I've lost him again

Mikä mussa on vikana että aina kuitenkin annan tunteille niin paljon tilaa vallata mielen ja antaa itseni tuntea ja taas kerta toisensa jälkeen satutan itseäni. Mikä siinä on että aina osaan antaa tunteita vain niitä kohtaan jotka koskaan ei vastaa tunteisiin samalla tavalla. Ja huomata taas että mä menetän sen kaiken ja lopulta itken. Musta tuntuu pahalta taas ymmärtää miltä tuntuu kun toinen on jo menetetty ja mennyt eteenpäin ja mä jään vain yksin. Tuleeko musta ikinä onnellinen oli se ajatus vielä mutta mä tiedän sen vastauksen että mä en koskaan tule onnelliseksi ainakaan niiden ihmisten kanssa joiden kanssa haluaisin. Mä taas tunnen oloni vaan niin surkeaksi ja vialliseksi. Miten mä ikinä voisin edes ansaita onnea kun en ole yhtään mitään. En merkitse kenellekään mitään. En vain ole sen arvoinen että saisin kokea vastarakkautta enkä koskaan niin onnekas että löytäisin elämääni ihmisen joka haluaa olla juuri siinä ja osaa tulla luokse. Miksi mä en kuuntele järkeä vaan yritän elää jossain haavemaailmassa kun aina se sama pilvilinna kerta toisensa jälkeen vaan katoaa ihan kuin aina ennenkin. Elämä ei ole satua eikä romanttisen elokuvan loppukohtauksia. Se tuntuu vaan niin pahalta taas vaikka tämän saman on kokenut ennenkin. En vain voi olla se mitä kukaan voi elämältä haluta. 

Kolme.... Harhautusta?

Palasin taas mielessäni sellaiseen hetkeen ja kuvitelmiin joita ei pitäisi olla. Kaikki ne kauniit ajatukset kolmen sanan ympärillä kävi aivan liian lähellä taas. Meinasin päästää ne kolme sanaa. Pientä ja yksin ja liian iso lauseena. Tuli ihmeteltyä miten mä olen taas tässä. Mä pidän itsestäni enemmän kun ennen. Mä opettelen pitämään mun peilikuvasta ja osaan pitää tunteet sisällä hallussa ja päästää ne ulos yksin tarven tullen. Mietin mihin hävisi taas se päätös jonka edessä olin vuoden jälkeen. Miksi ne sanat koukuttaa enemmän kun mikään muu. Taksissa istuessa perjantaina mietin mitä helvettiä mä oikein teen. Ja samaan aikaan vatsan pohjalla tuntui hyvältä ja kutkuttavalta. Kun olisi syönyt kaksi paketillista perhosia. Kun mietin sitä sydämen pamppailua samalla kun peset hampaita, yrität kiskoa housuja jalkaan ja kaivat taksin numeroa samaan aikaan. Mitä helvettiä mä mietin niinä hetkinä kun annan vaan mennä. Mietin sitä hetkeä kun kaikki alku ihanuus on kadonnut ja suhteellisen tuoreelle haiseva mies alasti kesken tapahtumien ilmoittaa että hän masentui kesken. Mietin sen jälkeen tullutta muka keskustelua ja sitä jumalattoman kovaa halausta joka rusenti uudelleen jo kärsineen rintarangan. Se hetki kun kaiken tämän jälkeen mietin että miksi mä haluan pitää tästä kiinni. Ja miksi ne helvetin kolme sanaa meinaa tulla siinä vaiheessa kun sen ihanan insinöörin pää on jalkovälissä ja kieli siellä missä se tuntuu parhaalta. Tiedän että kärsin seksi huumauksesta. Se on pahinlaatuisin mitä olen ikinä kokenut. Mietin sitä ilmettä kun humalainen insinööri päästää suustaan sanat jotka muistuttaa lausetta "tää pitää lopettaa". En voi muistaa tarkkoja sanoja kaiken sen lääkepöllyn seasta. Mutta muistan sen ilmeen ja muistan sen jälkeisen insinöörin huulten hyökkäyksen mun huulia vasten. Se kaikki helvetinmoinen palo siinä kun molemmat tietää että tässä pitää viheltää peli taas poikki mutta pannaan nyt ensin. Se vaan on kaikkea muutakin. Kämppiksen lapsen puhe aamulla keittiössä, kämppikselleen kertominen jopa mun asioista, kavereiden kanssa joskus käyty juomassa, isän näkeminen. Voi helvetti. Ja taas menee pää aivan täysin pyörälle. Mä tarvitsen harhautuksen ja onneksi se on nurkan takana. Toivottavasti siitä tulee helvetin hyvä harhautus. Vielä parempi mitä se antoi jo itsestään tähän mennessä. 

