perjantai 11. syyskuuta 2009

Tekniikan ihmelapsen tekosia


Näinkin voi joskus käydä kun käsketään imuroinaan tietokonetta. Maanantai olo näin perjantain kunniaksi. On se hienoa tuntea itsensä ihan tekniikan ihmelapseksi!

tiistai 18. elokuuta 2009

kumpa ymmärtäisit

On paljon asioita, joista pitää olla hiljaa. On paljon juttuja, joita ei pidä juoruta. On olemassa tapahtumia, joista ei puhuta. Välillä se sanaton yhteys tuntuu vaan haastavalta. Pitäisikö sanoa jotain? Tuttu tunne monellekin ollut. Harmittaa kun haluaisi sanoa, kertoa ja kuiskata. Sitä ei aina osaa.

Välillä tuntuu vaan kun voisi sanattomasti kertoa kuinka paljon.. Sanattomasti kuiskata korvaan kuinka paljon.. Huutaa toiselta puolelta katua kuinka paljon.. Kirkua keskellä metsää kuinka paljon..

Mihin se aika aina katoaa kun olisi hetki kertoa. Missä se aika on silloin kun haluaa kertoa. Miten sitä aikaa jahtaa kun on pakko kertoa.

Sekavaisuudessa ja myllerryksessä istun ja en saa sanotuksi. Mihin ne sanat katoaa?

Kumpa välillä voisin pelkällä hymyllä kertoa sen mitä pienessä päässä liikkuu. Kumpa voisin vain kertoa ne kaikki salaisuudet mitä sisälläni kannan. Kumpa saisin ymmärtämään, ettei ne sanat tule helposti. Kumpa saisinkaan sellaisen hiljaisuuden, että saisin edes sanan sanottua.

Mihin se kulkee, mihin se vielä vie? Kumpa vain saisin sanottua sen että ymmärtäisit.

Kuinka paljon.

torstai 6. elokuuta 2009

elossa?

Välillä on alkanut tuntumaan siltä että onko sitä edes enää elossa? Kyllä sitä on niin kauan kun pystyy tuntemaan. Välillä sekin on valitettavasti. Toisinaan on ihana tuntea. Iho ei pysty unohtamaan.

Tämä on mun nyrkki. Nyrkki jolla haluan lyödä seinään. Tämä on mun nyrkki jonka osaan joskus avata. Kämmenellä voin tuntea, tunnustella. Tähän käteen haluan ottaa sun käden. Näissä käsissä voi tuntea yhteisen sävelen ja sykkeen. Näihin käsiin toivon että se meidän tarina on kirjoitettu. Tällä kädellä mä haluan parantaa sun kaikki haavat. Tähän käteen haluan sun laskevan sun kätesi, että voimme jatkaa kulkua käsi kädessä. Näihin käsiin toivon jäävän sen tunteen, jota nyt tunnen. Näiden käsien avulla voimme yhdessä olla, toivottavasti ikuisesti.

Näätäkoira


Tässä on ylväs näätäkuningas aamu lenkillä. Tarvitseeko sitä vielä selitellä? :)

torstai 28. toukokuuta 2009

from the old days

BEEN OBSCURED BY TOO
MUCH
DARKNESS

OVERCOME WITH SO
MUCH
SADNESS

BUT I'M STILL SHINING
BRIGHT
AS EVER

maanantai 25. toukokuuta 2009

<3


Nyt se on täällä taas! Kesä <3 ja asianmukaisesti sandaalit ja kesä varpaat :)

maanantai 18. toukokuuta 2009

let's pretend happy end

Mun tekee mieli jälleen sammuttaa valot, istua pimeässä, olla hiljaa. Kuunnella mitä se tyhjyys mulle sieltä kertoo. Vaikka olo vois olla kaikin puolin mukava, rentoutunut ja pelkkää hyvää. Silti mun mieli vetää omituisesti toiseen suuntaan.

Iloinen ihana pirteä minä. Tulee mieleen suorastaan se aika kun yhtäkiä läväytti ihmisille päin naamaa: tiesitkö, että mulla on mielialahäiriö, ehta oikee mielenterveyshäiriö. Sillon kun teki jotain radikaalia, siinä oli helppo muiden luulla, että se johtuu vaan siitä "sairaudesta". Nyt kun tekee jotain radikaalia, on poikkeava ja sen oltava taas vihje johonkin vakavempaan.

