Kuinka kauan jaksan vielä

On ollut paljon niitä erittäin hyviä päiviä. On ollut niitäkin päiviä jolloin tuntuu että kaikki vain yksinkertaisesti menee pieleen. On jäänyt ajatus siitä miten täältä lähdetään. Kuinka raukkamaista tahansa sellainen poistuminen olisikaan silti se jälleen on tullut houkuttelemaan mieleen. Taas muistan ajan ja paikan. Taas muistan sen itkun ja tuskan. Nyt erona on se ettei se ajatus tunnu enää niin pahalta. Se on muuttanut muotoaan ja houkuttelee yksinkertaisuudellaan. Se kuiskaa ja sanoo kuinka helppoa se olisikin. Kuiskaa korvaan rauhaa ja helpotusta. Ensimmäistä kertaa se kuuluu niin selkeästi ettei se edes pelota. Mietin mitä sen jälkeen. Mietin sitä mitä haluan muiden luulevan kun se arkku makaa siinä. En saa sitä pois päästä. Se kertoo minulle siitä tahdosta mitä minä halusin ja miten minä maailmani näin ruosteena. Ruoste. Kai nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä jota silittää ja tuntea maailman paino. Yritän. Todella yritän. Se ajatus ei katoa. Yritän selvittää maailmani siihen pisteeseen että taas jaksaisin ja pystyisin. Silti en usko yrittäväni tarpeeksi koska ajatus helposta lopusta on jo liian miellyttävä. Liikaa pusken asioita väärään suuntaan ja nään virheeni liian myöhään. Liikaa yritän olla kuin ajatusta ei olisikaan. Huonoja hetkiä joilloin itken että tämä on jo loppu. Olen itkenyt kaiken ulos ja jäänyt lopulta kesken itkun toteamaan että tästä pääsee irti. Kaikki on jo loppu ja ruosteisena edessä. Kaikki mitä jaksoin aina uskoa alkaa menettää viimeiset uskon ripeensä. En jäänyt kaiken kanssa yksin, mutta silti en halua sitä ajatusta enää muille jaksaa. Jakaa ja jaksaa. Kaiken se jo itketyn takia en jaksa enää alkaa itkemään. Kaiken sen minkä yritin kertoa muille huolimatta siitä miten se kaikki päättyi. Jään silti yksin siihen oloon ettei siihen mahdu enää muita. Tuntuu siltä kuin olisin päätökseni tehnyt. Mihin se minut vie ja missä on se loppu? Mihin asti jaksan vielä porskuttaa. Kuinka kauan vielä pystyn ja jaksan?