Once again

Tapahtui jotain ihmeellistä, ihanaa, ikimuistoista ja maata järisyttävää. Kaikkine pienine hetkine se oli ensimmäistä kertaa aivan täydellistä. Ensimmäinen niin täydellinen hetkien jatkumo mikä sai haukkomaan henkeä. Hetkiä jotka yhdistyivät ylellisimpään euforiaan. Jotain sanoin kuvaamattoman kaunista. Kauniit vähäiset muutamat sanat kaikuu korvissa vieläkin ja tunneryöppy mitä jälkikäteenkin tuntee on tajunnan räjäyttävää. Miten se kaikki vain pystyi tapahtumaan yhdessä illassa, yhdessä yössä ja miten se kaikki oli täydellistä. En vieläkään vain pysty käsittelemään että se kaikki tapahtui. Ja miten olen voinut uskaltaa kertoa ja puhua siitä mitä se oli. En sanonut kenellekään ääneen vieläkään sitä mitä tunteita se herättää. Se herätti syvältä jotain mitä haluan vain pitää itselläni. En halua sitä jakaa kenellekään. Haluan pitää sen, vain omissa ajatuksissa, vain omassa maailmassani. Kaiken sen mitä se ilta oli haluan sulkea kuplaan jota en halua puhkaista. Vaalia sitä hiljaa ja antaa sen olla vain minun. Se kaikki on edelleen herättämässä ajatuksia mitä vittua tapahtui ja miksi. En halua edes välttämättä vastata siihen itse tai saada siihen vastauksia. Kaikki se mitä sain oli jotain paljon parempaa. Sain hetken täydellistä onnellisuutta siinä hetkessä mikä on tärkeämpää kuin mikään pitkään aikaan. En olisi kuvitellut että se vielä jopa sai jatkumoa. Enkä osaa sitäkään selittää. Jotain erilaista on tapahtunut enkä osaa sitä selittää. En osaa ymmärtää enkä halua ymmärtää. Kaikessa taianomaisuudessa haluan vain asioiden olevan nyt näin. En toivo mitään enempää tai mitään jatkuvampaa. Annan sen olla ja annan sen kasvaa. Katson silmät pitkästä aikaa avonaisina maailmaa ja pystyin nauttimaan elämästä siinä hetkessä ja siinä syleilyssä. Sain itsestäni irti sellaisia asioita joita en enää edes uskonut olevan. Kaikki ne muistettavat hetket. Kuinka suuteleminen tuntuu siltä kuin se samaan aikaan polttaa ja samaan aikaan lumoaa ja antaa kaiken tuntua liian hyvältä. Kuinka käsien koskettaminen on parempaa kuin yhdessäkään elokuvan rakastelukohtauksessa. Iho vasten ihoa huokaillen, hengittäen hiljaa ja vajaasti. Liikkeet jotka tuntuvat kuin hidastetusta filmistä. Korvia huumaava kahina ja pauhu tuntuu kuin se olisi ainut asia mitä olisit koskaan kuullut. Samassa hetkessä linnunlaulusta, heviin, oopperaan ja täydelliseen hiljaisuuteen. En voinut ikinä missään pienessäkään kuvitelmassa päästä tälle tasolle. Se oli kaikkea ja enemmän kuin ikinä olisi voinut olla. Se oli se mitä olen aina halunnut. Vain yksi sana voi enää sen pilata. 

