Henkisestä kivusta fyysiseen

Pikku hiljaa opetellut uudelleen saamaan hillintää siihen julmettuun henkiseen kipuun. Yrittänyt muuttaa omia ajattelutapoja. Yrittänyt muuttaa sitä miten itseään katsoo. Miettinyt sitä että kun on helvetin paha olla ja huomaakin ettei ainakaan kukaan ole sitä pahentamassa. Kukaan ei enää potki minua kun olen jo maassa. Kukaan ei en huuda "lopeta se vitun pillittäminen". Olen saanut rypeä oikein olan takaa siinä paskassa olossa joka sillä hetkellä juuri velloo. Olen saanut itkeä ja huutaa niin kauan kun on ollut sillä hetkellä tarve. Hakannut peittoja ja tyynyjä ja huutanut. Olen peittelemättä saanut kieriä siinä sen hetkisessä olotilassa ilman että kukaan sitä pahentaisi hai helpottaisi. Ihan yksin selvinnyt siitä paniikista mikä ympärillä velloo. Mennyt silmät punaisena töihin yrittäen peitellä sitä että edellisenä yönä vain itkin. Olen ehtinyt miettimään kaikkia asioita mitkä ennen tästä paljon pahempaa. Enää ei tarvitse. Yritän saada itsenikin ymmärtämään kuinka paljon vähemmän kaikkea tuskaa voikaan olla tällä hetkellä. Osa minusta jopa sanoisi ääneen olen ottanut ensimmäisen ison askeleen. Nyt kun sain sen henkisen tuskan tilalle jota yritän parantaa. Nyt tässä yöllä yrittäen löytää mitä tahansa hyvää asentoa ilman kipua mietin onko tämä pahempaa kuin tuntea henkistä tuskaa? Mietin monta kylkiluuta on poikki ja monta lihasta on revennyt. Onko tämä lyhyt aikaisempaa kuin henkinen tuska vaikka tuntuu välillä niin että hetkellisesti tämä kipu on vähintään yhtä pahalta. Näin kovaa ja pitkää fyysistä tuskaa ei ole ollut pitkään aikaan. Enkä muista milloin viimeksi se henkinen tuskaisuus olisi ollut näin pahaa. Olenko parantumassa henkisesti ja fyysisesti? Vaikka tämä kipu tulikin täysin yllättäen. Kai tästäkin paranee kun saa oikeat lääkkeet. Sellaiset mitkä vaikka auttaisi unohtamaan että voi olla luita poikki. Ja saisi vailla vähän unta?