Ihanaa jatkuvaa teeskeltelyä. Haluaisin vaan repiä päitä irti ja huutaa isoon ääneen vittua! Sen jälkeen rauhottua, istua alas, ristiä kädet ja jatkaa eteenpäin. Helvetti että se vois tuntua hyvältä!

torstai 14. toukokuuta 2009

epäröä

Onko oikeus loukkaantua? Miksei?

Viikonloppuvaimo, viikkovaimo, semi korvike, käytä ihan mitä tahansa ilmaisua ja tää huutaa: "I'm game". Joskus on tullut ennenkin mietittyä miksei koskaan riitä sellaisena kuin on. Joskus ennenkin miettinyt miksi tää mahdollinen helvetin hyvä juttu voi aina tulla suhteellisesti niin helvetin huonoon aikaan, ettei siitä enää saa mitään irti kun kaikki on "muka jo kokeiltu".. Joskun ennenkin jäänyt pohtimaan sitä, ettei koskaan se ajoitus voi olla mitään muuta kuin helvetin kaaottista.

Itkua, naurua, sovintoseksiä. Helvetin hyviä hetkiä ja hyvinkin hauskaa. Ja silti se ei vaan riitä. Ei enää pitäisi miettiä, mitä siinä toisessa voi olla niin vikana, kun pitäisi osata katsoa itse peiliin, todeta, tää on nyt tässä. Jättää kaikki vitun katkeruus aikaisemmista eletyistä elämistä taakse ja viitsiä edes yrittää ottaa se riski. Ilman että koko ajan miettii, onko tää oikeasti sen riskin ottamisen arvoista.

Ihmisuhteet on syvältä. Ne on vaan taas niin vitun syvältä. Silti niihin sotkeutuu ja hokee itselleen, emmä pärjää yksin. Miksen pärjäisi? Onko kaikessa kuitenkin taas se ongelma, että pelkää jäävänsä yksin? Onko kaikessa ylipäätään mitään järkeä? Joka kerta kun päättä, nyt mä vietän aikaa ihan vaan itseni kanssa, kaikki haluaa mukaan siihen meininkiin. Kaikki vanhat tutut alkaa tuuppautumaan kuvioihin. Lopulta sieltä tulee se joku, joku joka vie kuitenkin jalat alta, vaikka niiden piti olla loputtomasti liimattuna kiinni.

Pää pyörällä, täynnä ajatuksia, haaveita, mietteitä ja loputonta järjettömyyttä.

Tuntuu kuin haluaisi vaan karata, pitkälle, missä saisi olla hetken yksin. Itkeä, jos siltä tuntuu. Eihän kiltit hyvät tytöt koskaan itke. Katkonaista hengitystä, kuitenkin pettymistä. Ei tässä mitään ole. Kaikenhan piti olla juuri niin kuin toivoi niiden olevan.

Lopulta iskee se hetki, kun ei saa sitä sanotuksi ja loppujen alusta ei saa enää selvää itsekään.

Miksi pitää sanoa?

Möyrin, huokaan, tuskaan. Saako edelleenkään olla edes vähän pettynyt? Vaikka kuinka sitä hetkeä odottaa, että se hengitys laskee, palautuu, silti ei voi olla tuntematta pettymystä siitä mihin itse toivoi ja mihin sen halusi päätyvän. Kannattaako lopettaa jo ennenkun se tilanne on jo karannut liiaksi käsistä? Kääntää se pää toiseen suuntaan vaikka kuinka sattuu. Miksei koskaan osaa lopettaa ajoissa.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee kun puhutaan suhteista, avoliitoista, pariutumisesta. Mikä meissä ihmisissä on niin väärin ohjelmoituja asioita. Kateus, ihno ja viha on paljon helpompi käsittää kuin mikään sekavuus tässä.

Aina odotetaan "sitä oikeaa" tai edes hetkellistä tunnetta siitä. Miten siitä pitää päästää irti kun pelkää vaan ettei se kuitenkaan toimi ja maailmat ei kohtaa tavalla tai toisella. Miksi pitää mennä siihen tilanteeseen asti, että ehtii tuntea, kokea, koskea, ja lopulta päätyä taas siihen ettei osaa päästää ajoissa irti.

