Laatu(a)

Mä haluan ajatella itestäni olevani laatumuija. Totuus varmaan on siitä helvetin kaukana. Mitä parempaa nollaamista sinkkuna tiedäkään kun kylmää kaljaa, itkettävä musiikki ja maailman paras oma yksinäinen seura. Teen kummallisia asioita ja en ikinä ole itseeni tyytyväinen. Olen yksinäinen ja usein vedän tunnerallia mitä ihmeellisimmissä yhtälöissä. En ole omasta mielestäni kuitenkaan yhtään mitään kun sille päälle satun. Hyvinä päivinä mukiin menevä ja parhaina mua parempaa ei voi saada. Hyviä päiviä vuodesta on ehkä 20 ja parhaita 3, joka tässä yhtälössä tarkoittaa että mä olen 342 päivää vuodesta syvältä. Mitä laatua siinä vielä oli? Tiedän kuintenkin kaiken aikaa missä seison tai missä olen polviani myöten. Sitä samaa ei moni pysty sanomaan. Omassa kuplassa vietän aivan liian paljon aikaa ja muiden ihmisten lähelle päästäminen on välillä työn ja tuskan takana. Kun eräänä kauniina päivänä tielle sattuu jotain mikä voisi muuttaa yhtälön parhaista ja hyvistä päivistä se vain aina on liian monimutkaista jostain kohdasta. En tiedä mistä sitäkin kaikkea draamaa pystyy vain tällä tahdilla vetämään puoleensa. Enkä silti ikinä ole tyytyväinen. Ehkä se vaan on niin että mun pitää pakottaa itseni ajattelemaan toisin koska mä olen vain se helvetin iso kasa ongelmia ja vaikeuksia itselle ja muille. Laatua siinä ettei mua voi tavoittaa. Mua ei voi saada koska en myöskään anna sen tapahtua. Mua ei tunnu kukaan kestävän saatika sitten että kukaan ikinä pystyisi mua korjaamaan kasaan. Mä pyydän mahdottomia ja haluan saavuttaa kuun taivaalta. Unelmat on usein isompia mihin rahkeet riittää mutta näillä ollaan tähänkin asti menty. Tiedä vain kuinka kauan laatumuija ajatuksen kanssa jaksaa rämpiä. Liian paljon vaikeita ajatuksia ja liian paljon jatkuvia muuttujia. Tiedä mitä tekisi itsensä ja näiden tilanteiden kanssa mitkä on jo valmiiksi päällä. Iso huoh ja jos tilanteen vaan korjaisi viinillä ja parhaalla omalla seurallaan. 

Ei tulevaisuutta näillä korteilla

Tämän päivän olen pohtinut, miettinyt, kääntänyt asioita mielessä, vääntänyt omia ja muiden sanoja ja silti en saa vastausta siihen että miten löydän kaiken sen mitä ei pitäisi. Löydän ne ihmiset lähelle joiden kanssa ei vaan ole tulevaisuutta. Jään siihen ajatukseen kiinni kuinka ihanaa elämä voisi olla. Jään pohtimaan liikaa sitä mitä voisin saavuttaa. En näe mitään muuta. Tavoittelen sitä mikä on saavuttamattomissa. Näen vain omat pilvilinnat vaikka tiedän tasan mitä realistisuus on. Haluan vain saada sen hyvän olon ja kun se hetki on ohi jään tyhjyyteen, synkkyyteen ja yksinäisyyteen. En mieti mitä tuli tehtyä koska ei ole katumisen aihetta. Se on jotain mistä olen sentään kasvanut. Mutta vieläkään en ole selvittänyt sitä miksi ajaudun aina tilanteisiin missä vain minua sattuu. Löydän itseni vain kaikista niistäkin tilanteista mistä en ikinä kuvitellut itseäni löytävän. Asetin itselleni rajat ja periaatteet ja nyt taas olen varmaan ylittänyt nekin kaikki. Huomasin taas liian nopeasti ihastuneeni todellakin johonkin sellaiseen mistä pitää mennä samantien yli. Ja lopettaa kaikkien muidenkin niiden eivaintoimi ihmisten kanssa kaikki mahdollinen kanssakäyminen. Taas yksi iso perkele. Ja minä ja mun tunteet ja ajatukset.

