tänään

Ei mene päivääkään etten miettisi tekeväni itselleni jotain. Oli se sitten hyvää tai pahaa, tiedän että joku ratkaisu on tehtävä. Jonkun asian mukaan on mentävä ja tehtävä se muutos.

Olen aivan solmussa sen kanssa mitä kaikesta pitäisi tuntea. Olen solmussa kaikkien ajatusten kanssa. Vaikka mulle tarjotaan rahallinen pako tästä tilanteesta mistä nyt vain kärsin ja mietin, tuntuuko se siltikään miltään. Ja se ei kuitenkaan tunnu hyvältä. Mulla on silti tähän kaikkeen todella tunnoton olo. Mä haluan luopua kaikesta mutta silti olla menettämättä mitään. Siinä ei ole enää mitään järkeä.

Kaikki ratkaisut mitä on tehty jo niin niistä ei vain ole enää paluuta siihen mitä ehkä toivoin vielä viikko sitten. Olen orpo omien tunteiden solmujen kanssa, enkä osaa avata enää sitä umpisolmua jonka ihan itse solmin. Omat kädet tuntuvat tunnottomilta ja en halua siihen edes apua. Siihen solmuun en halua koskea, en halua ajatella sitä, en halua sitä lähelle.

Tuntuu kuin joutuisi luopumaan kaikesta siitä mitä on taas vihdoin saanut ympärilleen rakennettua. Kaikki ne muurit joita halusin suojella, varjella, ne on vain kaatuneena silmien edessä. Kaikki hyvä mitä oli, kaikki hyvä mieli on kadonnut. Kaikki mitä rakensin on taas vain rauniota mun ympärillä. Kasa pelkkää loppuun palanutta tuhkaa ja mustaa. Tekee mieli sukeltaa siihen tuhkaan ja antaa sen täyttää keuhkot. Päästää irti kaikesta.

Silti joku mun sisällä huutaa ja laittaa vastaan. Vaikka kuinka haluan päästä pois, jokin kuiskaa korvaan ja sanoo että tässä on vielä jäljellä niin paljon hyvää, ettei siitä kannata luopua. Se tuhka tuntuu jo hiuksissa, se on kosketeltavissa sormenpäillä, se tuhka hämärtää jo näkökenttää. Silti jostain tulee se pieni valonpilke jota mun pitäisi osata seurata. Kaikesta toivosta ei ole luovuttu. Miksei se lohtu tule siltikään? Mihin se menee? Miksi se toivo ei auta?

Kaiken eilen näin niin selkeästi, kaiken näin vielä selvemmin tunti sitten. Mihin hävisi se vahva ja itsenäinen minä, joka sanoo sen tahdin mitä teen ja mihin menen. Mikä hämärsi taas sen tunteen että tiedän mitä ja mikä olen? Mihin mä olen itseni laittanut niin piiloon etten sitä enää itse löydäkään? Ja jos löydän, niin en siitä kiinni saa. Mikä saa mut päästämään itsestäni irti ja miettimään taas sitä mitä mä välttelen?

Kaiken kohtaan ja kaiken tuskan haluan tuntea. Aina kysyn milloin se tuska loppuu. Se ei lopu. Se on tässä, sen tunnen, sen näen. Se on kuin seinä vastassa. Anna vasara, annan sen takaisin. Kaikki kyyneleet on päästetty jo. Kaikista kyyneleistä sen lammen tein. Se lampi jalkojen alla tuhkan keskellä. Mihin mä olen menossa?

Jos vaan silmäni suljen mitä siellä nään? Tyhjyyttä kaiken kylmän keskellä. Miksi mussa on vielä lämpö jota haluan vielä antaa, vaikka kaikki muu ympärillä kuolee kylmään. Kaiken olin valmis antamaan, kaikesta olin valmis luopumaan. Kaiken halusin tapahtuvan. Kaikki, oliko se turhaa?

Tekniikan ihmelapsen tekosia

Näinkin voi joskus käydä kun käsketään imuroinaan tietokonetta. Maanantai olo näin perjantain kunniaksi. On se hienoa tuntea itsensä ihan tekniikan ihmelapseksi!

kumpa ymmärtäisit

On paljon asioita, joista pitää olla hiljaa. On paljon juttuja, joita ei pidä juoruta. On olemassa tapahtumia, joista ei puhuta. Välillä se sanaton yhteys tuntuu vaan haastavalta. Pitäisikö sanoa jotain? Tuttu tunne monellekin ollut. Harmittaa kun haluaisi sanoa, kertoa ja kuiskata. Sitä ei aina osaa.

Välillä tuntuu vaan kun voisi sanattomasti kertoa kuinka paljon.. Sanattomasti kuiskata korvaan kuinka paljon.. Huutaa toiselta puolelta katua kuinka paljon.. Kirkua keskellä metsää kuinka paljon..

Mihin se aika aina katoaa kun olisi hetki kertoa. Missä se aika on silloin kun haluaa kertoa. Miten sitä aikaa jahtaa kun on pakko kertoa.

Sekavaisuudessa ja myllerryksessä istun ja en saa sanotuksi. Mihin ne sanat katoaa?

Kumpa välillä voisin pelkällä hymyllä kertoa sen mitä pienessä päässä liikkuu. Kumpa voisin vain kertoa ne kaikki salaisuudet mitä sisälläni kannan. Kumpa saisin ymmärtämään, ettei ne sanat tule helposti. Kumpa saisinkaan sellaisen hiljaisuuden, että saisin edes sanan sanottua.

Mihin se kulkee, mihin se vielä vie? Kumpa vain saisin sanottua sen että ymmärtäisit.

Kuinka paljon.

elossa?

Välillä on alkanut tuntumaan siltä että onko sitä edes enää elossa? Kyllä sitä on niin kauan kun pystyy tuntemaan. Välillä sekin on valitettavasti. Toisinaan on ihana tuntea. Iho ei pysty unohtamaan.

Tämä on mun nyrkki. Nyrkki jolla haluan lyödä seinään. Tämä on mun nyrkki jonka osaan joskus avata. Kämmenellä voin tuntea, tunnustella. Tähän käteen haluan ottaa sun käden. Näissä käsissä voi tuntea yhteisen sävelen ja sykkeen. Näihin käsiin toivon että se meidän tarina on kirjoitettu. Tällä kädellä mä haluan parantaa sun kaikki haavat. Tähän käteen haluan sun laskevan sun kätesi, että voimme jatkaa kulkua käsi kädessä. Näihin käsiin toivon jäävän sen tunteen, jota nyt tunnen. Näiden käsien avulla voimme yhdessä olla, toivottavasti ikuisesti.

Näätäkoira

Tässä on ylväs näätäkuningas aamu lenkillä. Tarvitseeko sitä vielä selitellä? :)

from the old days

BEEN OBSCURED BY TOO
MUCH
DARKNESS

OVERCOME WITH SO
MUCH
SADNESS

BUT I'M STILL SHINING
BRIGHT
AS EVER

<3

Nyt se on täällä taas! Kesä <3 ja asianmukaisesti sandaalit ja kesä varpaat :)