Jokatapuksessa, kävi miten kävi, se sattuu ja se sattuu saatanasti.

perjantai 24. huhtikuuta 2009

alaston

Mulle iski alaston olo. Ihan vain siitä, ettei tiedä kehen ympärillään voi luottaa. Kaveripiirissä alkaa ole jo jos jonkinlaista soutajaa. Yksi soutaa ja huopaa, toinen soutaa ja riuhtoo, kolmas tekee mitä tahansa, kunhan mennnään suoraan ja neljäs yrittää sen saatanan paatin kaataa.

Esimerkillisiä tapauksia alkoi yhtäkkiä tupsahdella joka puolelta, kun tuli entisen siipan kanssa ero. Olipa jos jonkinlaista tarinaa lähtenyt liikkeelle ja kantautui myös omiin korviin. Eipä siitä osannut alkuun niin välittää, kunnes tilanne meni ihan käsittämättömäksi ja siitä metelin nostin. Sen jälkeen iski hetken hiljaisuus kunnes taas jälleen huomaa, että ei se ihan sittenkään mennyt niin.

Läheisimmistä kavereiporukasta on enää jäljellä ne yksittäiset. Ei enää porukkaa, ei enää puhetta. Kuinka helppoa se olisikin jos voisi vain luottaa vielä itseensä että niin menisi tekemään. Kuinka se tuntuukaan niin hienolta havaita, että se kaikki ystävyys mitä ihmisiin panostaa, alkaa muuttua käyttökelvottomaksi sekajäte-kertakäyttö paskaksi.

Kuinka hienoa on tuntea itsensä niin tärkeäksi, että ihan vaan mun asioista mennään joka paikkaan puhumaan. Kuinka hienolta se tuntuukaan, kun kuulee mitä villeimpiä tarinoita tapahtuneen. Kuinka hienoa se onkaan, kun yhtäkkiä huomaa, miksi niitä asioita edes kysytään suoraan.

Mun soppaan, mun ihan ikiomaan soppaan, alkaa ilmestymään kaiken sortin lusikoita. Nää ihmiset sais jo ymmärtää, että mun soppaan mahtuu vain se yksi lusikka, joka on mun oma. Mun soppa, mun lusikka. Soppaa on keittämässä pohjaan, sellaisia ihmisiä, joita en päästäisi enää samaan pöytään syömään.

Ihmisillä on jotenkin tuntunut nyt olevan liian vähän omaa elämää, kun toisten ihmisten elämästä pitää alkaa jo sitä sisältöä hakemaan. Ihmisillä on niin pieni käsitys siitä, mitä se luottamus ylipäätään tarkottaa. Ihmisillä ei ole pienintäkään hajua siitä, että mä saan sen kuitenkin kuulla. Kaikessa naivisuudessa haluaisin olla jo kuulematta. Ihmisillä alkaa olla kumma käsitys siitä, mitä mä ylipäätään haluan mun läheisiltä. Ihmisillä on liikaa aikaa puhua ihan täyttä paskaa.

Joka kerta kun tällästä on tullut viimeisinä kuukausina ilmi, niin on tullut hienosti päätettyä kuinka kaikki ihmiset saa jäädä tästä mun elämästä ulkopuolelle, ennen kuin osaa oikeasti sanoa, missä se mätä omena on. Ja joka ikinen kerta, mut on saatu sokeasti vakuutettua siitä, että kukaan ei ole ollut SE syypää. Joka ikinen kerta palataan taas siihen samaan lähtökohtaan. Joka ikinen kerta mennään taas samaan tuttuun malliin. Ja taas ollaan siinä, että sekoitellaan sitä palanutta soppaa liedellä.

Jos vaikka tekisi nyt uudelleen sen päätöksen, jos se ehkä pitäisi. Ettei tarvitse pakata laukkuja autooon ja rottaa kainaloon. Suuntana on muuten tiedossa "sinne helvetin pitkälle".

tiistai 24. maaliskuuta 2009

avuttomin

Hävettää, vituttaa, kiukuttaa. Nyt alkaa olla taas sellanen olo, että on niin valmis vaan lähtemään. Ottaisi lennon vaikka Ouluun ja jäisi mupen kanssa sinne ihmettelemään vähän maailmaa ja sen menoa. Hyvällä lykyllä näkisi jotain revontulen tapaisia.

