Laatu(a)

Mä haluan ajatella itestäni olevani laatumuija. Totuus varmaan on siitä helvetin kaukana. Mitä parempaa nollaamista sinkkuna tiedäkään kun kylmää kaljaa, itkettävä musiikki ja maailman paras oma yksinäinen seura. Teen kummallisia asioita ja en ikinä ole itseeni tyytyväinen. Olen yksinäinen ja usein vedän tunnerallia mitä ihmeellisimmissä yhtälöissä. En ole omasta mielestäni kuitenkaan yhtään mitään kun sille päälle satun. Hyvinä päivinä mukiin menevä ja parhaina mua parempaa ei voi saada. Hyviä päiviä vuodesta on ehkä 20 ja parhaita 3, joka tässä yhtälössä tarkoittaa että mä olen 342 päivää vuodesta syvältä. Mitä laatua siinä vielä oli? Tiedän kuintenkin kaiken aikaa missä seison tai missä olen polviani myöten. Sitä samaa ei moni pysty sanomaan. Omassa kuplassa vietän aivan liian paljon aikaa ja muiden ihmisten lähelle päästäminen on välillä työn ja tuskan takana. Kun eräänä kauniina päivänä tielle sattuu jotain mikä voisi muuttaa yhtälön parhaista ja hyvistä päivistä se vain aina on liian monimutkaista jostain kohdasta. En tiedä mistä sitäkin kaikkea draamaa pystyy vain tällä tahdilla vetämään puoleensa. Enkä silti ikinä ole tyytyväinen. Ehkä se vaan on niin että mun pitää pakottaa itseni ajattelemaan toisin koska mä olen vain se helvetin iso kasa ongelmia ja vaikeuksia itselle ja muille. Laatua siinä ettei mua voi tavoittaa. Mua ei voi saada koska en myöskään anna sen tapahtua. Mua ei tunnu kukaan kestävän saatika sitten että kukaan ikinä pystyisi mua korjaamaan kasaan. Mä pyydän mahdottomia ja haluan saavuttaa kuun taivaalta. Unelmat on usein isompia mihin rahkeet riittää mutta näillä ollaan tähänkin asti menty. Tiedä vain kuinka kauan laatumuija ajatuksen kanssa jaksaa rämpiä. Liian paljon vaikeita ajatuksia ja liian paljon jatkuvia muuttujia. Tiedä mitä tekisi itsensä ja näiden tilanteiden kanssa mitkä on jo valmiiksi päällä. Iso huoh ja jos tilanteen vaan korjaisi viinillä ja parhaalla omalla seurallaan. 

Ei tulevaisuutta näillä korteilla

Tämän päivän olen pohtinut, miettinyt, kääntänyt asioita mielessä, vääntänyt omia ja muiden sanoja ja silti en saa vastausta siihen että miten löydän kaiken sen mitä ei pitäisi. Löydän ne ihmiset lähelle joiden kanssa ei vaan ole tulevaisuutta. Jään siihen ajatukseen kiinni kuinka ihanaa elämä voisi olla. Jään pohtimaan liikaa sitä mitä voisin saavuttaa. En näe mitään muuta. Tavoittelen sitä mikä on saavuttamattomissa. Näen vain omat pilvilinnat vaikka tiedän tasan mitä realistisuus on. Haluan vain saada sen hyvän olon ja kun se hetki on ohi jään tyhjyyteen, synkkyyteen ja yksinäisyyteen. En mieti mitä tuli tehtyä koska ei ole katumisen aihetta. Se on jotain mistä olen sentään kasvanut. Mutta vieläkään en ole selvittänyt sitä miksi ajaudun aina tilanteisiin missä vain minua sattuu. Löydän itseni vain kaikista niistäkin tilanteista mistä en ikinä kuvitellut itseäni löytävän. Asetin itselleni rajat ja periaatteet ja nyt taas olen varmaan ylittänyt nekin kaikki. Huomasin taas liian nopeasti ihastuneeni todellakin johonkin sellaiseen mistä pitää mennä samantien yli. Ja lopettaa kaikkien muidenkin niiden eivaintoimi ihmisten kanssa kaikki mahdollinen kanssakäyminen. Taas yksi iso perkele. Ja minä ja mun tunteet ja ajatukset.

Ikävä(kö)?