Enemmän tai vähemmän, more to less

Osittain ihmettelen mikä kaikki sai mut jatkamaan vielä 2016 puolelle. Ehkä se että sanoin muutamalle ihmiselle sen mitä oikeasti ajattelin muutti sen mitä ajattelen. Näin sen yhden reaktion mikä kai lopulta muutti kaiken. Menin väkisin hakemaan apua. Tai no se oli aloitus sille. Enää pitäisi ottaa vain se apu vastaan. Ja sen jälkeen alkaa uskomaan että asiat järjestyy. Alkaa taas uskomaan siihen että tällä kaikella on viellä suurempi merkitys. Aika paljon joutunut miettimään mitä oikeasti haluaa ja mitä kaikkea on tapahtunut ja miksi antanut tiettyjen asioiden tapahtua. On ollut vaikeaa selittää itselleen miksi kaikki tuntuu pahalta ja miksi kaikki on niin vaikeaa kun niihin ei ole lainkaan vastauksia. Mulla on edelleen paha olla ja en haluaisi tuntea mitään. Vielä kaksi päivää sitten tunsin pitkästä aikaa hyvänolontunteita. Se kesti pitkään ja silti koko sen ajan pelkäsin että pian se loppuu ja todellisuus taas tulee ja muuttaa kaiken. Muuttaa sen että oli hyvä olla ja tuntui että ajatukset oli kasassa. Olin oikeassa. Tänään totesin etten elämässäni halua enää tuntea mitään. En yhtään mitään. Muutenkin on tuntunut siltä että annan vain päivien mennä eteenpäin ja vain odotan seuraavaa päivää. Menee päiviä ja menee aikaa ja kaiken aikaa haluan olla tuntematta mitään. Nyt haluaisin mennä nukkumaan viereen ja aamulla herätä taas elämään vain omaa elämää. Haluan saada läheisyyttä mutta en toista ihmistä elämääni. Haluan olla siinä sen hetken kun se tuntuu hyvältä ja sen jälkeen vaan palata omaan kuplaani ja olla tuntematta mitään. En halua tuntea. Sitä se on. En halua olla onnellinen koska se tekee vielä enemmän surulliseksi. En halua suhdetta jossa joku muu pitää asettaa edelle. Jonkun muun pitää olla tärkeämpi kuin minä. Ihan sama vaikka historia kertoo että aina se päätyy siihen että satutan itseni enemmän kuin muut. Tiedän etten halua saada sitä hyvää muka niin ihanaa oloa parisuhteesta kun en saa siitä mitään. En osaa olla onnellinen enkä oikeasti usko että ansaitsisin sitä. En oikein halua mitään. Välillä olla lähellä ja taas jatkaa vain tätä yhtään mitään. Ymmärtääkö tätä? En tiedä miksi tätä pitää kirjoittaa ja jakaa mutta joskus ehkä saatan lukea itse tän vielä uudelleen. 