Kaameasta maanantaista kun pääsi eroo, seuraavaksi tuli vain vituttava tiistai.

Neljä viikkoa ilman autoa alkaa olla jo ihan sama asia kun olisi vetänyt itsensä pakko paitaan ja purrut kädet irti. Kädetön, jälkeenpäin jalaton ja lopulta päätön. Ei vaan osaa hahmottaa elämään ilman sitä ihanaa kulkinetta (toisin sanoen jatketta). Iskee täysi avuttomuus, turhautuneisuus ja näin hädässä en ole ollut aikoihin.

Joudun soittamaan, lainaamaan, ruinaamaan, kinuamaan ja käyttämään hyväksi kaikkia niitä joilla se kulkine toimii: "Avuton täällä taas moi. Mitäs olit puuhailemassa? Heitätkö mut keskustaan?". Ei näin.

Onhan se hienoa olla välillä se neito pulassa ja pyytää jotain mies puolista käymään kylässä sen ison kiviporan kanssa, että saa tavarat vihdoinkin paikoilleen. Onhan se hienoa, kun on joku pitkä mies kylässä ja laittaa ne maljakot ja asiat sinne ylös hyllyille, ettei tarvitse kääpiön kiipeillä huterilla jakkaroilla. Onhan se helppoa, että saa olla koko ajan kännissä muiden kyydissä ja aiheuttaa säpinää. Onhan sekin vielä hyvää, että ainakin joku soittaa ja kysyy joko sinne neljän seinän sisälle hajoaa? Ja sitten vielä ihan kaiken päälle se on hienoa, kun saa miehen kotiovelle asti hakemaan autolla.

Ehkä siihen jäi ne kaikki hyvät puolet.

Huonoista puolista en jaksa edes tehdä sen pidempää listaa. Nyt mä haluan vain mun auton takaisin, että voisi edes kuvitella elävänsä omaa elämää.

perjantai 13. maaliskuuta 2009

Peeeeerjantai

Luojan kiitos on jo perjantai. Eipä siihen voi oikein kauheasti lisätä.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Elämäni mies.


Tämä rakas pikku koira on nyt elämäni mies. Mitä kaikkea elämäni mies vaatii? Rakkautta, hellyyttä, huomiota, ruokaa, kylmää vettä kuppiin, paljon rapsutuksia ja halauksia. Välillä pitää ottaa kuria ja matsia, ettei kaikkea saa pistää paskaksi. Kaiken tämän päättelyn jälkeen olen todennut että tämä mies on ja pysyy. Se on elämäni tärkein mies ja elämäni rakkaus.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Yksin asumisen ihastus ja vihastus

Kävin tossa jokunen yö sitten ABC:lla ostamssa makkaraa leivän päälle. Totesin, että ABC on paska paikka käydä yöllä kaupassa. Siellä myydään vaan perhekoon pakkauksia, oli kyseessä sitten se vitun hammastahna tai makkarapaketti. Siinä hetkessä siellä sen huoltoaseman hyllyjä selaillessa, toivoin ja rukoilin, että olisin voinut olla lähikaupassa valitsemassa pirkka tuotteita. Pirkka on selvästi suunniteltu tälläsille yksinoleville ihmisille. Pirkka rocks!

Yksin asumisessa on ollut kivaa se, ettei tarvitse siivota muiden sotkuja (paitsi sen rotan, joka tuhoaa sanomalehdet paperi silpuksi). Saa jättää ne tiskit sinne lavuaariin haisemaan yli viikoksi, koska ei jaksa itse välittää hajuhaitoista. Saa ihan itse määrätä kuinka kovalla huudattaa musiikkia, eikä tarvitse miettiä pitääkö antaa jonkun nukkua. Rotta nukkuu vaikka olisi mikä mökä. Jos jotain vielä positiivista, niin pyykki vuori pysyy aisoissa ja pyykkiä ei tarvitse pestä joka päivä. Ei tarvitse pyykätä kun omia sotkemia vaatteitaa. Vaatekaapissakin on tilaa niin paljon, ettei enää tiedä mitä sinne laittaisi.