Ikävä(kö)?

Miksi on ikävä ja miksi sitä toista miettii vaikka tiedän ettei se ajattele samoin? Kun ei muutenkaan puhuta kun toinen on pois. Ei pidetä enää yhteyttä siinä mielessä että kiinnostaisi mitä toinen tekee. Miksi silti pitää roikkua samassa kuvitelmassa vaikka on kerta toisensa jälkeen jo todettu ettei tästä tule mitään. Miksi sitä ajattelee toista kun menee nukkumaan ja kaipaa sitä tohon viereen? Mikä siinä on ettei kukaan muka ole parempi kuin se jota pitää kaivata ihan liikaa? Miksei mun päästä vaan karise se ajatus että joskus vielä se toinen näkee mut tässä ja yhtäkkiä ymmärtäisi että tämän se haluaa? Mikä perkele siinä on ettei voi vaan kävellä yli sen ikävän ja kaipuun kun se toinen ei ole edes enää sama minkä aluksi tapasi? Se ei ole enää se sama ihminen joka viimeiseen asti haluaa nähdä ja että tulen paikalle. Se ei ole enää se sama ihminen joka hymyilee mulle kirjoittaessa että sen hymyn näkee kaikissa sanoissa. Kun se ei vaan enää halua samoja asioita. Miksi pitää saada selitys sille mikä muuttui vaikka sitä olen kysynyt useasti ymmärtämättä lainkaan sitä vastausta? Miksei vaan tähän pieneen päähän mahdu: UNOHDA JA MENE ETEENPÄIN?! Miksi miettii silti oliko siinä viimeisimmässä viestissä sittenkin jotain? Kun ei ole. Jos se tämän haluaisi niin kyllä se sen sanoisi. Ihan varmasti. Ei ole sanonut eikä sano. Ei sitä enää tule eikä tapahdu. Viisi viikkoa jo mennyt ilman yhtään ikävän osoitusta. Eikä sitä tule. Miksi en saa jätettyä päähän sitä ajatusta että parempi ilman? Mikä muka tässä vielä pitää kiinni? Mikään muu kuin ajatus siitä että se voisi olla ihanaa? Kun ei edes tunnetta ole niin paljon kiinni tai sitten en vain sitä myönnä koska tiedän että toinen "vain pelkästään tykkää". Mikähän mussa on taas vaan liian vikana?

Synkkä hetki

On ollut vaikea tunnustaa itselleen mitä oikeasti päässä pyörii. Palaa taas takaisin siihen hetkeen kun tietää että työt loppuu ja vapaus koittaa. Mikä vapaus? Edelleen vankina oman pääni kanssa. Aloitin uuden lehden elämässä ja annoin sen viedä luovuttamatta. Uudesta innostuneena ihmetellen mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Muutos on jälleen pysähtynyt. Ollaan taas pään kanssa siinä pisteessä että jotain pitäisi tapahtua että vaan jaksaa painaa. Nyt odotetaan että syksy on ohi ja työt palautettu. Puoli vuotta taas melkein elämästä rämmitty eteenpäin. Tehty muutoksia joka suuntaan. Ja edelleen mikään ei vaan tunnut oikein miltään. Olen vain ja odotan. Mitään ihmettä ei voi vaik enää taphahtua. Missä tässä olisi enää mitään muutettavaa kun kaikkensa taas on yrittänyt tehdä. Mielessä pyörii taas ne ajatukset joita ei saa sanoa ääneen ja päädyn synkimpään paikkaan minkä tiedän mieleni perukoilta. Olen yksin ja mietin huomaako sitä kukaan? Välittääkö kukaan ja mitä siihen sanoisi ne jotka ymmärtää? Ei ole päivääkään mennyt ilman yhtä synkkää ajatusta. En ole terve enkä enää tiedä haluanko olla. Jossain kohtaa kun tämä kaikki vaan jatkoi menemistä tälle raiteelle mietin miksi taas minä? Onko tässä joku valuvirhe ja miten sen reklamoi tai korjaa? Kuinka paljon vielä pitää vain päästä eteenpäin että nämäkin ajatukset lakkaa olemasta? Olisi rauha ja toivoa paljon enemmän huomisesta. 