Tukka ponnarille ja menoks

Kuinka kauan sitä jaksaa torjua kaikkia ihmisiä ympäriltään. Kuinka kauan antaa uusien tuttavuuksien yrittää tulla astetta lähemmäksi ja torjua niitä kerta toisensa jälkeen? Missä vaiheessa sitä oppii relaamaan niin että antaa vaan mennä? Kannattaako se? Jos tulee tilanne että herrasmies tulee ja lähestyy niin kuinka monta kertaa se kestää rukkaset? Kansion kurkistaessa näkyy tapaus R. Ei aakkosten ensimmäinen. Kiiltokuvapoika joka kerta toisensa jälkeen yrittää uudelleen. Rukkaset rikkauten perään ja hetken päästä uudelleen se pyörii ympyrää kuin banaanikärpänen. Se ei ainakaan luovuta ja näyttää innostuvan aina kun sille vain mainitseekin ettei ole mahdollisuuksia. Kuinka ilkeä pitää olla että se joskus joko luovuttaa tai minä luovutaan ja annan edes mahdollisuuden? Onko se mahdollisuus itselle vai sille toiselle? Tapaus M. Pitääkö siitäkään aloittaa alusta? Liian hankalaa jo heti ensimmäisessä kuopassa vaikka olisi voinut olla kiva tutustua. Liian monta "muka" ongelmaa. Tässä kohtaa itse vedin jo jarrut pohjaan kun alkoi tuntua siltä että olisi kundi ansainnut saada enemmänkin. Tapaus V. Flirttiäflirttiäjaflirttiä. Parempi jättää ihan sille tasolle. Tapaus A. Vieläkään usean yrittämisen jälkeen ei ole jätkä saanut edes puhelinnumeroa. Random A. Kiva kuulla että perse ja naama on kuin kaks kymppisellä. Anta pakit suoraan päin naamaa. Ja silti ollaan vonkaamassa yöksi viereen. Kuka helvetti tarvitsee mitään haaremia eron jälkeen? Varteenotettavia tapauksia, hmmh, ehkä yksi. Edelleen mielummin porskuttelen menemään yksin ja teen duunipäivän jälkeen mitä huvittaa. Ei ole velvollisuuksia. Eikä ole ketään kiimassaan huutamassa ovella kun niitä ei edes päästä sisälle. Ja taas tämänkin lopputuloksena voivat kaikki yrittää vittuilla menestyksen tasosta. Mitä sitten vaikka pihtaan? Ainakin mussa on tyyliä hoitaa asiat siihen pisteeseen ettei entinen elämä tule pilaamaan sitä kun joskus sen jonkun löytää jolle mahdollisuuden antaa. Ainakin voin todeta että kyllä tää tyttö pysyy päätöksessään. Ja saa olla aika saatanan ylpeä siitä. Ihan sama mitä ne vonkaajat on. Ehkä joskus enemmän pitäisi antaa vaan mennä kuin miettiä mitä seurauksia siitä voi koitua. Ennen kun antaa jollekulle mahdollisuuden, antaa sen mahdollisuuden itselleen tutustua ja pitää hauskaa. Ei ne kaikki voi olla huonoja vaihtoehtoja. Mitä helvettiä. Mä olen oikeasti muuttunut aikuisemmaksi ja mielummin nukun yksin kun vaan sänkyäni jokin epätoivo veikan kanssa. Pitää vaan huomenna vetää tukka vaan ponnarille, ottaa puhelin käteen ja sanoa edes yhdelle että mennään kahville. Mitä pahaa siitä voi seurata? Mulla voi olla vaikka kivaakin pitkästä aikaa jonkun uuden tuttavuuden kanssa. Siitä olisi varmaan hyvä jatkaa. Ihan vaan suoraan eteenpäin ja ihastella ehkä sitäkin että joku jaksaa oikeasti juosta perässä.