Miksi on ikävä ja miksi sitä toista miettii vaikka tiedän ettei se ajattele samoin? Kun ei muutenkaan puhuta kun toinen on pois. Ei pidetä enää yhteyttä siinä mielessä että kiinnostaisi mitä toinen tekee. Miksi silti pitää roikkua samassa kuvitelmassa vaikka on kerta toisensa jälkeen jo todettu ettei tästä tule mitään. Miksi sitä ajattelee toista kun menee nukkumaan ja kaipaa sitä tohon viereen? Mikä siinä on ettei kukaan muka ole parempi kuin se jota pitää kaivata ihan liikaa? Miksei mun päästä vaan karise se ajatus että joskus vielä se toinen näkee mut tässä ja yhtäkkiä ymmärtäisi että tämän se haluaa? Mikä perkele siinä on ettei voi vaan kävellä yli sen ikävän ja kaipuun kun se toinen ei ole edes enää sama minkä aluksi tapasi? Se ei ole enää se sama ihminen joka viimeiseen asti haluaa nähdä ja että tulen paikalle. Se ei ole enää se sama ihminen joka hymyilee mulle kirjoittaessa että sen hymyn näkee kaikissa sanoissa. Kun se ei vaan enää halua samoja asioita. Miksi pitää saada selitys sille mikä muuttui vaikka sitä olen kysynyt useasti ymmärtämättä lainkaan sitä vastausta? Miksei vaan tähän pieneen päähän mahdu: UNOHDA JA MENE ETEENPÄIN?! Miksi miettii silti oliko siinä viimeisimmässä viestissä sittenkin jotain? Kun ei ole. Jos se tämän haluaisi niin kyllä se sen sanoisi. Ihan varmasti. Ei ole sanonut eikä sano. Ei sitä enää tule eikä tapahdu. Viisi viikkoa jo mennyt ilman yhtään ikävän osoitusta. Eikä sitä tule. Miksi en saa jätettyä päähän sitä ajatusta että parempi ilman? Mikä muka tässä vielä pitää kiinni? Mikään muu kuin ajatus siitä että se voisi olla ihanaa? Kun ei edes tunnetta ole niin paljon kiinni tai sitten en vain sitä myönnä koska tiedän että toinen "vain pelkästään tykkää". Mikähän mussa on taas vaan liian vikana?

Synkkä hetki

On ollut vaikea tunnustaa itselleen mitä oikeasti päässä pyörii. Palaa taas takaisin siihen hetkeen kun tietää että työt loppuu ja vapaus koittaa. Mikä vapaus? Edelleen vankina oman pääni kanssa. Aloitin uuden lehden elämässä ja annoin sen viedä luovuttamatta. Uudesta innostuneena ihmetellen mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Muutos on jälleen pysähtynyt. Ollaan taas pään kanssa siinä pisteessä että jotain pitäisi tapahtua että vaan jaksaa painaa. Nyt odotetaan että syksy on ohi ja työt palautettu. Puoli vuotta taas melkein elämästä rämmitty eteenpäin. Tehty muutoksia joka suuntaan. Ja edelleen mikään ei vaan tunnut oikein miltään. Olen vain ja odotan. Mitään ihmettä ei voi vaik enää taphahtua. Missä tässä olisi enää mitään muutettavaa kun kaikkensa taas on yrittänyt tehdä. Mielessä pyörii taas ne ajatukset joita ei saa sanoa ääneen ja päädyn synkimpään paikkaan minkä tiedän mieleni perukoilta. Olen yksin ja mietin huomaako sitä kukaan? Välittääkö kukaan ja mitä siihen sanoisi ne jotka ymmärtää? Ei ole päivääkään mennyt ilman yhtä synkkää ajatusta. En ole terve enkä enää tiedä haluanko olla. Jossain kohtaa kun tämä kaikki vaan jatkoi menemistä tälle raiteelle mietin miksi taas minä? Onko tässä joku valuvirhe ja miten sen reklamoi tai korjaa? Kuinka paljon vielä pitää vain päästä eteenpäin että nämäkin ajatukset lakkaa olemasta? Olisi rauha ja toivoa paljon enemmän huomisesta. 

Lihalliset ajatukset

Miehillä on usein tapana ajatella vain alapäällään. Se näkyy aika monessakin elämäni läpi kulkeneessa miehessä. On tullut kuultua yhtä ja toista selitystä. Mihinkä ne ikinä muuttuisikaan. Mikä saa miehet ajattelemaan vaik alapäällään on jo sellainen mysteeri mihin en tule ikinä saamaan vastausta. Tai taas mutta en ikinä sellaista mitä tulisin ymmärtämään. Kaiken taas tämän oman hulluuden keskellä en jaksa keskittyä. En pysty jäsentämään omia ajatuksia mihinkään järkevään muotoon. En tiedä miksi ajattelen taas kummallisia asioita. Ihmettelen päivä tolkulla samoja asioita ja yritän löytää jotain lohtua ja muutosta omaan itseeni. Yritän saada ajatukseni samalle mies tasolle ja unohtaa henkisen tutkiskelun. Jos vain yrittäisin muuttaa kaikki henkiset haluni vain fyysisiin. Miettinyt jo pidempään jos muuttaisin oman mallini ja haluni vain fyysisiin. Olisiko parempi vain alkaa haalimaan yksi kerrallaan pelkkiä kaluja sen sijaan että yrittää löytää sitä yhtä oikeaa. Muuttaa kaikki vain senkin takia että osaisi lopettaa etsimisen. Tuntui että sain jotain päätökseen ja huomaan taas kaipaavani jotain menneisyydestä. Ihmettelen mikä saa taas ajatukset kulkemaan reittiä missä ensi tapaamisen ihanuudesta mennään ihastukseen joka johtaa seurusteluun, yhteenmuuttoon, kihloihin ja valkoiseen mekkoon. Mikä saisi rikkomaan tämän ajatusten ketjun kun tiedän ettei se ole todellista. Kaikki tyssää jo siihen ensimmäiseen. Jos siitä päästään ihastumiseen, siinä viimein kaikki lakkaa. Tuntuu kun olisin saanut kirouksen. Ehkä toivoin että olisin siitä päässyt purkautumaan jo, mutta rangaistukselta tämä kaikki jälleen tuntuu. Miksen voisi muuttaa omaa itseäni ja viedä ulos tältä mukavuus alueelta kun sen osaan tehdä jo muutenkin. Muuttaa vain siihen miehiseen muotoon että kaikesta tulee vaik fyysistä peliä. Saada vain kaikki saavutettua yhteen pisteeseen ja panemiseen. Ei edes opettelisi toisen nimeä ja varsinkaan tallentaisi numeroa. Ulos vaan ja panemaan. Se ei ole missään kohtaa sitä mitä minä olen enkä oikein voi kuvitella että se olisi. Olisko kuitenkin tervettä ottaa taas pää pois kuitenkin perseestä ja kokeilla jotain uutta?