Lihalliset ajatukset

Miehillä on usein tapana ajatella vain alapäällään. Se näkyy aika monessakin elämäni läpi kulkeneessa miehessä. On tullut kuultua yhtä ja toista selitystä. Mihinkä ne ikinä muuttuisikaan. Mikä saa miehet ajattelemaan vaik alapäällään on jo sellainen mysteeri mihin en tule ikinä saamaan vastausta. Tai taas mutta en ikinä sellaista mitä tulisin ymmärtämään. Kaiken taas tämän oman hulluuden keskellä en jaksa keskittyä. En pysty jäsentämään omia ajatuksia mihinkään järkevään muotoon. En tiedä miksi ajattelen taas kummallisia asioita. Ihmettelen päivä tolkulla samoja asioita ja yritän löytää jotain lohtua ja muutosta omaan itseeni. Yritän saada ajatukseni samalle mies tasolle ja unohtaa henkisen tutkiskelun. Jos vain yrittäisin muuttaa kaikki henkiset haluni vain fyysisiin. Miettinyt jo pidempään jos muuttaisin oman mallini ja haluni vain fyysisiin. Olisiko parempi vain alkaa haalimaan yksi kerrallaan pelkkiä kaluja sen sijaan että yrittää löytää sitä yhtä oikeaa. Muuttaa kaikki vain senkin takia että osaisi lopettaa etsimisen. Tuntui että sain jotain päätökseen ja huomaan taas kaipaavani jotain menneisyydestä. Ihmettelen mikä saa taas ajatukset kulkemaan reittiä missä ensi tapaamisen ihanuudesta mennään ihastukseen joka johtaa seurusteluun, yhteenmuuttoon, kihloihin ja valkoiseen mekkoon. Mikä saisi rikkomaan tämän ajatusten ketjun kun tiedän ettei se ole todellista. Kaikki tyssää jo siihen ensimmäiseen. Jos siitä päästään ihastumiseen, siinä viimein kaikki lakkaa. Tuntuu kun olisin saanut kirouksen. Ehkä toivoin että olisin siitä päässyt purkautumaan jo, mutta rangaistukselta tämä kaikki jälleen tuntuu. Miksen voisi muuttaa omaa itseäni ja viedä ulos tältä mukavuus alueelta kun sen osaan tehdä jo muutenkin. Muuttaa vain siihen miehiseen muotoon että kaikesta tulee vaik fyysistä peliä. Saada vain kaikki saavutettua yhteen pisteeseen ja panemiseen. Ei edes opettelisi toisen nimeä ja varsinkaan tallentaisi numeroa. Ulos vaan ja panemaan. Se ei ole missään kohtaa sitä mitä minä olen enkä oikein voi kuvitella että se olisi. Olisko kuitenkin tervettä ottaa taas pää pois kuitenkin perseestä ja kokeilla jotain uutta?