Building up my self confidence

Käynyt keskusteluja tänään paljon peilin kanssa. Nauran vieläkin kun kaikille peileille olen mennyt rintavarustus edellä röyhentelemään. Tuijottanut peiliin ja tuijottanut varustusta ja hokenut että näähän on ihan hyvät. Tuijottanut uudelleen peiliin ja taas tuijottanut vain varusteluettelon ensimmäistä osaa. Yrittänyt kääntää pään siihen asentoon missä se miehillekin on. Ensin katsotaan rinnat ja sitten perse ja sit voidaan vilkaista onko sillä petolinnun perse pään tilalla. Yrittänyt hokea vain positiivisiksi lueteltuja asioita sille mitä nyt on tuijottanut peilistä. Tämäkin piti vielä viedä astetta pidemmälle. Nytkin voi niskaa vääntää taakse ja katse alas. Hullua touhua. Mutta jos tämä on sitä millä itseään voi rakentaa uudelleen ja kokeilla miltä tuntuu edes tyhmällä tavalla oppii pitämään edes jostain itsessään. Jos näin rakennetaan läheisyyttä itseänsä kanssa niin onko se enää niin outoa? Naurattaa tietenkin tämä oma kummallinen tyyli tehdä asioita mutta kukapa tätä näkee? Siinä vaiheessa vedin homman yli jos näille annan nimet ja rupean lässyttämään. Seuraavaksi kohdataan tämä jumalaton takapuoli. Mä en uskalla kuvitella mitä on tän kanssa tutustuminen. Tosin joku voi olla kateellinen kun näen oman takapuoleni ilman peiliäkin. Tähänkin tarvitaan oikealla korkeudella oleva peili, jotain dynkadynka-latino musiikkia lisukkeeksi. Pelkkä mielikuva saa höröttämään typerästi. Vielä kun sen meni tekemään. Voi luoja että ihminen voi omasta mielestään näyttää urpolta. Ja taas tekee mieli kieriä lattialla ja nauraa kippurassa mitä ihminen tekeekään yksin kotona. Kuinka paljon sitä vielä nauttisi ja nauraisi tästä hetkestä jonkun muun yhtä aivottoman kanssa. Jos tämä on sitä itsetunnon rakentamista.. Helvetti tässä on vielä iso työ edessä oppia tekemään kaikki tämä ilman että se tuntuu tyhmältä ja ei enää naura sille että kuinka typerää touhua tämä on. Toiset tekee tätä samaa päivästä toiseen ilman että se on outoa ja tyhmää ja ilman että siitä kertoo edes välttämättä muille. Normaalia tai ei. Tänään sentään mielessäni nauroin että meinasin laskea alleni. Ei tässä ole mitään järkeä hoin ja tein kaiken uudelleen. Totesin että varusteluettelon ekoihin kohtiin voi jo laittaa ruksit; tästä paketista löytyy. Sama se mitä joku muu niistä ajattelee. Ainakin on jotain mistä ottaa kiinni ja tuijottaa. Ekaa kertaa pitkästä aikaa uskalsin myös katsoa silmien korkeudelle peiliin ja yllätyksekseni hymyilin. Ehkä lopulta ihan hyvä päivä lukuunottamatta kaikkea mitä vaikeaa ja tylsää päivässä oli. Tämä oli se ehkä ensimmäinen päivä kerrallaan. Ei ehkä huono saavutus. Sen näkee ehkä huomenna jos tälle projektille annetaan vielä paljon lisäaikaa.