Matkalla

Taas edessä lyhyet yöunet ja pää liian täynnä ajatuksia mitä en osaa karistella mielestä. Kaikilla meillä on kuori ja tiedän että oman kuoren ympärille rakennan muuria josta vain teen päivä päivältä korkeampaa etten tulisi satutetuksi. On vain taas se päivä kun olisin halunnut laskea ne kaikki muurit mitä vain löytyy. Päästää joku iholle ja antaa sen koskettaa hetken pintaa syvemmälle. Antaa itselle se mahdollisuus tunteelle. Antaa itseni olla sylissä ja kokea kuinka ihanaa se voi olla. Tiedän että päästin elämääni takaisin sen saman hirviön mitä haluan koko ajan juosta karkuun ja tunteet ovat erittäin ristiriitaiset. Haluan päästä eroon mutten päästää irti. Käyn mielessä läpi hetkiä jotka ovat jääneet mysteeriksi, hetkiä jotka ovat olleet liian hyviä ollakseen totta ja mietin kysyäkö niistä vai odottaako että joskus ehkä sellainen uusi hetki vielä tulee mitä mietin. Tiedän että tarvitsen jatkuvasti harhautusta omilta ajatuksilta. Pitäisi tehdä kaikkea muuta kuin miettiä ja vetää liian syviä ajatuksen turhuuksia tämän takia. Ennen ajattelin että kaikki tapahtuu syystä. Ennen ajattelin kaikesta muulla tavalla. Mikä minussa muuttui ettei voi herättää enää optimismia? Mitä tapahtui että kaikesta ajattelen vain että se on kiusantekoa ja vedätystä? Mitä tapahtui kaikelle sille naiviudelle? Tajusin että kaikki yritykset mitä on tehnyt on vain mennyt pieleen. Osa ihan onneksi mennyt pahasti pieleen. En haluaisi olla suhteessa, varsinkaan missä en voi olla se tärkeä edes kolmantena. Mutta silti tätä oikeasti paskaa tuuria on liiakseen varsinkin ihmiselle joka miettii liikaa. Ennen se oli varsin sitä että tunsin liikaa. Ennen se oli sitä että halusin tuntea ja nyt haluan jokaisen tunteen ja niiden viimeisetkin rippeet vain hävittää. Liian moni on satuttanut ja tullut liian lähelle ja vain lähtenyt pois. Mutta tänään olisin vain hetken halunnut tuntea. Kaikesta on tullut mahdotonta ja joistain asioista ylitsepääsemättömiä. Kauheampaa on ajatus että joudunko alkamaan käymään näitä vielä enemmän läpi ja miettiä vielä enemmän. Onko siitä edes mitään hyötyä? Kukaan ei kuitenkaan kaipaa yhtään enempää jos vain päätän tappaa kaikki loputkin tuntemukset ja päättää olla tuntematta enää ikinä mitään. Yhtään mitään. Onko edessä tulossa millainen matka ja johtaako se yhtään mihinkään ja ehkä kaikista suurimpana kysymyksenä; haluanko että se johtaa mihinkään? Olen niin syvällä välillä pää perseessä ja miettimässä aivan liikaa ja turhia asioita että tukahdutan itseni jo puolessa välissä sitä tietä mitä pitäisi sillä hetkellä yrittää kulkea. Aivan liian täynnä sellaisia kysymyksiä mihin ei ole vastauksia. Matkalla kaikkeen tuntemattomaan puoliksi peläten vaikka en tiedä pitäisikö vielä vain väkisin yrittää löytää intoa ja muuttaa suuntaa? Vaikka en tiedä auttaako se mitään vielä antaa se ylimääräinen kuukausi aikaa, niin jostain syystä tässä hetkessä se jopa houkuttaa. Mutta jos sen päätöksen teen, tiedän että on pakko alkaa tuntemaan taas. Ja sitten ollaan taas pulassa ja matkalla alemmas. Oli se hetkellistä tai ei, pitäisi osata myös sulkea kaiken ulkopuolelle nämä asiat mitkä jostain syystä nyt kiehtoo. Päästää irti asioista ja pienen haaveen tuomasta kiehtomuksesta. Repiä itseni irti siitä mikä ei ole todellista ja antaa myös mahdollisuus sille että haluan jonkun ihmisen vielä jakamaan sänkyni. Myös ajattelemaan sitä kaikista pelottavinta sitoutumisen vaihetta. Kohdata myös siinä kohdalla vielä kerran se menneisyyden haamu joka edelleen helvetti tulee mieleen ja vaivaa. Ehkä se johtui taas tästä joulukuusta, mutta en saanut mielestäni sitä automatkaa josta on jo viisi vuotta ja kymmenen päivää. Se on pitkä aika kummitella mielessä. Ja nyt voin ensimmäistä kertaa todeta että siitä on todella yli viisi vuotta. Tästä pitäisi pystyä kääntämään katse kohti unimaata vaikka nyt sain päähäni vain vielä kauheamman tuntuisia uusia ajatuksia siitä mitä haluaisin vielä elämältä odottaa. Taas tulee se hetki kun on vain pakko yrittää rauhoittua vaikka se tuntuu lähes mahdottomalta, sulkea kaikki tunteet ja ajatukset ja hetki vain olla..