Taas

Mä olen pettynyt itseeni ja toivon että herään tästä typerästä haavemaailmasta. Miksi aina pitää luoda pilvilinnoja jotka putoaa aina alas ja se tuntuu aina yhtä vitun pahalta. Miksi pitää luod kuvitelmia omaan pieneen mieleen ja haluta vielä uskoa siihen paskaan. Ja kun taas tapahtuu se että tulee vaan hetki kun pitää pudota pilveltä, tekee mieli velloa vielä siinä paskassa tunteessa vaikka koko ajan on tiennyt mikä on todellisuus. Silti vaan mieli tekee saman tepposen uudelleen ja uudelleen ja taas kaikki tuntuu vaan pahalta. Haluan uskoa että kaikki järjestyy vielä ja saan kaiken sen mitä halusin. En halua muuttua kylmäksi ja kyyniseksi ja lopettaa uskomista mutta tähän pahan olon tunteeseen ja omaan tyhmyyteen alan kyllästymään. Omat kuvitelmat käy liian raskaiksi kantaa eikä tässä maailmassa ole ketään tai kukaan joka voisi kaiken tämän aina lukea mielestäni ja toteuttaa. Liian vaikeaa kaikille kaiken aikaa. Sattuu, se vain sattuu huomata että elää omaa pientä fantasiaa jossa joku sinua rakastaisi ja huomaat taas istuvasi yksin itkemässä. Rakkautta ja välittämistä vailla. Yksin. Nyt, aina ja ikuisesti.

longtime no see

Aika vaan vierähtää mikä on ehkä hyvä asia. Joskus se vaan menee liian hitaasti ja useammin liian nopeasti. Miettii omaa kasvuaan ja omaa asennettaan. Ennen kaikessa oli jotain vittumaista ja Kiihtelysvaara sarkasmia ja erilaisia näkökulmia kunnes vain yhtenä päivänä se kaikki muuttui ja alkoi erilainen kasvuntaipale. Kaikista syvimmissä kolkissa edelleen asu se sama tyttö joka jaksoi kirjoittaa kiroillen joka kolmannen sanan. On vain tullut huomattua muutakin muutosta kuin sen että välillä siistii suutaan. Kaksikymppiset muuttuvat kolmekymppisiksi ja sen jälkeenhän se on kuin toinen jalka haudassa. Paskat. Vaikka minä vanhenen en tunnu aina tulevan kuitenkaan viisaammaksi. Edelleen tekee helvetin typeriä valintoja ja on muka oppinut edellisestä ihan samanlaisesta. Kaikki mitä eteen tulee vaan tapahtuu erilaisella vauhdilla että miettiikö sitä "tässä iässä" enää. Ihmissuhteissa tulee ihan samanlailla turpaan kuin sillon 15 vuotiaana. Nyt vain tuntuu että panokset niissäkin pienissä virityksissä kasvaa vain huomattavasti paljon isommiksi. Ajattelee tulevaisuutta ihan erilaiselta kantilta. Ennen oli pakko alkaa seukkaa heti vain kun jonkun kivan vain pyydysti, nyt mennään ja yritetään edes saada pyydystettyä ja sana seurustelu on vain yksi saatanan iso kirosana. Halu sitoutua ja pariutua löytyy mutta mistä löytää se joka vie jalat alta ja pysyy siinä? Tapaat laidastalaitaan sellaista hiihtäjää mistä ei edes kannata haaveilla että voisi lapsenlapsille kertoa. Parempi välillä olla ihan vaan hiljaa ja melkein jakamatta kenellekään. Missä vaiheessa sinkkuudesta ensin tuli häpeä ja missä kohtaa kuitenkin se häpeä vaihtui statukseksi josta et ehkä sittenkään halua luopua? Miksi kriteerit ajanmyötä kasvavat niin että kukaan ei enää kelpaa vai onko vain niin että kelpuuttaa kaikki ne joiden kanssa se ei vaan voi toimia ja monimutkaisuus on olevinaan haaste mikä on vain pakko saada? Kiroilisinko mielummin paskassa parisuhteessa vai itkenkö yksinäisyyttä vai alanko epätoivoiseksi? Isoja kysymyksiä taas sen kynnyksellä kun miettii kaikkea viimeisen kuukauden sisältöä. Ehkä parempi yrittää unohtaa vaikka huomaa ettei pysty unohtamaan. Siihen havahduin. Ja tekihän se heti mieli alkaa kiroilemaan "niinkuin ennen vanhaan".