Taas

Mä olen pettynyt itseeni ja toivon että herään tästä typerästä haavemaailmasta. Miksi aina pitää luoda pilvilinnoja jotka putoaa aina alas ja se tuntuu aina yhtä vitun pahalta. Miksi pitää luod kuvitelmia omaan pieneen mieleen ja haluta vielä uskoa siihen paskaan. Ja kun taas tapahtuu se että tulee vaan hetki kun pitää pudota pilveltä, tekee mieli velloa vielä siinä paskassa tunteessa vaikka koko ajan on tiennyt mikä on todellisuus. Silti vaan mieli tekee saman tepposen uudelleen ja uudelleen ja taas kaikki tuntuu vaan pahalta. Haluan uskoa että kaikki järjestyy vielä ja saan kaiken sen mitä halusin. En halua muuttua kylmäksi ja kyyniseksi ja lopettaa uskomista mutta tähän pahan olon tunteeseen ja omaan tyhmyyteen alan kyllästymään. Omat kuvitelmat käy liian raskaiksi kantaa eikä tässä maailmassa ole ketään tai kukaan joka voisi kaiken tämän aina lukea mielestäni ja toteuttaa. Liian vaikeaa kaikille kaiken aikaa. Sattuu, se vain sattuu huomata että elää omaa pientä fantasiaa jossa joku sinua rakastaisi ja huomaat taas istuvasi yksin itkemässä. Rakkautta ja välittämistä vailla. Yksin. Nyt, aina ja ikuisesti.

longtime no see

Aika vaan vierähtää mikä on ehkä hyvä asia. Joskus se vaan menee liian hitaasti ja useammin liian nopeasti. Miettii omaa kasvuaan ja omaa asennettaan. Ennen kaikessa oli jotain vittumaista ja Kiihtelysvaara sarkasmia ja erilaisia näkökulmia kunnes vain yhtenä päivänä se kaikki muuttui ja alkoi erilainen kasvuntaipale. Kaikista syvimmissä kolkissa edelleen asu se sama tyttö joka jaksoi kirjoittaa kiroillen joka kolmannen sanan. On vain tullut huomattua muutakin muutosta kuin sen että välillä siistii suutaan. Kaksikymppiset muuttuvat kolmekymppisiksi ja sen jälkeenhän se on kuin toinen jalka haudassa. Paskat. Vaikka minä vanhenen en tunnu aina tulevan kuitenkaan viisaammaksi. Edelleen tekee helvetin typeriä valintoja ja on muka oppinut edellisestä ihan samanlaisesta. Kaikki mitä eteen tulee vaan tapahtuu erilaisella vauhdilla että miettiikö sitä "tässä iässä" enää. Ihmissuhteissa tulee ihan samanlailla turpaan kuin sillon 15 vuotiaana. Nyt vain tuntuu että panokset niissäkin pienissä virityksissä kasvaa vain huomattavasti paljon isommiksi. Ajattelee tulevaisuutta ihan erilaiselta kantilta. Ennen oli pakko alkaa seukkaa heti vain kun jonkun kivan vain pyydysti, nyt mennään ja yritetään edes saada pyydystettyä ja sana seurustelu on vain yksi saatanan iso kirosana. Halu sitoutua ja pariutua löytyy mutta mistä löytää se joka vie jalat alta ja pysyy siinä? Tapaat laidastalaitaan sellaista hiihtäjää mistä ei edes kannata haaveilla että voisi lapsenlapsille kertoa. Parempi välillä olla ihan vaan hiljaa ja melkein jakamatta kenellekään. Missä vaiheessa sinkkuudesta ensin tuli häpeä ja missä kohtaa kuitenkin se häpeä vaihtui statukseksi josta et ehkä sittenkään halua luopua? Miksi kriteerit ajanmyötä kasvavat niin että kukaan ei enää kelpaa vai onko vain niin että kelpuuttaa kaikki ne joiden kanssa se ei vaan voi toimia ja monimutkaisuus on olevinaan haaste mikä on vain pakko saada? Kiroilisinko mielummin paskassa parisuhteessa vai itkenkö yksinäisyyttä vai alanko epätoivoiseksi? Isoja kysymyksiä taas sen kynnyksellä kun miettii kaikkea viimeisen kuukauden sisältöä. Ehkä parempi yrittää unohtaa vaikka huomaa ettei pysty unohtamaan. Siihen havahduin. Ja tekihän se heti mieli alkaa kiroilemaan "niinkuin ennen vanhaan".