oikeasta väärään

Mitä mietin? Mietin kaikkea tätä paskaa missä pitää ihmisen velloa tunteakseen. Mietin sitä kaikkea mitä matkan varrella olen saanut kokea. Miten kaikki positiivisuus on imetty irti viimeistä pisaraa myöten. Mietin niitä risteyksiä missä olisi pitänyt kävellä toiseen suuntaan. Mietin mitä virheitä tässä on tullut tehtyä. Mitä sitä katumaan yhtään enempää asioita jotka on tapahtunut. Ennen hoin sitä että kaikella paskallakin on vain tarkoituksensa tapahtua. Enää en oikein tiedä mitä ajatella siitä. Enää en tiedä mikä on oikein ja väärin. Tiedän miltä ne virheet on tuntunut sillon kun niitä on tehnyt. Tämän vuoden aikana koetuista asioista en tiedä haluanko vain katua alkuvuotta. Haluanko katua sitä että uskoudun ihmiselle joka puukottaa selkään? Haluanko katua sitä että tunsin pienen hetken olevani tärkeä että pystyin seuraavassa hetkessä jo toteamaan että en merkitse paskan vertaa? Miksi minä katuisin sitä että annan itseni alttiiksi toiselle, joka voi sitten omasta tahdostaa vaan päättää tahallaan tai tahattomasti rikkoa ja pistää kaiken? Mutta se ei ole omaa itsekkyyttäni. Se ei ole sitä mitä minä saisin itsekkäästi päättää. Mikään ei kuitenkaan ole sen arvoista että toisen mielipidettä haluaisin kiertää. Toiset tekevät päätöksensä perustuen mihin he itse uskovat, oli se uskomus oikein tai väärin. Miksi minä en ole niin itsekäs on se ajatus mikä on leijaillut monesti mielessäni. Miksi minä en osaa pistää paskaksi kaikkea ja olla välittämättä mitä siitä seuraa? Miksen minä osaa olla katsomatta peiliin sellaisen teon jälkeen ilman että itken. Näen omassa elämässäni aivan liikaa omaa epäitsekkyyttä ja muiden itsekkyytä minua kohtaan. Toiset eivät vain välitä mikä on tullut hyvinkin selväksi. Tiedän mitä on oikea välittäminen. Tiedän mitä on oikea rakkaus. Olen nähnyt sen tapahtuvan, olen sen oikean rakkauden kokeunut. Joku sen oikean rakkauden minulle opettanut. Silloin olin itsekäs. Silloin kääriydyin omaan pahaan olooni ja kävelin eteenpäin välittämättä siinä tilanteessa. Sen tuskan kannoin mukani pois siitä. Sen syyllisyyden kanssa kävin monet taistelut. Monet kerrat pyysin anteeksi. Vuosia myöhemmin olen vasta voinut todeta että sain anteeksi ja tämä kaikki tapahtui oikeasta syystä. Sain sen tilan mitä tarvitsin kasvaakseni. Ehkä nyt olisin tarpeeksi vanha ja aikuinen kokemaan uudelleen sen huuman mitä on oikeanlainen rakkaus, mitä on toisesta enemmän välittäminen. Se kun toinen välittää minusta enemmän kuin itsestään. Toisaalta surkuhupaisaa onkin se että tälläinen uudelleen eläminen ei ole enää ikinä mahdollista. Se toinen ihminen joka on koskettanut syvimmälle ei ole enää täällä. Voin tiettyinä hetkinä edelleen tuntea sen ihmisen läsnäolon ja pystyn vastaamaan että tälläiseksi olen nyt kasvanut 10 vuoden jälkeen. Tälläinen minusta tuli kaikkine virheineen. Tälläinen minä olen ja tässä minä seison. Tässä täysin hukassa. Täysin rikkoutununeena sellaisen ryöpyttämisen jäljiltä josta edelleen vain pystyn uskomaan että en ikinä parane, ellei joku minua paranna. Ellei joku tule ja minua korjaa. Enää on kiinni omasta itsekkyydestäni annanko sen tapahtua. Tiedän työntäväni kaikki ihmiset pois. Tiedän että en halua tulla enää kosketetuksi. Tiedän että halaus tuntuu liian paljolta. Tiedän että se halaus on samaan aikaan liikaa siihen nähden mitä pystyn käsittelemään. En pysty antaa kenenkään tulla niin lähelle ja antaa sellaista halausta joka toisi mitään lohtua ja hyvää oloa. Samassa hyvässä halauksessa on liikaa pahaa oloa ja muistutusta siitä mitä itse olen. Mihin itse olen päätynyt. Onko kukaan edes nähnyt sitä mitä oikeasti olen? Onko kukaan välittänyt minusta tarpeeksi juostakseen edes kerran perääni. Tuskin. Tuksin kukaan