keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Matkalla

Taas edessä lyhyet yöunet ja pää liian täynnä ajatuksia mitä en osaa karistella mielestä. Kaikilla meillä on kuori ja tiedän että oman kuoren ympärille rakennan muuria josta vain teen päivä päivältä korkeampaa etten tulisi satutetuksi. On vain taas se päivä kun olisin halunnut laskea ne kaikki muurit mitä vain löytyy. Päästää joku iholle ja antaa sen koskettaa hetken pintaa syvemmälle. Antaa itselle se mahdollisuus tunteelle. Antaa itseni olla sylissä ja kokea kuinka ihanaa se voi olla. Tiedän että päästin elämääni takaisin sen saman hirviön mitä haluan koko ajan juosta karkuun ja tunteet ovat erittäin ristiriitaiset. Haluan päästä eroon mutten päästää irti. Käyn mielessä läpi hetkiä jotka ovat jääneet mysteeriksi, hetkiä jotka ovat olleet liian hyviä ollakseen totta ja mietin kysyäkö niistä vai odottaako että joskus ehkä sellainen uusi hetki vielä tulee mitä mietin. Tiedän että tarvitsen jatkuvasti harhautusta omilta ajatuksilta. Pitäisi tehdä kaikkea muuta kuin miettiä ja vetää liian syviä ajatuksen turhuuksia tämän takia. Ennen ajattelin että kaikki tapahtuu syystä. Ennen ajattelin kaikesta muulla tavalla. Mikä minussa muuttui ettei voi herättää enää optimismia? Mitä tapahtui että kaikesta ajattelen vain että se on kiusantekoa ja vedätystä? Mitä tapahtui kaikelle sille naiviudelle? Tajusin että kaikki yritykset mitä on tehnyt on vain mennyt pieleen. Osa ihan onneksi mennyt pahasti pieleen. En haluaisi olla suhteessa, varsinkaan missä en voi olla se tärkeä edes kolmantena. Mutta silti tätä oikeasti paskaa tuuria on liiakseen varsinkin ihmiselle joka miettii liikaa. Ennen se oli varsin sitä että tunsin liikaa. Ennen se oli sitä että halusin tuntea ja nyt haluan jokaisen tunteen ja niiden viimeisetkin rippeet vain hävittää. Liian moni on satuttanut ja tullut liian lähelle ja vain lähtenyt pois. Mutta tänään olisin vain hetken halunnut tuntea. Kaikesta on tullut mahdotonta ja joistain asioista ylitsepääsemättömiä. Kauheampaa on ajatus että joudunko alkamaan käymään näitä vielä enemmän läpi ja miettiä vielä enemmän. Onko siitä edes mitään hyötyä? Kukaan ei kuitenkaan kaipaa yhtään enempää jos vain päätän tappaa kaikki loputkin tuntemukset ja päättää olla tuntematta enää ikinä mitään. Yhtään mitään. Onko edessä tulossa millainen matka ja johtaako se yhtään mihinkään ja ehkä kaikista suurimpana kysymyksenä; haluanko että se johtaa mihinkään? Olen niin syvällä välillä pää perseessä ja miettimässä aivan liikaa ja turhia asioita että tukahdutan itseni jo puolessa välissä sitä tietä mitä pitäisi sillä hetkellä yrittää kulkea. Aivan liian täynnä sellaisia kysymyksiä mihin ei ole vastauksia. Matkalla kaikkeen tuntemattomaan puoliksi peläten vaikka en tiedä pitäisikö vielä vain väkisin yrittää löytää intoa ja muuttaa suuntaa? Vaikka en tiedä auttaako se mitään vielä antaa se ylimääräinen kuukausi aikaa, niin jostain syystä tässä hetkessä se jopa houkuttaa. Mutta jos sen päätöksen teen, tiedän että on pakko alkaa tuntemaan taas. Ja sitten ollaan taas pulassa ja matkalla alemmas. Oli se hetkellistä tai ei, pitäisi osata myös sulkea kaiken ulkopuolelle nämä asiat mitkä jostain syystä nyt kiehtoo. Päästää irti asioista ja pienen haaveen tuomasta kiehtomuksesta. Repiä itseni irti siitä mikä ei ole todellista ja antaa myös mahdollisuus sille että haluan jonkun ihmisen vielä jakamaan sänkyni. Myös ajattelemaan sitä kaikista pelottavinta sitoutumisen vaihetta. Kohdata myös siinä kohdalla vielä kerran se menneisyyden haamu joka edelleen helvetti tulee mieleen ja vaivaa. Ehkä se johtui taas tästä joulukuusta, mutta en saanut mielestäni sitä automatkaa josta on jo viisi vuotta ja kymmenen päivää. Se on pitkä aika kummitella mielessä. Ja nyt voin ensimmäistä kertaa todeta että siitä on todella yli viisi vuotta. Tästä pitäisi pystyä kääntämään katse kohti unimaata vaikka nyt sain päähäni vain vielä kauheamman tuntuisia uusia ajatuksia siitä mitä haluaisin vielä elämältä odottaa. Taas tulee se hetki kun on vain pakko yrittää rauhoittua vaikka se tuntuu lähes mahdottomalta, sulkea kaikki tunteet ja ajatukset ja hetki vain olla..

