Paha olla ja itkettää

Tänään se taas räjähti, tunteiden jättipotti. On niin saatanan paha olla ja vaan itkettää. Tuntuu niin pahalta ettei sitä tunnetta saa purettua mihinkään. Itken jokaikisen asian takia. Taas se tunne kuohu valtasi ja tuntuu kuin mua revittäisiin vaan kappaleiksi. Päähän särkee ja silmät turpaan minkä ehtii. Joka paikkaan vaan sattuu ja tuntuu ettei lohtua tule mistään. Mä olen rikki ja revitty kappaleiksi. Kaikki mun tunteet on muille mitättömiä. Mä tyhmänä olen jaksanut uskoa ja kuvitella vain kaikkiin hyviin asioihin ja nyt taas kaikki meni vaan kerta hulauksella veimäristä alas. Mä en ikinä halua enää rakastua jos se on näin hirveetä tuskaa. Mä vaan kuvittelin että kaikki on hyvin ja hetken päästä mikään ei enää taas ollut niinkuin luulin. Miten ihminen voi käsittää muka asiat niin väärin? Miten ihminen voi olla niin typerä ja uskoa aina vaan kerta toisensa jälkeen että kaikki järjestyy? Kaikki se työ mitä olen yrittänyt tehdä vaan meni taas hukkaan. Mä elän ihan liikaa tunteella. Mua ei ohjaa aina järki vaan se 110prosenttia tunnetta. Ja taas mua on satutettu ja loukattu. Mä tukehdun näihin kyyneliin ja hukun tähän suruun ja pahaan oloon. Missään ei ole mitään järkeä ja mä seison taas keskellä helvetinmoista tunne kriisiä ja kuohua. Tunteminen on ihan perseestä. Mä en halua tälläistä elämää että mä saan olla muiden heiteltävänä päivästä toiseen. Mä en halua olla tunne rätti. Mä haluan sulkea kaiken pois päältä ettei mikään enää vain tuntuisi miltään. Klo on ollut kateissa ja pienistä hetkistä olen saanut nauttia ja niistä saanut sen kuvitelman että kaikella tässä elämässä on tarkoitus päättyä hyvin. Kaikella oli tarkoitus. Mä en jaksa enää miettiä olenko mä hyväksytty, haluttu ja rakastettu. Mut korvataan vaan heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen jollain muulla ja mulla ei ole enää mitään väliä. Mun tunteet on vaan ihan sama ja antaa olla. Mun tunteminen on ihan täyttä paskaa niille joille mä olen halunnut antaa kaiken ja joiden eteen olen ollut valmis luopumaan kaikesta ja luopunut monesta. Mua sattuu ja mä en pysty sulkemaan silmiä vaikka luomet on jo niin turvoksissa ettei ne vain meinaa pysyä auki. Miksi mua pitää satuttaa niin paljon ettei musta enää yksinkertaisesti jää mitään jäljelle? Miksei mulla voi olla väliä? Miksei mun asiat vaan voi alkaa jo järjestymään? Mä en jaksa enää itkeä, mä olen niin väsynyt etten jaksa taas kohta enää mitään. Mä haluan vaan turvaan ja pian. Mikään ei tunnu järkevältä enkä mitään halua päättää. Mä en halua että kaikki vaan menee näin päin vittua. Mä en jaksa sitä enää. Mä haluan kotiin

Aika, ajaton, ajassa, aikaa?

Pää on yllättäen pyörällä asioista mitä tapahtuu ja tietenkin niistä mitä ei taphdu. Tuntuu taas ettei mikään vaan onnistu ja kaikki jotenkin junnaa paikallaan. Hukkaan itsestäni hetki hetkeltä jotain vaikka yritän itseäni kasvattaa ja saada silmäni vain enemmän avautumaan. Tuntuu kuin kävelisi pilvien ja auringon välitilassa missä ajalla ei ole mitään merkitystä ja paikallaan ihmettelee mitä tässä pitäisi tapahtua. Taas on edessä yksi uneton yö. Tunteet tuntuu vain jäätyneen tai sitten tunnen kaikki tunteet yhdellä kertaa etten osaa erottaa mistään mitään. Aika on nyt se käsite mitä ei ole. Aika on sitä että päivä alkaa ja päivä päättyy. Johonkin kellon aikaan jotain tapahtuu mutta minkään ajan tahtiin en kulje. Ei ole yhtään sen enempää eilistä tai huomista, ei ole hetkeä tässä ja nyt. Kaikki aika on menettänyt merkityksensä ja se käsite ei ole mulle mitenkään tuttu. Mä olen aivan varmasti itselleni aivan liian rankka ja vaativa ja nyt vellon oloissa ja ajassa mitkä on jotenkin vain merkityksemättömiä. Hullua on vaasti sitä ettei enää tunnista mitään aikaa. Ehkä tää on jo sitä hulluutta missä ei enää vain erota mitään. En erota enää surua ja iloa, en aikaa, en paikkaa. Tuntuu kuin vain lipuu tiedottomuudessa tiedostaen silti kaiken. Mikään ei huvita ja mikään ei tunnu normaalilta. Kaiketi kaikki on niin hyvin kuin ne voisi olla mutta miten tässä voi päästä eteenpäin? Välitila jossa nyt tuntuu ettei siinä ole mitään järkeä ja tuntuu ettei se myöskään ikinä lopu. En pysty vaikuttamaan mihinkään koska en pysty tekemään päätöksiä. En kykene sanomaan aikarajaa koska aika on vain se käsite jota ilman elän. On se hetki ja on tuo hetki mutta se ei ole ajalla määriteltyä mitenkään. Ei missään suunnassa. Mikä on tämä tila ja ajattomuus ja miksei se sitten voi vain loppua? Olen kärsimätön enkä jaksa olla riippuvainen. Turhauttaa, itkettää ja tuntuu niin perkeleen tyhjältä. En ole kokonainen. Musta puuttuu iso pala ja olen lohduton koska en tiedä miten sitä saavuttaa ajattomasti. Pitkästä aikaa tekisi mieli tukeutua henkimaailman puoleen vaikka viimeksi en tiennyt oliko se pyydetty apu sitä mitä sen olisi pitänyt olla. Miten voi taas olla se olo että vain haluaa luovuttaa ja antaa kaikkien muiden tehdä ne päätökset? Kaikki on jo kuitenkin jonkun muun päättämää. En halua päättää mitään oli se toinen. Kumpa aika antaisi jo myöden ja vastaukset tietämättömyyteen. Turha ja turta. Sanaton ja ajaton. Tyhjä ja tyhjää. Ikävä.