voi ymärtää mitä oikeaa ja väärää on siinä että antaa toisen ensin juosta metrin ja sen jälkeen kaappaa syliin ja sanoo; älä ikinä lähde. Onko kukaan sanonut todella tarkoittaakseen sitä oikeasti että älä lähde. Onko kukaan ollut minulle tarpeeksi oikea sanoakseen "rakastan sinua aina". Vain sen kerran kun olen sen sanonut, olen sitä itsekkäästi pystynyt tarkoittamaan. On väärin että en tullut silloinkaan kuulluksi. On väärin että silläkin kertaa se mitä sanoin ja tarkoitin kadotti merkityksensä toisen itsekkyyteen. En valehdellut. En sanonut sitä siksi että se parantaisi mitään. Sanoin sen mitä tunsin ja itsestäni tiesin. Itsekkäästi pystyin sanomaan sellaisen asian minkä kanssa minä elän. Tiedä sitten kuinka oikein tai väärin se oli. En tiedä mihin tämän sanominen minua johdatti. Saati se että sen sanomatta jättäminen tuskin olisi muuttanut mitään. Muuta kuin se että se olisi ollut epäitsekäs teko. Tiedän että olin oikeassa. Se mitä en ole lauseeseen lisännyt; se rakkaus muuttuu. Se rakkaus ei säily samana enää sen jälkeen mitä minä sain kokea. Se rakkaus ei ole yhtä palavaa kun ei olla enää siinä samassa tilanteessa kun sen olen sanonut. Olen ja elän edelleen sen tuskan kanssa että pitää rakastaa. Rakkaus on jotain mitä ei suljeta pois. Rakkaus jotakuta kohtaan ei myöskään sano sitä että se olisi oikein rakastaa tai se toinen edes ansaitsee sellaista rakkautta enää ikinä osakseen, ei minulta eikä muilta. Tämä oli se itsekäs. Mutta minun mielipiteelläni ei ole väliä. Minä en merkitse enkä ole sen arvoinen että minusta voisi välittää. Minä olen se joka tämänkin rakkauden taakan kantaa. Mitä sitä sanomaan onko se oikein vai väärin kun se on miten se asia on. Se asia ei muutu vaikka minä ja rakkaus muuttuu. Tiettyjä tunteita en pysty kääntämään pois päältä. Tuskin mitään tunnetta osaan käsitellä niin että voisin sen vain antaa käydä ja poistua. Sitä märehtii, miettii ja murehtii. Antaa itselleen liikaakin aikaa sille että pyörittelee asiaa mielessään. Liikaa aikaa. Kuinka kauan pitää antaa aikaa kaikelle tälle tuskalle ja taakalle mitä nyt sylissäni kannan? Kuinka kauan rakastan tätä tunteetonta tia tunteettomia ihmisiä. Koska muka tapaisin sen yhden vielä minulle oikean joka näyttää sen mitä rakkaus voi vielä parhaimmillaan olla? Kuka jaksaa rakastaa kaikkine vikoineen ja tunne myrskyineen? Kuka on tarpeeksi vahva kannatellakseen minun tuskani ja kaiken mitä perässäni raahaan? Kuka olisi niin epäitsekäs ja tekisi sen puolestani. Rakkaus pitäisi olla puolueetonta ja puhdasta. Minun ei enää ole. Haluan heittää kaiken rakkauden kaivon pohjalle ja antaa sen vajota. Katsoa kuinka se hukkuu. Kuulla kuinka se tukehtuu. Haluan olla tunteeton ja itsekäs. Haluan lopettaa kaiken mikä joskus on rakkaudelta tuntunut. Kaiken mitä rakkaudesta tiedän olen valmis antamaan pois jos se edes toisi elämänilon takaisin. Jos en pysty enää rakastamaan ketään samallatavalla kuin ennen, en voi rakastaa enää itseäni ikinä oikealla tavalla. Jos en ikinä enää tapaa sitä ihmistä joka mullistaa maailmani, jään yksin. En pelkää jääväni yksin. Pelkään sitä että teen väärin jo nyt että en halua enää rakastaa. En halua enää nähdä peilistä sitä iloista hymyä joka mullistaa koko maailman. En halua enää katsoa ketään silmiin ja sanoa asioita itsekkyyttäni. En enää halua miettiä onko oikein vai väärin rakastaa. En vain halua enää olla rakastettu. En haluaisi tietää enää tätä kaikkea mitä rakkaus on opettanut. Se kaikki "muka-rakkaus" on tappanut minusta kaiken sen mitä olisin voinut vielä itsessäni osaa rakastaa. Annoin liikaa itsestäni. Annoin sen kaiken "muka-rakkauden" tulla lähelle. Enkä enää osaa uskoa siihen että elämä ja rakkaus on ainoat asiat mitkä voittavat kaiken. Mielummin