Epävarmuus on ihmisen syöpä

Ei tuohon otsikkoon enää voi paljoa muuta lisätä. Epävarmuus syö kaiken. Se tuhoaa kaiken. Se pilaa sen pienenkin ilon kun vähänkin alat epäilemään ja annat sille valtaa. Se tulee väkisin. Se elää soluissa ja vaikka kuinka sitä vastaan taistelee se vain iskee jostain nurkan takaa ja puhuu uudelleen. Muistuttaa olemassaolostaan aina juuri niinä hetkinä kun huomaat olevasi yksin ja mitään et voi tehdä. Kävelet ympyrää, huokailet ja miksi tähän sairauteen ei mikään auta. Se pysyy piilossa hetken ja tulee vain takaisin. Jos kerran tämän rikkaruohot olet antanut kasvaa se villiintyy. Se pysyy kitkettynä tietyn aikaa ja kun et huomaakaan; siinä se taas rehottaa. Epävarmuus tuo seuraavan kamalan sairauden: mustasukkaisuus. Mistä muusta sekään johtuu. On tervettä olla vähän mustasukkainen mutta tiedostaa se että mustasukkaisuus johtuu vain epävarmuudesta. Syövän toinen aste. Tai jo kolmas jos laskee että epävarmuutta johtaa kuitenkin vielä kaksinkertainen täydellinen ymmärrys että on epävarma. Mihin helvettiin tämän hukuttaa kun siitä haluaa eroon? Miksei se vaan pysy poissa juuri nyt? Tänään en sitä tarvitse, en sitä halua. Joku saisi antaa tähän maailman nopeimman lääkkeen juuri nyt. 

Happines happens

Mä olen ollut syvällä montun pohjalla miettimässä sitä elämän tarkoitusta ja ihmettelemässä kuinka elämässä kaikki voi olla vaan sitä alamäkeä. Milloin se alamäki päättyy ja miksi elämä koettelee. Kaikki koetukset tekee meistä sitä mitä me ollaan. Mihin me päädytään siitä mäestä on meistä itsestä kiinni. Löytääkö sen pienen onnenjyvän siitä mäestä vai ei. Opetteleeko elämään vähän vähemmällä? Oppiiko siitä matkasta sen mitä on tarkoitus? Onko siinä mitään järkeä. Mihin vaan sen kaiken olemattoman energian laittaa. On tullut mietittyä mitkä pienet asiat tekee onnelliseksi ja mitä se onni siinä kaikeasta on. Ymmärsin yhden pienen onnen asian. Saanut pitää siitä kiinni ja vaalia hiljaa omassa mielessä kuinka voi onnea tuoda yksinkertainen pieni asia; herätä aamulla kesken unen siihen että saat suukon ja se toinen sanoo heippa. Miten pienistä asioista onni voi olla kiinni. Ensin et sitä ymmärrä mutta toistojen myötä tunnet lopullisesti herättyä optimismia siitä että kaikki aamut voisi olla sellaisia. Pitkin päivää yhtäkkiä huomaat että hymyilet kun mietit sitä kukon kiekaisun aikaan tapahtunutta hellyyden osoitusta. Vai onko se hellyyden osoittamista? Mitä ikinä se onkaan se hyvänolon ja hetkellisen onnellisuuden tunne siitä pienestä hetkestä joka kantaa läpi paskemmankin päivän voi tehdä onnelliseksi. Onnellisuus on niitä pieniä asioita joihin pitää havahtua tämän kaiken muutoksen keskellä. Haluta sitä samaa jokaiselta aamulta. Huomata vielä että miten se tunne kasvaa kun korvia kuumottaa ja hymyn häivähdys käy kasvoilla. Olen saanut olla onnellinen tänään aamulla, viime viikolla, edellisellä. Toistojen myötä se hetken onnellisuus on kasvattanut sitä tunnetta minkä tunnen nyt omakseni. Minun onni on herätä siihen kerta toisensa jälkeen ja toivo siitä ettei se lopu on optimismia mitä löysin itsestäni pitkän ajan jälkeen. Halu olla se toinen joka saa sen kokea. Ihanampaa tunnetta en pysty edes pyytämään. Vain pieni asia aamuisin joka auttaa saamaan hymyn pysyvästi kasvoille. En voi haluta mitään enempää juuri nyt. Sain sen hetken onnellisuuden tähän päivään ja pidän siitä. 

Back to back

Taas tässä ollaan ja ihmetellään miten ihminen ja ihmismieli saadaan solmuun. Tunnen arvottomuutta tunnen pelkoa, itseinhoa ja lohduttomuutta. Kaikki ne tunteet joiden takia voisin olla olematta. Tunteet mitä ei pysäytä kun ei nuku eikä syö. Liian väsynyt taas kaikkeen ja yrittää repiä itsestään irti sen että jaksa avain huomiseen. Huominen ja vielä viikko. Päästäänkö sitten irti. Annanko kaiken olla ja onko olo yhtään parempi sen jälkeen? Haluan vain pois. Haluan vain kainaloon ja saada edes hetkeksi kaiken pois päältä. Sain vasta sen hetken ja nautin. Sain sen mitä halusin. Ja nyt jo on jo se kamala kaipuu ja todellisuus tajuta se että taas se on jotain mitä en voi saada. Haluan vain taas saaman syliin ja kainaloon. Haluan saada sen pienen hetken. Mutta haluan sen pysyvästi. Mitä helvettiä mä teen itseni kanssa?

