from the old days

BEEN OBSCURED BY TOO
MUCH
DARKNESS

OVERCOME WITH SO
MUCH
SADNESS

BUT I'M STILL SHINING
BRIGHT
AS EVER

<3

Nyt se on täällä taas! Kesä <3 ja asianmukaisesti sandaalit ja kesä varpaat :)

let's pretend happy end

Mun tekee mieli jälleen sammuttaa valot, istua pimeässä, olla hiljaa. Kuunnella mitä se tyhjyys mulle sieltä kertoo. Vaikka olo vois olla kaikin puolin mukava, rentoutunut ja pelkkää hyvää. Silti mun mieli vetää omituisesti toiseen suuntaan.

Iloinen ihana pirteä minä. Tulee mieleen suorastaan se aika kun yhtäkiä läväytti ihmisille päin naamaa: tiesitkö, että mulla on mielialahäiriö, ehta oikee mielenterveyshäiriö. Sillon kun teki jotain radikaalia, siinä oli helppo muiden luulla, että se johtuu vaan siitä "sairaudesta". Nyt kun tekee jotain radikaalia, on poikkeava ja sen oltava taas vihje johonkin vakavempaan.

Ihanaa jatkuvaa teeskeltelyä. Haluaisin vaan repiä päitä irti ja huutaa isoon ääneen vittua! Sen jälkeen rauhottua, istua alas, ristiä kädet ja jatkaa eteenpäin. Helvetti että se vois tuntua hyvältä!

epäröä

Onko oikeus loukkaantua? Miksei?

Viikonloppuvaimo, viikkovaimo, semi korvike, käytä ihan mitä tahansa ilmaisua ja tää huutaa: "I'm game". Joskus on tullut ennenkin mietittyä miksei koskaan riitä sellaisena kuin on. Joskus ennenkin miettinyt miksi tää mahdollinen helvetin hyvä juttu voi aina tulla suhteellisesti niin helvetin huonoon aikaan, ettei siitä enää saa mitään irti kun kaikki on "muka jo kokeiltu".. Joskun ennenkin jäänyt pohtimaan sitä, ettei koskaan se ajoitus voi olla mitään muuta kuin helvetin kaaottista.

Itkua, naurua, sovintoseksiä. Helvetin hyviä hetkiä ja hyvinkin hauskaa. Ja silti se ei vaan riitä. Ei enää pitäisi miettiä, mitä siinä toisessa voi olla niin vikana, kun pitäisi osata katsoa itse peiliin, todeta, tää on nyt tässä. Jättää kaikki vitun katkeruus aikaisemmista eletyistä elämistä taakse ja viitsiä edes yrittää ottaa se riski. Ilman että koko ajan miettii, onko tää oikeasti sen riskin ottamisen arvoista.

Ihmisuhteet on syvältä. Ne on vaan taas niin vitun syvältä. Silti niihin sotkeutuu ja hokee itselleen, emmä pärjää yksin. Miksen pärjäisi? Onko kaikessa kuitenkin taas se ongelma, että pelkää jäävänsä yksin? Onko kaikessa ylipäätään mitään järkeä? Joka kerta kun päättä, nyt mä vietän aikaa ihan vaan itseni kanssa, kaikki haluaa mukaan siihen meininkiin. Kaikki vanhat tutut alkaa tuuppautumaan kuvioihin. Lopulta sieltä tulee se joku, joku joka vie kuitenkin jalat alta, vaikka niiden piti olla loputtomasti liimattuna kiinni.

Pää pyörällä, täynnä ajatuksia, haaveita, mietteitä ja loputonta järjettömyyttä.

Tuntuu kuin haluaisi vaan karata, pitkälle, missä saisi olla hetken yksin. Itkeä, jos siltä tuntuu. Eihän kiltit hyvät tytöt koskaan itke. Katkonaista hengitystä, kuitenkin pettymistä. Ei tässä mitään ole. Kaikenhan piti olla juuri niin kuin toivoi niiden olevan.

Lopulta iskee se hetki, kun ei saa sitä sanotuksi ja loppujen alusta ei saa enää selvää itsekään.

Miksi pitää sanoa?

Möyrin, huokaan, tuskaan. Saako edelleenkään olla edes vähän pettynyt? Vaikka kuinka sitä hetkeä odottaa, että se hengitys laskee, palautuu, silti ei voi olla tuntematta pettymystä siitä mihin itse toivoi ja mihin sen halusi päätyvän. Kannattaako lopettaa jo ennenkun se tilanne on jo karannut liiaksi käsistä? Kääntää se pää toiseen suuntaan vaikka kuinka sattuu. Miksei koskaan osaa lopettaa ajoissa.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee kun puhutaan suhteista, avoliitoista, pariutumisesta. Mikä meissä ihmisissä on niin väärin ohjelmoituja asioita. Kateus, ihno ja viha on paljon helpompi käsittää kuin mikään sekavuus tässä.

Aina odotetaan "sitä oikeaa" tai edes hetkellistä tunnetta siitä. Miten siitä pitää päästää irti kun pelkää vaan ettei se kuitenkaan toimi ja maailmat ei kohtaa tavalla tai toisella. Miksi pitää mennä siihen tilanteeseen asti, että ehtii tuntea, kokea, koskea, ja lopulta päätyä taas siihen ettei osaa päästää ajoissa irti.

Jokatapuksessa, kävi miten kävi, se sattuu ja se sattuu saatanasti.

alaston

Mulle iski alaston olo. Ihan vain siitä, ettei tiedä kehen ympärillään voi luottaa. Kaveripiirissä alkaa ole jo jos jonkinlaista soutajaa. Yksi soutaa ja huopaa, toinen soutaa ja riuhtoo, kolmas tekee mitä tahansa, kunhan mennnään suoraan ja neljäs yrittää sen saatanan paatin kaataa.