Saavuttamista

Mä katsoin hetken peiliin ja tässä pienessä hyvänolontunteessa totesin hiljaa mielessä että olen saavuttanut elämässäni jo kaiken mitä piti. Joskus pienenä tyttönä peiliin katsoessa halusin kasvaa aikuiseksi ettei tarvitse enää kuunnella kun muut komentaa ja yrittää ojentaa johonkin suuntaan. Silloinkin tuntui ettei kukaan ymmärrä. Tähän päivään mahtui ne hetket joita monena synkkänä iltana olen itkuissani toivonut. Ja nyt voin todeta että kaikki mitä se pikku tyttö peiliin katsoessaan toivoi pienessä mielessään on jo tapahtunut. Kaikki ne mitä halusin saavuttaa on saavutettu. Enää on vain ison tytön kasvot peilissä tuijottamassa ja miettimässä niitä samoja pienen tytön ajatuksia. Tunnen kaiken sen saman mitä silloinkin ja enemmän. Tunnen itseni ja tiedän rajani. Aika pitkä matka on pitänyt kävellä että pystyy kasvamaan aikuiseksi. Kun kaikki on saatu ja saavutettu ymmärrän nyt mitä kaikki tämä on. Sain mitä halusin. Voiko enempää enää edes saavuttaa ja uskallanko katsoa mitä voisin vielä toivoa? Olen vieläkin täynnä isoja kysymyksiä ilman vastauksia. Vaikka saavutin kaiken olen silti onneton. Kuori joka huutaa tyhjyyttä. Hetken ilo ja toisen ihon tunne omalla iholla. Se oli kaunista ja muistan  sen hetken siihen asti kunnes en enää ole olemassa. Saavutin sen hetken mitä en kuvitellut enää ikinä saavani. Voiko enää enempää saavuttaa kysyn vain uudelleen ja uudelleen. 

Kuplamoodi

Mä oon saanut vajota taas tähän mun omaan kuplaan mutta tällä kertaa vain mun kupla on ollut vähemmän täynnä yhtään mitään. Kipeänä olemisen hieno puoli että saat olla vaan ja ihmetellä ja pää on tyhjä ajatuksista kun siellä virtaa vain keltaista paksua räkää. Ehkä ihan hyvä välillä näinkin. En ole onnistunut oikein ajattelemaan mitään. Edelleen kuitenkin olo on tyhjä. Kaikki on tyhjää mutta ahdistusta on ehkä vähän vähemmän. Mikään ei edelleenkään ole yhtään sen valoisampaa. Löysin hetkeksi paikan jota voi taas vain kutsua tyhjyydeksi ja omaksi kuplaksi. Tähän kuplaan ei mahdu muita. Jossain mielen takana on kaikki pahat ajatukset mutta ne eivät ole juoksemassa silmien edessä. Tunteet tuntuu täysin tukahdetuilta. Kaikki tuntuu olevan yhden pause-nappulan takana. Jossain vaiheessa varmaan tulee taas ylivyöry. En tiedä yhtään mitä odottaa huomisesta. Kaikki vaan menee nyt mun kuplassa päivä kerrallaan mikä on todella kummallinen olotila. Kummastelen ettei kiinnosta yhtään myöskään kaivella mitään. Normaalisti jostain tulee aina kuitenkin laitettua jotain mitä pureskella. Kävin jopa treffeillä ja niiden jälkeen taas on sama ihan tyhjä olo. Ei se tainnut olla kiinnostunut vaikka kaksilla käytiin. Kolmansia tuskin tulee. Mietin sitä että olisiko parisuhteessa oleminen yhtään mun juttu enää. Tuskin. Sekin tuntuu vaan kummalliselta. Mielummin olen omassa kuplassa ja välillä olisi kyllä ihan kiva päästää joku antamaan hellyyttä. Varsinkin kipeänä on joutunut kaipaamaan sitä että joku pitäisi huolta. Muuten en taida ketään tähän mun kuplaan taida edes haluta missään muodossa. Päätä meinaa alkaa särkeä kun alkaa miettimään mitään liian syvällistä. Millään kuitenkaan ole mitään niin suurta merkitystä. Enkä edes jaksa uskoa että kukaan haluaa olla se joka yrittäisi piristää. Tai olla se joka paijaa päätä kun haluan vain katsoa piirrettyjä. Yksin on ihan hyvä olla ja voin vain tehdä asiat kuin haluan ja antaa myös pahojen asioiden tapahtua jos ne on tapahtuakseen. Mitäpä muuta voi nyt toivoa kun että saisi olla tässä omassa kuplassa vielä vähän ja vähän pidempään?