Tunteiden haluttomuutta

Tunteet on yllättävän syvältä. Ne tekee kaiken mahdottomaksi. Ne pistää pään sekaisin kun tunne sanoo enemmän kuin järki. On ihania hetkiä jotka muuttuvat tunteiden vallassa jälkikäteen myös painajaiseksi. Haluat tuntea ja tehdä tunteella mutta tunteet ohjaa aina siihen paikkaan missä ihmetellään sitten että mites tässä nyt taas näin pääsi käymään. Tunteet ohjaa jokaista tekemistä ja jokaista sanaa. Ne tulee suoraan sydämestä. Haluaisin enemmän järjellä ohjata tätä kaikkea. Taas miettiessä miksi pitää löytää elämäänsä sellaisia ihmisiä joiden kanssa ei tunteilla pärjää. Tunnet liikaa tai tunnet liian vähän. Haluan löytää sen ihmisen jonka kanssa pärjään näiden tunteiden vallassa. Olla rauhassa ja onnellinen. Antaa niille hyville tunteille ja tuntemuksille enemmän tilaa. Haluan jättää kaiken vaikeuden näiden ajatusten ja tunteiden kanssa.Vellominen saisi muuttua vain siihen euforiaan. Aina ihastun vääriin ihmisiin. Viikko menee onnesta soikeana ja taas palataan hyvien, ihanien tunteiden jälkeen siihen samaan vanhaan paskaan  kaavaan. Miettimään mitä helvetin järkeä on tuntea ja antaa tunteille tilaa. Taas luulin löytäväni sen mitä haluan. Ja taas tulee uusi ihminen jonka kanssa toivoo löytävänsä sen saman tunteen. Korvaako toisella sen edellisen menetetyn ihastuksen ja yrittää vain saada tunteet järjen kanssa samalle linjalle. Kaikki menee liian vaikeaksi ja monimutkaiseksi kun on näin tunteellinen. Alkaa varjostamaan ne tutut vanhat mustat pilvet horisontissa ja tulee niitä mietteitä mitä haluan kieltää. Liian väsynyt taas siihen että tunteella annan kaiken mennä ja tunteen ohjata. Mielummin mullan alle tunteettomasti kun ei nukkumisesta taas näiden tunnemaailman ihmeellisten ajatusten kanssa tule yhtään mitään. 

Rauhassa

Kun vihdoin annoin kaiken tulla ulos löysin rauhan. Kun vihdoin opin mitä on olla itsekäs ja kertoa sen mitä ajattelen. Kaiken sisäisen kamppailun jälkeen vain löysin sen rauhallisen hetken ja mielen. Kaikki on sanottu ja kaikki on tehty. Olen tässä ja nyt ja hetkellisesti levollinen. Mitä opin täs vai opinko vieläkään mitään? Mikään ei ollut sen ihmisen arvoista mitä sen eteen tein. Olen liian kiltti, liian sinisilmäinen, liian rakastavainen, liian haavoittuva. Olen kaikkea sitä mitä aina olen ollutkin ja se yksi ihminen sai minusta sen ulos. Se ei ole hävinnyt mihinkään mitä minä olen. Olen kaikkea tätä herkkyyttä, kaikkea tätä tunteellisuutta ja ennen kaikkea tämä olen minä. Vaikka aikaa siinä meni ja tuhlatulta ajalta se ajoittain tuntuu, löysin tällä matkalla osan sitä mitä luulin menettäneeni iäksi. Luulin tuuri minusta ole rakastamaan enää ketään ja luulin etten enää vain osaa antaa itsestäni vähän vielä enemmän. Joku päivä toivon löytäväni vielä sen ihmisen joka kaiken tämän ansaitsee ja osaa vaalia sitä rakkautta mitä minulla on annettavana. Olen tässä ja nyt. Taas elämäni muutospisteessä ja käännekohdassa ja toivon että kaikesta taas selviän. Tiedän mihin pystyn ja osaan sen nähdä nyt uusin silmin. Ehkä opin sen etten olekaan niin kaukana siitä missä haluan olla. Olen minä, kaikkine näine ajatuksineen ja menossa eteenpäin. Saavuttamassa vielä jotain suurempaa. Se ei auta odottaa rakkautta vaan on rakastuttava yhä uudelleen ja uudelleen. Löydettävä oma rakkaus ja kohdistettava se niin että huomaa siinä menevän lopun ikää. Optimistisuus saa kasvaa matkalla, saa kasvaa minussa. Olen sen ansainnut ja ansainnut tulla rakastetuksi tälläisenään.

Confused

Ei ole mitään tapaa saada ajatuksia käännettyä suoraksi. Kun huomaa yhden ajanjakson vain päättyneen elämässä ja hyväksyy asiat sellaisenaan tulee tilaa kaikelle uudelle. Kaikki tuoksuu erilaiselta, kaikkialla on kirkkaampaa ja jokaisen nurkan takana odottaa mahdollisuus. Heitin kaikki vanhat ajatukset sinne minne ne kuuluikin. Menneisyyteen. Hautaisin oman itseni niiden alle vielä joskus muuten vain uudelleen ja uudelleen. On tehtävä tilaa tulevaisuudelle. Annoin mennä, päästin irti ja heittäydyin. Suoriuduin paremmin kuin hyvin ja paremmin varmaan kuin kukaan odotti. Tuli hetkellinen juhla, riemu ja hymy. Kunnes mieleni taas täyttää todellisuus. Jotain taas pitäisi tehdä ja suorittaa enkä saa nauttia siitä mitä on. En saa nauttia täs ja nyt vaan täytyy alkaa pakottamaan itsensä taas eteenpäin. Kerrankin kun haluan vain tämän hetken ja tämän olon saan käännettyä sen siihen että pakokauhulla odotan huomista ja pelkään hetken olevan ohi. Joku perkele ohjaa taas nappuloistaan siihen suuntaan mihin en halua. Pistää kurkottamaan mielenperukoilla sinne minne en halua. Pakokauhun vallatessa mieltä yritän löytää sitä hetkellistä tyyssijaa ja tyhjyyttä mihin olen välillä päässyt. Tiedän että haluan enemmän ja haluan tuntea. Mutta todellisuus on liian karua. Kaikesta rosoisesta tulee teräväreuanisempaa vaikka olen jo siellä mihin halusin. Lle. Päässyt jo pidemmälle kuin odotin. En voi tarttua hetkeen enkä voi sulkea silmiä siltä mitä on edessä. Tiedän että tapan itsestäni osan kun teen sen päätöksen mitä mietin. Kadun sitä jos sen teen. Yksittäiset sanat juoksee mielessä. Teen taas asioita monimutkaisia niinkuin aina. Mietin otanko sen riskin. Katoanko vain tämän illan hämmennykseen ja teen siitä kaikesta hyvästä olosta lopun yhdellä viestillä. Vai teenkö sen huomenna? Olenko yhtä sekaisin vielä huomenna vai vielä enemmän? Tuleeko tästä hämmennyksestä tässä elämässä ikinä loppua?