Esimerkillisiä tapauksia alkoi yhtäkkiä tupsahdella joka puolelta, kun tuli entisen siipan kanssa ero. Olipa jos jonkinlaista tarinaa lähtenyt liikkeelle ja kantautui myös omiin korviin. Eipä siitä osannut alkuun niin välittää, kunnes tilanne meni ihan käsittämättömäksi ja siitä metelin nostin. Sen jälkeen iski hetken hiljaisuus kunnes taas jälleen huomaa, että ei se ihan sittenkään mennyt niin.

Läheisimmistä kavereiporukasta on enää jäljellä ne yksittäiset. Ei enää porukkaa, ei enää puhetta. Kuinka helppoa se olisikin jos voisi vain luottaa vielä itseensä että niin menisi tekemään. Kuinka se tuntuukaan niin hienolta havaita, että se kaikki ystävyys mitä ihmisiin panostaa, alkaa muuttua käyttökelvottomaksi sekajäte-kertakäyttö paskaksi.

Kuinka hienoa on tuntea itsensä niin tärkeäksi, että ihan vaan mun asioista mennään joka paikkaan puhumaan. Kuinka hienolta se tuntuukaan, kun kuulee mitä villeimpiä tarinoita tapahtuneen. Kuinka hienoa se onkaan, kun yhtäkkiä huomaa, miksi niitä asioita edes kysytään suoraan.

Mun soppaan, mun ihan ikiomaan soppaan, alkaa ilmestymään kaiken sortin lusikoita. Nää ihmiset sais jo ymmärtää, että mun soppaan mahtuu vain se yksi lusikka, joka on mun oma. Mun soppa, mun lusikka. Soppaa on keittämässä pohjaan, sellaisia ihmisiä, joita en päästäisi enää samaan pöytään syömään.

Ihmisillä on jotenkin tuntunut nyt olevan liian vähän omaa elämää, kun toisten ihmisten elämästä pitää alkaa jo sitä sisältöä hakemaan. Ihmisillä on niin pieni käsitys siitä, mitä se luottamus ylipäätään tarkottaa. Ihmisillä ei ole pienintäkään hajua siitä, että mä saan sen kuitenkin kuulla. Kaikessa naivisuudessa haluaisin olla jo kuulematta. Ihmisillä alkaa olla kumma käsitys siitä, mitä mä ylipäätään haluan mun läheisiltä. Ihmisillä on liikaa aikaa puhua ihan täyttä paskaa.

Joka kerta kun tällästä on tullut viimeisinä kuukausina ilmi, niin on tullut hienosti päätettyä kuinka kaikki ihmiset saa jäädä tästä mun elämästä ulkopuolelle, ennen kuin osaa oikeasti sanoa, missä se mätä omena on. Ja joka ikinen kerta, mut on saatu sokeasti vakuutettua siitä, että kukaan ei ole ollut SE syypää. Joka ikinen kerta palataan taas siihen samaan lähtökohtaan. Joka ikinen kerta mennään taas samaan tuttuun malliin. Ja taas ollaan siinä, että sekoitellaan sitä palanutta soppaa liedellä.

Jos vaikka tekisi nyt uudelleen sen päätöksen, jos se ehkä pitäisi. Ettei tarvitse pakata laukkuja autooon ja rottaa kainaloon. Suuntana on muuten tiedossa "sinne helvetin pitkälle".

avuttomin

Hävettää, vituttaa, kiukuttaa. Nyt alkaa olla taas sellanen olo, että on niin valmis vaan lähtemään. Ottaisi lennon vaikka Ouluun ja jäisi mupen kanssa sinne ihmettelemään vähän maailmaa ja sen menoa. Hyvällä lykyllä näkisi jotain revontulen tapaisia.

Kaameasta maanantaista kun pääsi eroo, seuraavaksi tuli vain vituttava tiistai.

Neljä viikkoa ilman autoa alkaa olla jo ihan sama asia kun olisi vetänyt itsensä pakko paitaan ja purrut kädet irti. Kädetön, jälkeenpäin jalaton ja lopulta päätön. Ei vaan osaa hahmottaa elämään ilman sitä ihanaa kulkinetta (toisin sanoen jatketta). Iskee täysi avuttomuus, turhautuneisuus ja näin hädässä en ole ollut aikoihin.

Joudun soittamaan, lainaamaan, ruinaamaan, kinuamaan ja käyttämään hyväksi kaikkia niitä joilla se kulkine toimii: "Avuton täällä taas moi. Mitäs olit puuhailemassa? Heitätkö mut keskustaan?". Ei näin.

Onhan se hienoa olla välillä se neito pulassa ja pyytää jotain mies puolista käymään kylässä sen ison kiviporan kanssa, että saa tavarat vihdoinkin paikoilleen. Onhan se hienoa, kun on joku pitkä mies kylässä ja laittaa ne maljakot ja asiat sinne ylös hyllyille, ettei tarvitse kääpiön kiipeillä huterilla jakkaroilla. Onhan se helppoa, että saa olla koko ajan kännissä muiden kyydissä ja aiheuttaa säpinää. Onhan sekin vielä hyvää, että ainakin joku soittaa ja kysyy joko sinne neljän seinän sisälle hajoaa? Ja sitten vielä ihan kaiken päälle se on hienoa, kun saa miehen kotiovelle asti hakemaan autolla.

Ehkä siihen jäi ne kaikki hyvät puolet.

Huonoista puolista en jaksa edes tehdä sen pidempää listaa. Nyt mä haluan vain mun auton takaisin, että voisi edes kuvitella elävänsä omaa elämää.

Peeeeerjantai

Luojan kiitos on jo perjantai. Eipä siihen voi oikein kauheasti lisätä.