Katselin kauhulla keittiön kaappeja ja totesin, että ensimmäistä kertaa tässä elämässä katson tyhjiä hyllyjä. Ei ollut laseja, mukeja tai lautasia yhtään niin paljon kuin mihin on tottunut. Tuli kankea olo, kun miettii "joutuvansa" taas Ikean helvetin pyörteisiin. Sieltä aina tarttuu mukaan kaikki, mitä ei tarvitse ja unohtuu se mitä meni ostamaan. Tosin Ikean kohdalla asiat on ennallaan, edelleen maksan ihan itse kaiken mitä sieltä ostan (äitiä ei lasketa).

Kukaan ei enää pese ikkunoita tai lattioita, enkä itse halua edes opetella. Tai no, lattiat osaan pestä kahvilla, maidolla, mehulla tai millä tahansa nestemäisellä mitä käteen sattuu. Kiukuttelen paskaisten ikkunoiden takana ja kiroilen kun ei ne peseydy millään, vaikka ulkona sataa. Lopulta olen päätynyt siihen ratkaisuun, että käännän sälekaihtimet kiinni ja istun pimeässä, parempi sekin.

Vihastuttaa kun yhtäkkiä huomaa istuvansa yksin kotona ja odottaa että ovi käy, vaikka ketään ei ole tulossa. Sillon kun rotta meuhkaa eteisessä, on pakko mennä tirkistelemään ovisilmästä, jos joku vahingossa olisikin eksynyt ovelle. Ja taas kerran ei.

Kaikki pyhät ja helvetin merkkipäivätkin pitää viettää yksin. JOO, myönnän, en ollut yksin. Ystävänpäivänä olin vaan kännissä poikien kanssa. Parempi vaihtoehto sekin, kun istuksia yksin kotona. Naisten päivänä yhtäkkiä soi puhelin: "mitä me syödään tänään, pitääkö tuoda kukkia?". Vastaukseni oli selkeä, no sitä mitä jääkaapista löytyy, kelpaako makarooni ja lihapullat. Ja ilman kukkia ei ole tulemista Einespaskaa! Näytti se kelpaavan. Ja kukat on kivoja vieläkin.

Kaikessa kaaoksen harmoniassa pakkailin viimeisiä tavaroita laatikoihin ja vähän jäi tyhjä olo. Toisaalta, siinä omassa kaaoksessa ja sen kaikissa harmonisissa piirteissä alkoi melkein hymyillyttämään ja totesin ääneen: täällä mä olen koti. Ja tänne mä jäin. Minä, kaaos ja rotta.

torstai 26. helmikuuta 2009

nyt kävi näin

HUPS. Se meni ja teki sen. Rikkoen kaikkia periaatteita mitä se on kerännyt raivolla parin vuoden ajan. Tekee tiukkaa hyväksyä. Helvetti soikoon.

Noniin, nyt se on liittynyt sinne vitun naama kirjaan. Kauan siinä kestikin. Vieläkään ei yhtään kaveria (liityin puoli tuntia sitten). Katotaan mitä tästä tulee näin väsyneenä ylipäätään.

Ihastukaa ihmiset uudellen, se mulkku teki sen.

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

oi ihana penari

On vitun hienoa omistaa auto. Varsinkin kun se on kalliimpi kun naapureilla. Tai jopa niin kallis että mun kaikkien köyhien naapureiden autot yhteensä ei ole yhtä kallis kun mun auto.

Penarissa on sitä hienoa, että sen EI pitäisi koskaan hajota. No helvetti ja vittu toisin kävi. Siitä paskasta on nyt puolen vuoden aikana hajonnut ne kaikista kalleimmat osat (moottori ei voi hajota, kun sitä ei ole).

Mä olen tällä hetkellä vetänyt ranteet niin moneen kertaan auki, että melkein olen valmis menemään ostamaan jonkun vitun fiat pandan. Se on ikuinen, vaikka ruostuu puhki niin että kone putoaa pellin alta kokonaan.

Avautumista aiheesta voi lisää tiedustella numerosta...

maanantai 23. helmikuuta 2009

Tauolla


Missä ei oltaisi oltu poikien kanssa? Missä ei oltaisi pysähdetty?

ISOJA

Hahahahaha. Toimistohuumoria.

Aamu alkoi todella paskasti ja avautumisella. Kunnes vihdoin ollaan jo oltu reilusti yli puolen päivän ja Kaikkonen on syöttänyt 2 ja puoli muffinssia, alkaa löytymään hervotonta naurua ja vatsan vääntelyä.