Näitä hetkiä

Taas on se aika illasta kun vaan tekee mieli vuodattaa sydäntään. Niitä hetkiä kun haluat huutaa sydämesi pohjasta "rakastan sua". Minussa on uusia esteitä mitä en tunnista jotka estää sen tekemästä. Vaikka satutit, vaikka mitä paskaa annat minun kokea, ainut asia mitä haluan sinulle sanoa on se mitä tunnen sinua kohtaan. Vaikka kaikki maailman vaikeudet seisovat meidän välissä haluan vain olla kanssasi ja yrittää olla onnellinen. Sinä teet minusta kokonaisen sinä saat minusta irti sen mitä olen. Sinä valaiset päivät ja yhä uudelleen saat jalat altani. Sinun vieressä haluan nukkua yöni ja tuntea turvaa. Sinun viereesi haluan jäädä. Sinun kanssa on se hetki josta aina haaveilin. Kukaan ei saa tuntemaan minua näin vaikka haluaisin. Sinun vierelläsi olen siinä missä haluan olla ja sinuun haluan uudelleen rakastua. Sinussa on sitä jotain mitä muut ei vaan nää. Sinun kanssasi olen enemmän kuin osaa olla. Sinä ja sinä ja sinä teet minusta onnellisen ja toivon että sen ymmärrät. Näinä hetkinä haluaisin vain käpertyä viereesi ja kuiskata tunteeni. Et tiedä miten paljon vuoksesi itken ja kärsin ja silti sinä olet se mitä minä tahdon. Tunne sinusta ja meistä tekee näistä hetkistä sen että olisin onnellinen. Anna aikaa ja anna tilaa. Minä ymmärrän. Älä työnnä minua pois. Sinua minä rakastan ja tiedän nyt vihdoin miksi.

Eteenpäin

Mun piti pitkään miettiä mitä sanoin viimeksi. Se olo ei ole hävinnyt vieläkään. Onko se sitten kyse siitä että sai tyhjyyden ja tunsi sen. Tuntee vieläkin. Onko se kun saa asian päätökseen? Onko se sitä että hetkellisesti mielen valtaa kummallinen rauhallisuus? Mistä se tuli? Onko tämä niitä hetkiä kun löytää elämässään yhdelle hetkelle sen päätepysäkin? Onko tässä se hetki kun voin miettiä että tämä oli pääsepysäkki ja nyt voin mennä seuraavassa askeleessa oikeasti eteenpäin? Vai mikä välivaihe valtaa mielen? Onko tämä niitä hetkiä kun ei tiedä mihin suuntaan kääntyä ja jää vain sanattomaksi? Missä vaiheessa tämä kaikki hetkellinen tyhjyys loppuu ja muuttuu sekasorroksi? Hyvin ihmeellisin mielin ei pysty miettimään oikein mitään. Teinkö jotain ja teinkö jotain väärin? Olinko oikeassa kaiken aikaa? Mitä ihmettä tapahtui? En vieläkään tiedä mitä uskoa ja en vieläkään tiedä mikä on totuus. En vieläkään osaa päättää missä kohtaa olen ja olenko jo menossa eteenpäin ennenkuin itse sen käsittelin? Mitä ihmettä tapahtui ja miten ihmeessä tähän päädyin? Mikä ihmeen eteenpäin? Oliko aika lopettaa näin hetkessä se taakse päin katsominen ja oikeasti uskoa parempaan huomiseen, heittäytyä siihen mukaan ja antaa mennä eteenpäin ilman suunnitelmia vai oliko tämä se suunnitelma kaiken aikaa? Kultaako aika vielä muistot ja tiedän jälkiviisaana mitä tämäkin kaikki merkitsi. Eteen taakse liike loppuu. Kaikki pysähtyy ja tässä olen. Enkä vieläkään tunne mitään. Vieläkään. Liikunko jo?