lauantai 19. joulukuuta 2015

Saavuttamista

Mä katsoin hetken peiliin ja tässä pienessä hyvänolontunteessa totesin hiljaa mielessä että olen saavuttanut elämässäni jo kaiken mitä piti. Joskus pienenä tyttönä peiliin katsoessa halusin kasvaa aikuiseksi ettei tarvitse enää kuunnella kun muut komentaa ja yrittää ojentaa johonkin suuntaan. Silloinkin tuntui ettei kukaan ymmärrä. Tähän päivään mahtui ne hetket joita monena synkkänä iltana olen itkuissani toivonut. Ja nyt voin todeta että kaikki mitä se pikku tyttö peiliin katsoessaan toivoi pienessä mielessään on jo tapahtunut. Kaikki ne mitä halusin saavuttaa on saavutettu. Enää on vain ison tytön kasvot peilissä tuijottamassa ja miettimässä niitä samoja pienen tytön ajatuksia. Tunnen kaiken sen saman mitä silloinkin ja enemmän. Tunnen itseni ja tiedän rajani. Aika pitkä matka on pitänyt kävellä että pystyy kasvamaan aikuiseksi. Kun kaikki on saatu ja saavutettu ymmärrän nyt mitä kaikki tämä on. Sain mitä halusin. Voiko enempää enää edes saavuttaa ja uskallanko katsoa mitä voisin vielä toivoa? Olen vieläkin täynnä isoja kysymyksiä ilman vastauksia. Vaikka saavutin kaiken olen silti onneton. Kuori joka huutaa tyhjyyttä. Hetken ilo ja toisen ihon tunne omalla iholla. Se oli kaunista ja muistan  sen hetken siihen asti kunnes en enää ole olemassa. Saavutin sen hetken mitä en kuvitellut enää ikinä saavani. Voiko enää enempää saavuttaa kysyn vain uudelleen ja uudelleen. 

tiistai 15. joulukuuta 2015

Kuplamoodi

Mä oon saanut vajota taas tähän mun omaan kuplaan mutta tällä kertaa vain mun kupla on ollut vähemmän täynnä yhtään mitään. Kipeänä olemisen hieno puoli että saat olla vaan ja ihmetellä ja pää on tyhjä ajatuksista kun siellä virtaa vain keltaista paksua räkää. Ehkä ihan hyvä välillä näinkin. En ole onnistunut oikein ajattelemaan mitään. Edelleen kuitenkin olo on tyhjä. Kaikki on tyhjää mutta ahdistusta on ehkä vähän vähemmän. Mikään ei edelleenkään ole yhtään sen valoisampaa. Löysin hetkeksi paikan jota voi taas vain kutsua tyhjyydeksi ja omaksi kuplaksi. Tähän kuplaan ei mahdu muita. Jossain mielen takana on kaikki pahat ajatukset mutta ne eivät ole juoksemassa silmien edessä. Tunteet tuntuu täysin tukahdetuilta. Kaikki tuntuu olevan yhden pause-nappulan takana. Jossain vaiheessa varmaan tulee taas ylivyöry. En tiedä yhtään mitä odottaa huomisesta. Kaikki vaan menee nyt mun kuplassa päivä kerrallaan mikä on todella kummallinen olotila. Kummastelen ettei kiinnosta yhtään myöskään kaivella mitään. Normaalisti jostain tulee aina kuitenkin laitettua jotain mitä pureskella. Kävin jopa treffeillä ja niiden jälkeen taas on sama ihan tyhjä olo. Ei se tainnut olla kiinnostunut vaikka kaksilla käytiin. Kolmansia tuskin tulee. Mietin sitä että olisiko parisuhteessa oleminen yhtään mun juttu enää. Tuskin. Sekin tuntuu vaan kummalliselta. Mielummin olen omassa kuplassa ja välillä olisi kyllä ihan kiva päästää joku antamaan hellyyttä. Varsinkin kipeänä on joutunut kaipaamaan sitä että joku pitäisi huolta. Muuten en taida ketään tähän mun kuplaan taida edes haluta missään muodossa. Päätä meinaa alkaa särkeä kun alkaa miettimään mitään liian syvällistä. Millään kuitenkaan ole mitään niin suurta merkitystä. Enkä edes jaksa uskoa että kukaan haluaa olla se joka yrittäisi piristää. Tai olla se joka paijaa päätä kun haluan vain katsoa piirrettyjä. Yksin on ihan hyvä olla ja voin vain tehdä asiat kuin haluan ja antaa myös pahojen asioiden tapahtua jos ne on tapahtuakseen. Mitäpä muuta voi nyt toivoa kun että saisi olla tässä omassa kuplassa vielä vähän ja vähän pidempään?