nyt toivon että kohta kaksi vuotta sitten olisi tapahtunut jotain sellaista mikä olisi ollut itsekästä. Nyt toivon että 10 vuotta sitten olisi tapahtunut niin paljon asioita jotka vaikuttaisivat siihen miten enää olisi täällä. Mietin kaikkia niitä kertoja kun osasin vielä olla itsekäs ja sanoa miten haluan vain olla olematta. Sitä toivon edelleen ja se on väärin. Väärin antaa jonkun rakkauden pilata kaikki. Antaa rakkauden tuhota sen mitä olen, mitä tunnen. Antaa rakkauden tappaa kaiken mitä joskus ihannoin. Kuinka tästä voi enää itse selvitä kun näen vain sitä vääryttää ja itsekkyyttä ihmisissä joita on ympärilläni. Kuinka vain näen sen miten muut "muka" ansaitsevan mitä ovat saaneet. Kuinka onnea on "muka" suotu sellaisille ihmisille joille en ikinä sitä voisi itsekkyyttäni toivoa. Näen mielessäni ne jotka onnensa ovat ansainneet, ne jotka ovat töitä sen eteen tehneet. Mutta entäs minä. Olenko vain "muka" rakastettava. Olenko muka sen vähyyden arvoinen ettei minua voi vain enää rakastaa ja arvostaa, välittämisestä puhumattakaan. Tiedän mitä välittäminen on. Tiedän miten nyt sitä työnnän pois. Työnnän läheltäni kaikki jotka ovat olleet rakkaita. Haluan olla itsekäs ja antaa itseni olla. Odottaen sitä että kaikki muutkin vain lakkaavat rakastamasta ja välittämästä. Kuinka vain se kaikki on jonain päivänä kadonnut ja voin jättää hyvästit enää itselleni. Olla vain itsekkäästi enää hetken itseäni varten. Jos sen jälkeen saisin rauhan. Voisin viedä oman itsekkään rakkauteni ja oikeat vääryydet mukanani ja antaa muiden tehdä mitä haluavat. En halua enää ikinä kokea sitä mitä olen joutunut kokemaan. En omasta mielestänikään ansaitse sitä. En voi ansaita enää mitään. Olen kaikkeni jo saanut hyvän puolesta ja enää on jäljellä vielä vähän lisää paskaa aina sen pienen vähän paskan lisäksi. Siihen kekoon kun olette kasanne olen valmis. En vain voi olla minkään arvoinen ja sen olen saanut kokea. Olen saanut nähdä miten kaikki päättyy. Kuinka oikein ja väärin minua on kohdeltu. En anna anteeksi. En muille, en itselleni. Olen yksin ja syystä. Enkä halua enempää kokea sitä "muka" rakkautta mikä ei ole minkään arvoista kuten sillä rakkaudellakin on tarkoitettu. Sydämessäni ei ole enää tilaa tehdä lisää rakkauden aiheuttamia haavoja kun epäitsekkyyttäni ja suurimmilta osilta itsekkyyttäni annoin siihen ne kaikki haavat jo tehdä. Antaa repiä rikki sellaisia haavoja joita en enää edes tiennyt että niitä voi olla. Oli väärin antaa aikaa ja rakkautta sellaisille jotka eivät sitä osanneet arvostaa silloin, jotka eivät ikinä opi edes sitä arvostamaan mitä ovat saaneet. Teen virheitä, vääriä ratkaisuita rakkauden sokaisemana. Joko rakkaus itseäni kohtaan on ollut syynä tai olen antanut toiseen rakastumisen sumuttaa silmäni melkein umpeen ja väärästä rakkauden syystä suoritunut päin vittua. Näen mitä olen, tunnen kaikki mitä koen. Aavistan mihin tämä menee. Menkööt. En voi enää ikinä olla sellaisen rakkauden arvoinen joka opettaa uudelleen arvot ja säännöt kaikelle sille mitä elän. En enää ikinä halua olla se. En enää ikinä halua vain kokea kaikkea tätä paskaa mitä oikeudessani voin jo sanoa että alkaa olla liikaa. Ehkä se on vain itsekkäästi minun aikani luovuttaa. Oli se oikein tai väärin. Kuinka kukaan voi epäitsekkäästi sanoa että minun on täällä oltava jos en enää pysty olemaan. Kuinka joku voi itsekkäästi halua pitää minut täällä vasten omaa tahtoani? En enää tästä voi enempää rikki mennä. Kuinka oikein tai väärin sekään on? Kenen päätettävissä se on että olen tässä ja nyt? Oikein vai väärin. Jokainen risteys näyttää puolensa. Jokainen päätös tehdä oikein tai väärin opettaa jotain. Ehkä minun on aika vain oppia luovuttamaan, ihan vaan kaiken kanssa.