väsyneen ajatuksen juoksu

Väsyneenä toivoo että löytäisi sen off nappulan. Kääntää kaikki pois ja vain nukahtaa. Ylikierroksilla käyminen on raskainta kun et vaan voi pysäyttää sitä kierrettä millään. Et tiedä enää onko missään mitään järkeä. Kuuntelet yksin omia ajatuksia ja muodostat kaikesta kauhuskenaarioita sen sijaan että rauhoittuisit, toteasit kaikki on nyt tässä järjestyksessä etkä voi mitään muuta ja hymyssä suin laittaisit pään tyynyyn. Täytyy yrittää hokea että kaikki asiat tapahtuu ja kaikella on oma tarkoituksensa joka selviää ajan kanssa. Tämä tilanne on tässä ja nyt ja tästä katsotaan miten se kehittyy. Paniikki valtaa mielen taas uudelleen ja et pysty tekemään mitään. Hengitys on vain pinnallista ja huomaat kuinka takahampaat pureutuvat yhteen ja rintaa alkaa puristaa. Päässä ei enää tunnu virtaavan veri ja tuntuu kuin ohimoilla sykkii. Onko tämä stressi vai se todellinen paniikki? Onko tämä niitä hetkiä kun saatan vain vajota lattialle ja en pysty pysäyttämään enää mitään. Onko tämä niitä hetkiä että kroppa huutaa enemmän lepoa? Miksi vain hoen että tästä ei tule hevonhelvettiä? Miksi pitää ajaa itsensä näin väsyneeseen tilaan.. Paha mieli valtaa. Paniikin tilalle tulee se surkea olo että haluat laittaa silmät kiinni ja antaa kyyneleiden valua. Näitä hetkiä kun haluat vain päästä syliin ja saisit kaiken suljettua pois. Ikinä ei saisi tottua siihen että joku on siinä vieressä ja ottaa näinä hetkinä kädestä kiinni. Enää en pysty tekemään mitään. Pakko yrittää odottaa että uni tulee ja asiat muuttuisi.

Ympyrän pyörimistä

Mun ajatukset kulkee taas sitä tietynlaista kehää mikä on vaan loputonta oravan pyörää. Hetkeksikään ei sitä pyörää pysäytä. Välillä se vauhti hidastuu ja olis mahdollista päästä seisahtumaan paikalleen. Ei tarvitse pitää ajatuksistaan kiinni ja hetken vaan on. Taas se vauhti vaan kiihtyy ja tuntuu että kaikki alkaa alusta. Se on jatkuvaa parantumista taas vanhoista harvoista. Mielummin hankkii uusia haavoja jotka eivät olisi niin syviä. Pienempiä mustelmia tässä elämän varrella jotka paranisi nopeammin. Nyt katselee kuinka tummaa iho voikaan olla taas uudellen samassa kohdassa. En ole valmis kohtaamaan näitä samoja haavoja enää. Haluaisin työntää kaiken vaan pois. Haluaisin vaan jättää kaikki tuntemukset pois ja aloittaa alusta. Ne haavat vaan eivät tunnu parantuvan millään. Painelee vain sormella uudestaan ja uudestaan siihen samaan mustelmaan ja repii vierestä auki sitä syvää haavaa. Miksi mielen pitää toimia näin? Miksi ei voi vaan päästää irti ja mennä eteenpäin? Antaa asioiden olla vaan eikä alkaa ylianalysoimaan jokaista asiaa ja pientä hetkeä joista voisi muka löytää uutta tärkeyttä tai uusia näkökulmia. Antaisi asioiden olla vaan ja antaa ajan kullata muistoja. Miksi pitää miettiä niitä hetkiä jotka tuntuu painautuneen mielenpohjalle kun niissä ei ole mitään sen syvempää merkitystä. Miksei voi vain uskoa että tämä on nyt tilanne eikä tule mihinkään muuttumaan. Pitäisi vaan nostaa leuka taas pystyyn uudelleen ja lähteä kohti uusia mahdollisuuksia, uusia pettymyksiä ja uusia itkuja. Uusia tunteita ja tuntemuksia. Miten sitä saisi itsensä revittyä pois tästä tämän henkisestä olosta ja siirrettyä uuteen tilaan tai vanhaan hetkelliseen omaan hyväksyntään missä olin jo. Kamala takapakki taas siihen mitä olin jo ehtinyt saavuttaamaan. Loppuisi tämä saman kehän pyörittäminen ja vaihtaisi uuteen. Tämän kehän haluan rikkoa mutta miksi en kuitenkaan vaan uskalla ottaa askelta siinä seuraavassa liitoskohdassa siihen uuteen vieressä pyörivään ympyrään jonka kyydissä kaikki odottaa? Mikä estää taas hyväksymästä asiat sellaisena kuin ne nyt vaan yksinkertaisesti on? Miksi tätä pitää kelata vaan uudelleen ja uudelleen ja laittaa vielä kerran kehään enemmän vauhtia kun ei tästä kyydistä edes putoa.

