. Minun elämää, josta tänäänkin viisastuneena, päivä päivältä olen vain enemmän itseni kuin vuosiin. Olen se mitä olen rakentanut. Huolellisemmin halua huolehtia että en enää elämääni ota sellaista kantapään kautta opittavaa virhettä. Suljen silmät ja näen ihmisen jonka joskus tunsin. Se ihminen on ollutta, mennyttä ja kuollutta, eikä ikinä palaa. Avaan silmäni ja tiedän että elämässä odottaa minua vielä niin paljon uusia ihania opittavia asioita. En pysty valitsemaan mitä kaikkea haluan kokea jälleen ensimmäistä kertaa. Nyt olen vihdoin vapaa. Menneisyyden kahleet jäävät taakse. Olen, elän, hengitän, olen oma itseni. Minun kyyneleeni ovat vain minua varten. Minä olen vain minua varten. Ei enää ikinä askelta taakse. Vilkutan menneisyyden haaveille ja sille tunteiden laatikolle, jonka lasken lepoon. Lepää rauhassa, kuljen eteenpäin ja opin antamaan anteeksi. Annoin jo anteeksi ennenkuin itse edes sitä ymmärsin ennenkuin nyt. Mikään ei voi olla parempaa kuin tämä tässä ja nyt. Haluan sen jatkuvan niin ja tiedän että se voi kerrankin olla niin. Huominen tulee aina. Tänään vielä hetken olen vain. Antaa sen huomisen odottaa vielä hetki.