Se mitä kaikki miehet haluaa tietää: onko koolla väliä? Ei me siitä puhuttu ja sitä ei vieläkään kerrota! Mutta aina siitä ISOSTA saa tehdä kuitenkin päivän puheenaiheen.

Tuli oltua joskus jossain missä Ystävättäremme kävi ensin kokeilemassa yhden. Tulipa joskus oltua nuoria ja toinen Ystävätär kävi kokeilemassa toisen. Kävimme joskus juhlissa mistä Ystävättäremme kokeili kolmanne. Kävimmepä joskus jossain "kahvilla" ja Ystävätär kokeili neljännen.

Tämän tarinan jälkeen (meni aikaa) nämä neljä kokeilua eksyi tämän tytön kanssa mökille. Tämä tyttö ja neljä kokeilua päätyivät samaan saunaan jonnekin Forssan liepeille. Saunomisen ja parin siiderin jälkeen tämä tyttö osasi pitää LUOJAN KIITOS kauniin suunsa kiinni ollakseen toteamatta. Nämä neljä kokeilua omaavat kaikki todistetusti kuuleman perusteella....

Tarina ei kerro miten loppu päättyi kuka oli kuka, ketä kaikki pani, vai paniko kukaan yhtään ketään missään koskaan.

Hervottoman naurun remakan ja palvelujohtajan punastelun jälkeen, toivotaan lisää näitä tarinoita, oli ne ISOJA tai...

WANHA

Päivän galluppi. Mistä tietää että on vanha? No kun kaikki missi ehdokkaat on nuorempia kuin sinä.

Todella vanha olo. Vaikka ne on "lähes" saman ikäisiä kuin minä. Wanha.

Tosin ei missejen kanssa voi olla mitään yhteistä. En todellakaan ymmärrä kuka haluaa olla niin halpa ja osallistua missi kisoihin. Tosin tiedän erään joka on hakenut missi kisoihin ja kahtena vuotena peräkkäin hyvätty liian paksujen reisien takia. Tossa instituutiossa on vaan jotain niin mätää. Ei ymmärrä.

Viikonloppunakin oli kuitenkin radiossa taas keskustelua misseistä ja niiden kauneusleikkauksista. Siinä instituutiossa on edelleen jotain mätää. Kuitenkin tässä radio keskustelussa todettiin, että Etelä-Amerikassa kaikki naiset on leikeltyjä jostain. Hienoa! Ja silti ne hakee missiksi. Suomessa nostetaan kohu kun jollain on silikooni. Niitähän kohta kaikilla, jotka ei voi hyväksyä, että kaikille naisille ei kasva tissit. Miehet käy pienetemässä tissejään, kun niillä on jo isommat kun useimmilla naisilla.

Huoh. Kauneusihanteet on perseestä. Tota töllöntintäkin kun kattoo niin tulee vaan ohjelmia siitä kuinka päästään läskistä eroon, ja kuinka kivaa on 14-vuotiaiden tyttöjen laihduttaa samanlaisiksi kun joku vitun Mary-Kate Olson. EI NÄIN. Opettaisivat saatana mielummin, että kuinka voit olla tyytyväinen itseesi. Ollaan kaikki jo valmiiksi läskejä, laihdutetaan ja lihotaan ja taas laihdutetaan. Afrikassa kuitenkin ihmiset katsoo lihavuudesta sen kuinka paljon sulla on fyrkkaa syödä.

Sitten kun ollaan kaikki niin kateellisia ja kriittisiä ulkonäköasioista, niin unohtuu aina se ihan oikea todellinen asia. Kuka minä olen. Minä itse ennen muita. Tässä nykypäivän maailmassa on varmaan niin helvetin helppo hukata itsensä, kun jatkuvasti tulee joka tuutista sitä "kuinka minä löysin itseni" ja "näin tein matkani itseeni". Menkää sitte helvetti itteenne. Joko sitä itsensä löytää tai ei. Näin se vaan on. Miksi helvetissä sen eteen pitää tehdä joku helvetin "hengellinen matka". Ei vaan mahdu mun päähän.