Jatkoa itkulle

Kohta tulee jo vuosi siitä kun kaiken lopun alku käynnistyi. Maksan sängyllä ja mietin onko musta ikinä tuntunut näin paskalta. Ennen se oli erilaista. Ennen mun elämässä oli joku tavoite. Ennen kun musta on tuntunut paskalta ole. Aina jaksanut uskoa siihen että joku tulee ja liimaa mut kasaan. Työpäiviä ei sillon ollut vielä tiedossaan. Koulusta pystyi lintsaamaan. Kun sitten ensimmäisen kerran työelämässä kaikki kaatui oli joku syykin siihen. Kukaan ei kyseenalaistanut sitä kun ihmisiä kuolee ympäriltä kuin kärpäsiä että voi elämä vähän heittää volttia. Sitten tuli taas se hetki kun ikinä olen ollut oma itseni. Ja siitä sitten perse edellä puuhun. Siitä alkoi isoin tunteiden ralli mitä ikinä oon kokenut. En ikinä ole ollut niin onnellinen. Kunnes tuli se etten ikinä ole kokenut sitä mitä se on kun on onnellinen ja saatanan onneton yhtäaikaa. Josta seuraa vain lisää tuskaa. Kaikki mitä on ikinä tuntenut on maksimoitunut siihen järjettömään pahaan oloon. Mitä musta on jäljellä tän kahden vuoden täyden tuskan jälkeen? Humiseva ulkokuori. Särkynyt sydän. Hymytön kasvo ja tyhjä katse. Ulkokuori joka rakoilee. En enää hymyile niinkuin ennen. En enää naura niinkuin ennen. Pyristellyt eteenpäin niin kovaa ja yrittänyt päivä päivältä vaan jaksaa kantaa tätä tuskaa eteenpäin ja odottanut että se paino putoaa harteilta. Putoamassa polvilleni ja itken. Ei kukaan ansaitse saada kaikkea tätä kantaakseen. Ei kukaan ansaitse tälläistä oloa osakseen. Ihmettelen vieläkin mitä mä täällä teen. Olen yksin kaiken tämän kanssa eikä kukaan halua minua korjata. En halua enää korjata edes itse. En vain enää jaksa kaikkea en vain pysty enää. Kaikki pahimmat pelot on jo toteutunut. Ne jotka eivät edes ansaitse onnea saavat sen pyytämättä. Mikä sija minulle jää? Ei sitä viimeistä sijaa kukaan muu taida ansaita. Hylätty, hakattu henkisesti ja fyysisesti siihen kuntoon ettei enää vain pysty siihen samaan mihin ennen. Käperryin jälleen kerälle pitäen kiinni jaloista tuntien taas sen kuinka kaikki raastaa. Mitä pahempaa enää tässä kaikessa voi olla? Tässä sitä ollaan jo ilman tulevaisuutta yksin itkien.

Tunteiden tuskaa osa 5468292

Voi isot kirosanat näitä tunteita. Mä edelleen odotan sitä katkaisijaa jolla kääntää vaan kaiken pois päältä. Yritin tehdä matkaa tunteiden kanssa ja toivoin että hautaisin ne kaikki yhdellä halauksella. Halausta ei tullut ja tunteet jyllää vaan edelleen. Pää taas pyörällä kaikesta mitä on tuntenut. Kaikki vanhat parisuhteet vetää pikakelauksella tunnerallinsa alusta loppuun repeat nappula pohjaan jumiutuneena. Ensimmäistä kertaa myönsin ääneen että en ole päässyt yli. Kuinka paljon pelkää sitä että tutustuu johonkin uuteen ja kaikki totuudet pitää paljastaa alusta. Kuinka paljon pelkää sitä torjutuksi tulemista. Samalla jäi miettimään onko vielä kaukaisempia tunnehaamuja jäänyt kummittelemaan? Ihan niinkuin mulla lukisi otsassakin jo valmiiksi tunnevammanen. Mä oon aivan romuna ihan kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Mä en vaan pysty tällä hetkellä mihinkään järkevään. Musta tuntuu että mun pää hajoaa kun nää tunnevyöryt vaan tulee ja vielä liian vauhdilla sellaisissa tilanteissa missä ei niitä odottanut. Se on vaan myönnettävä että mun sydän on edelleen särkynyt. Ensin se revittiin irti ja poltettiin ja sen jälkeen vielä sain kokea miltä se tuntuu kun siihen hakataan nauloja vasaralla. Miten nopeasti tällaisesta voi toipuakaan. Eikä tunnu siltä että kaikki ihan ymmärtää sitä että musta voi vain tuntua näin paskalta. Eikä ne ihmiset jotka mua satuttaa ymmärrä sitä että ne satuttaa paljon pahemmin. Enkä usko että voisin edes kertoa tunteistani suoraan. Muistan liiankin tarkasti miten siinä kävi. Helvetti, miksi tän pitää aina mennä tähän.

voitte vaikka painua vittuun

Suhteellisen usealle henkilölle voin tällä hetkellä toivottaa hyvää matkaa helvettiin tai voitte painua vaikka vittuun. Muutama nimi pyörii heti mielessä ensimmäisenä. Nimiä mainitsematta ne ihmiset kyllä tämän perusteella tunnistavat itsensä. Vitun hienoa loppu päivää ja vitun paljon parempaa loppu elämää kunhan painutte vittuun mun elämästä häiritsemästä, saatana.