Kaipaan tyhjyyttä

Mistä aloittaisin? Alusta, lopusta vai puolivälistä? Vai siitä miltä kaikki nyt tuntuu? Ihmismieli on kummallinen asia ja varsinkin tunnepuoli ihmisessä on maailman monimutkaisin asia. Mistä kaikki alkoi? Hymystä, flirttailevista sanoista, käden kosketuksesta, halauksesta ja suudelmasta. Siitä ne melkein kaikki alkaa. Mitä tapahtuu siinä välissä? Ihmiset, tilanteet, kilometrit, aika ja tunteet. Mikä on lopputulos? Yksin käpertyneenä peiton alla odottaen hetkeä jolloin voisit itkeä. Mitä tapahtuu kun et voi enää päästää sitä maailman surullisintakaan tunnetta enää ulos? Mitä tapahtui ajassa ja ihmisissä siinä kaikessa välissä? Miksi piti olla tunteita? Haluaisin tämän kaiken jälkeen taas päästää itseni siihen todelliseen tyhjyyden tilaan missä ei tarvitse tuntea tai miettiä mitään. Ei tarvitsisi miettiä huomista tai tulevaa. Olla tyhjyydessä yksin hiljaa. Tuntea pelkkää tyhjyyttä kaiken tämän sijaan mitä olen taas itseeni saanut pakattua. Olin hetken aikaa optimistinen ja haaveilija. Olen ollut enemmän itseni kuin vuosiin ja taas olen päätynyt tunteiden takia siihen tilanteeseen mistä en pysty näkemään poispääsyä. Tiesin mihin ryhdyin ja tiesin jo valmiiksi mikä on lopputulos vaikka en halunnut sitä uskoa. Miksi en voinut vain olla ottamatta sitä mahdollisuutta ja tarttumatta siihen tilanteeseen ja tunteeseen kun viedään jalat alta. Miksi herättää tunteita ihmistä kohtaan kun kaikki tunne asiat on mulle pelkkä kirous. Tunteminen on ihan helvettiä ja kaikki menee perseelleen. En halunnut tulla pois sieltä euforian tuomasta pienestä tilasta. Halusin olla edes hetken taas onnellinen ja hymyilevä. Enemmän mitä osaan olla yksin. Yksinäisyys on tullut tutuksi jo seurassa ja huomaan kaipaavani jotain mitä minulta puuttuu. Puuttui rakkaus. Ei puuttunut syy rakastaa vaan se että annan sille rakkaudelle mahdollisuuden tulla. Olen itse esteenä sille mitä voisin olla ja mitä olen. Osaan ja tahdon rakastaa mutta en anna kaikkea kuitenkaan. Parempi oli etten niin tehnyt. Parempi etten antanut kaiken tulla ulos koska kaikki tämä tässä ja nyt olisi vielä paljon kauheampaa. Mutta mitä on tunnustaa rakkautta ihmistä kohtaan kun se on pelkkää mahdottomuutta? Toisella on katkeruutta, monimutkaisia tunteita edellistä elämää kohtaan ja pahaa oloa siitä että on yksin. En pysty täyttämään sitä aukkoa enkä halua. En ymmärrä miksi ajaudun taas tilanteeseen missä tiedän jo valmiiksi lopputuloksen. En pysty lopettamaan tuntemista enkä saa tätä käännettyä pois päältä. En pysty ymmärtämään koko tätä tilannetta enää. En pysty käsittelemään kaikkia niitä ristiriitoja mitä päässä pyörii. En pysty sanomaan mitä ajattelen. En pysty ilmaisemaan todellisia tunteita. En pysty tekemään nyt mitään. Tiedän että kidutan itseäni nyt pysymään tässä missä olen. En pysty juoksemaan karkuun koska nämä ristiriitaiset tunteet vain pitävät minut paikoillaan. Olen tässä ja nyt. Täydessä hämmennyksessä ja tilassa mitä en tunnista. En tiedä enää ehkä kuka olen näiden tunteiden pyörteissä.

Forgive or not forgot

Onko asiaa mitä unohdat jos se satutti? Onko olemassa asioita joita annat anteeksi jos se loukkasi? Moneen kertaan ehtinyt miettimään mitä se anteeksi antaminen merkitsee. Onko itse edes saanut anteeksi? Olenko minä tehnyt oikein antama anteeksi. Kauhea määrä turhan päiväisiä anteeksi antamisen kysymyksiä juoksee päässä. Mitä se anteeksi antaminen oikeasti edes on? Voin sanoa sen ääneen mutta muuttiko se mitään? Voiko unohtaa jos toinen ei anna anteeksi? Voitko unohtaa ja jättää antamatta anteeksi? Mitä tarvitaan siihen että anteeksi annoin ansaitsee ja antaa asioiden unohtua? Moneen kertaan viimeisen parin kuukauden aikana olen kuullut muiden sanovan "en anna anteeksi". Olen sanonut sen itsekin. En halua antaa anteeksi enkä todella halua unohtaa. Kaiken unohtaminen on kuin muuttaisi kaiken alusta alkaen. Ilman näitä anteeksi antamattomuuksia en olisi se mitä olen. En tuntisi asioita mitä tunnen. Osaan antaa anteeksi mutta en osaa koskaan unohtaa. Miksi unohtaisin jotain sellaista mitä joku on aiheuttanut tai mitä olen itse saanut aikaiseksi? Kaiken kokeman jälkeen, kaiken käytetyn ajan ja pohdiskelun tuloksena  opin antamaan anteeksi itselleni. Olen ankarampi itseäni kohtaan kuin muita. Miksi muut menisivät anteeksi annossa minun edelleni jos kaiken kokemani jälkeen en unohda vieläkään muita? Liian monta kysymystä ja ei yhtään vastausta. Kai sekin on merkki etten vieläkään unohtanut enkä unohda. Enkä halua kaikkea unohtaa, mielummin opin ja menen eteenpäin leuka pystyssä näyttäen että pystyn elämään unohtamatta ja antamatta anteeksi. Olen uusi, parempi minä, unohtamatta mitään mitä olen kokenut, antanut anteeksi ja jättänyt antamatta. Minä, ennen muita, unohtamatta antaa anteeksi.