Kateellisuudesta kyllä tiedän. Olen kateellinen tolle dokuilevalle Kaikkoselle, joka on tuttu jo Hynysellekin. Se on fame. Olishan se kiva itellekin, mutta mä vedän Kaikkosen siivellä, ja huutelen, "no vittu, HYNYNENKIN tietää Kaikkosen". Mä taidan tyytyä vähään. No okei, toinen kateellisuuden aihe: Kaikkonen tekee vitun hyviä muffareita. Ainut asia mikä sai mut pirteeksi tänään. Itse en leivo, enkä halua, enkä osaa. Kaikkonen saa mut hymyilemään kotitekosilla taijoilla. Se saa riittää.

Viikonlopun valaistumisen jälkeen ja kauheissa raivareissa pienessä päässäni olen päättänyt luopua parista periaatteesta, ihan vaan holtittomuuden nimissä. Dulle ottaa pari kuvaa ja tää menee fotzebookkiin. Ja toinen, tää menee pesemään autonsa, vaikka edellisestä pesusta on melkein viikko. Ja kolmantena asiana: postailen jatkossa kuviakin. Ihan vaan vittuilun halusta.

Kyllä, voi tässä vielä mädäntyä mädemmäksi. Taivutus ainakin menee kohdilleen, jos ei muuten. Mätä, mädempi, mädin. Aijon mädäntyä yhä ja edelleen.

tiistai 17. helmikuuta 2009

Jahasjahas

Nyt se sitten ratkesi kirjottamaan. Kävin lukemassa Kaikkoslaisen blogia ja sitten repes. Kaiken tän hiljaisuuden jälkeen alan pikku hiljaa olla valmis avaamaan sanaisen arkkuni. Perkele.

Siinähän se, lyhyesti ja ytimekkäästi. Tietenkin on pieni pelko perseessä, jos herra-asuin-ennen-sun-luona alkaa taas lukemaan mun blogi merkintöjä... Sit pitää siistiä kaikki kirjotukset ja taas ei ole mitään mistä kirjoittaa.

Paljon mulla tuntuu olevan taas sanottavaa, kun istuu päivät pitkät turpa kiinni, ja huolkailee Kaikkosen kanssa kilpaa, että ompas tylsää. Sitten ehtii jo melkein loppua happi ja vihdoin lähdetään kotiin. No, okei! Täällä me juorutaan päivät pitkät kuten pitkästyneet nutturalla kiristetyt takakireet ämmät. Tietty! Miten muuten täällä jaksaisi aina kattoa samoja apinoita?!

Elämän muutokset ottaa mua taas päähän. Niistä mä en aijo nyt avautua.

Yksin asuminen on yllättävänkin ihanaa, kivaa, piristävää ja yhtäaikaa raivostuttavaa. Kukaan ei siivoa mun sotkuja mun perässä. Tiskit lojuu viikon vähintään tiskipöydällä ja jääkaappiin ilmestyy pelkästään einestä.

Nyt aloitan taas tämän elämisen ja lähden tupakalle.

Kiittos HEEEEEIII.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Perkeleen Kaikkonen. Se haasto mut tälläseen. Kaikkeen sitä sekaantuu ihan vaan HAASTEIDEN TAKIA.


Tässä ovat säännöt.

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen

Ensimmäinen asia meikäläisestä:

Mulla on muppe kotona joka odottaa mua töistä kotiin. Sen nimi on Duplo (sen leego palikan mukaan). Haluaisin sille kaverin ja sen nimeksi tulisi Nakki.

2.

Siviilisäätyni on määrittelemätön

3.

Asun Helsingissä, vaikka olen "ikuisesti" espoolainen. Onneksi molempien vanhempien koti kunta on Helsinki.. En siis tehnyt mitään väärää kun muutin Helsinkiin, koska vanhempani muuttivat sieltä pois jo 25 vuotta sitten.

4.

Käyn töissä Kaikkosen kanssa samaan aikaan joka arkipäivä ja samassa paikassa ja samassa tilassa, samaa ilmaa hengittäen.

5.

Osaan ajaa autolla. Tämä on todistettu liikenteessä, radalla ja pojat jaksaa mua kehua. Silti peruutin muutama vuosi takaperin duuniautolla seinään.

6.

Addiktoidun suklaasta. Siihen ei ole mitään lisättävää.



Ainut jota meinaan haastaa on Mertsi. Ei mulla ole muita kavereita tai lukijoita.