Teatteria

Musta tuntuu vaan jatkuvasti enemmän siltä että mun elämä on pelkkää kulissia. Kai se on ollut sitä vaan niin pitkään jo sitä ettei vaan niitä verhoja saa suljettua. Mä olen tässä elämän roolipelissä valmiina piestäväksi. Mun läpi on niin helppo vaan kävellä. Mun päähän tarttui ajat sitten yksi suomalainen biisi joka on kuin mun just tämän hetkinen elämä. Musta tuntuu että mä en ole enää olemassa. Mä kävelen päivästä toiseen jossain elokuvassa missä mun elämä vaan kulkee eteenpäin mutta en tee mitään. Mä en tiedä hengitänkö tai pystynkö enää hengittämään. Ihmisten keskellä ne näkee musta vaan sen ulkokuoren. Ne näkee että mä olen siinä. Ihmisillä on jonkinlainen käsitys siitä miltä se mun kulissi näyttää mutta kukaan ei näe sen taakse. Jos kaikki vaan kävelee mun läpi ja paskat välittää mitä mä tunnen tai ajattelen niin ei ne voi tietää että mä olen oikeasti tässä. Kukaan ei tiedä mitä mun pään sisällä liikkuu. Kukaan ei tiedä mitä mä oikeasti olen. Mä en enää lle kuin tyhjä näyttämö missä se yksi näytelmä vaan jatkaa pyörimistään ilman yleisöä. Kukaan ei tiedä mitä siellä toisella puolella oikeasti tapahtuu ja hyvin pitkälti se tuntuu vaan siltä että kukaan ei edes välitä. On ihmisiä jotka haluaa auttaa mua tekemään sitä teatteri esitystä päivästä toiseen. Kukaan ei vaan ymmärrä miltä tuntuu elää keskellä sitä ylläpidettävää kulissia. Siellä verhon takana on vaan se surkea ja säälittävä tyttö niiden kummallisten tunteiden kanssa joista ei pysty kukaan iloitsemaan. Eikä varmasti kukaan edes ymmärrä sitä miltä vaan tää kaikki voi tuntua. Tunne siitä että et enää edes ole olemassa. Et ole edes ihminen. Et ole mitään. Olet vain se kuva mikä siihen julisteeseen on piirretty. Joku naama ja sille annettu ilme mistä joskus joku vahingossa voi tunnistaa. Kukaan tuskin pystyy tai haluaa pelastaa mitään sellaista mikä enää ei joka päivä jaksa uskoa pelastukseen. Odotan muka sitä auringon paistetta tähän risukasaan. Vaikka en ede tiedä uskonko siihen. En tiedä kohta varmaan omaa nimeänikään. Niin se tyttökin siinä laulaa. En tiedä kuinka kauan tämä teatteri ja sirkus vaan voi enää pyöriä.

Vitun illat

Menee hermot näihin iltoihin. Tuntuu että ehkä en sittenkään selviä tälläkään kertaa ilman mitään rauhoittavaa. Ottaako pienet viinahuurut ja darrassa vanhalle viinalle haisten vai vetääkö sellanen perinteinen lääketokkura että näytän piripäältä seuraavat kaksi päivää? Ollakko taas ihan saatanan pahalla päällä jos ei suorita kumpaakaan? Helvetti. Nää illat ja yöt ja niiden tuottamat kaikenlaiset ajatukset ja sen ympärillä pyörivä sekava olo. Mä en tiedä mihin helvettiin mä tungen tän turhautumisen ja paskan olon. Kiva että muilla menee paremmin mutta kuinka kauan mun pitää vaan kestää tätä kaikkea paskaa ja angstata siitä. Mä haluan saada kaikki järjestykseen. Mä en jaksa tätä sekasortoa ja paskaa oloa enää päivääkään. Mä haluan vaan saada elämäni siihen kuntoon että se olisi taas nauttimisen arvoista vaikka olisin yksin. Mä haluan mun elämän takaisin.