Rauhassa

Kun vihdoin annoin kaiken tulla ulos löysin rauhan. Kun vihdoin opin mitä on olla itsekäs ja kertoa sen mitä ajattelen. Kaiken sisäisen kamppailun jälkeen vain löysin sen rauhallisen hetken ja mielen. Kaikki on sanottu ja kaikki on tehty. Olen tässä ja nyt ja hetkellisesti levollinen. Mitä opin täs vai opinko vieläkään mitään? Mikään ei ollut sen ihmisen arvoista mitä sen eteen tein. Olen liian kiltti, liian sinisilmäinen, liian rakastavainen, liian haavoittuva. Olen kaikkea sitä mitä aina olen ollutkin ja se yksi ihminen sai minusta sen ulos. Se ei ole hävinnyt mihinkään mitä minä olen. Olen kaikkea tätä herkkyyttä, kaikkea tätä tunteellisuutta ja ennen kaikkea tämä olen minä. Vaikka aikaa siinä meni ja tuhlatulta ajalta se ajoittain tuntuu, löysin tällä matkalla osan sitä mitä luulin menettäneeni iäksi. Luulin tuuri minusta ole rakastamaan enää ketään ja luulin etten enää vain osaa antaa itsestäni vähän vielä enemmän. Joku päivä toivon löytäväni vielä sen ihmisen joka kaiken tämän ansaitsee ja osaa vaalia sitä rakkautta mitä minulla on annettavana. Olen tässä ja nyt. Taas elämäni muutospisteessä ja käännekohdassa ja toivon että kaikesta taas selviän. Tiedän mihin pystyn ja osaan sen nähdä nyt uusin silmin. Ehkä opin sen etten olekaan niin kaukana siitä missä haluan olla. Olen minä, kaikkine näine ajatuksineen ja menossa eteenpäin. Saavuttamassa vielä jotain suurempaa. Se ei auta odottaa rakkautta vaan on rakastuttava yhä uudelleen ja uudelleen. Löydettävä oma rakkaus ja kohdistettava se niin että huomaa siinä menevän lopun ikää. Optimistisuus saa kasvaa matkalla, saa kasvaa minussa. Olen sen ansainnut ja ansainnut tulla rakastetuksi tälläisenään.