Tukka ponnarille ja menoks

Kuinka kauan sitä jaksaa torjua kaikkia ihmisiä ympäriltään. Kuinka kauan antaa uusien tuttavuuksien yrittää tulla astetta lähemmäksi ja torjua niitä kerta toisensa jälkeen? Missä vaiheessa sitä oppii relaamaan niin että antaa vaan mennä? Kannattaako se? Jos tulee tilanne että herrasmies tulee ja lähestyy niin kuinka monta kertaa se kestää rukkaset? Kansion kurkistaessa näkyy tapaus R. Ei aakkosten ensimmäinen. Kiiltokuvapoika joka kerta toisensa jälkeen yrittää uudelleen. Rukkaset rikkauten perään ja hetken päästä uudelleen se pyörii ympyrää kuin banaanikärpänen. Se ei ainakaan luovuta ja näyttää innostuvan aina kun sille vain mainitseekin ettei ole mahdollisuuksia. Kuinka ilkeä pitää olla että se joskus joko luovuttaa tai minä luovutaan ja annan edes mahdollisuuden? Onko se mahdollisuus itselle vai sille toiselle? Tapaus M. Pitääkö siitäkään aloittaa alusta? Liian hankalaa jo heti ensimmäisessä kuopassa vaikka olisi voinut olla kiva tutustua. Liian monta "muka" ongelmaa. Tässä kohtaa itse vedin jo jarrut pohjaan kun alkoi tuntua siltä että olisi kundi ansainnut saada enemmänkin. Tapaus V. Flirttiäflirttiäjaflirttiä. Parempi jättää ihan sille tasolle. Tapaus A. Vieläkään usean yrittämisen jälkeen ei ole jätkä saanut edes puhelinnumeroa. Random A. Kiva kuulla että perse ja naama on kuin kaks kymppisellä. Anta pakit suoraan päin naamaa. Ja silti ollaan vonkaamassa yöksi viereen. Kuka helvetti tarvitsee mitään haaremia eron jälkeen? Varteenotettavia tapauksia, hmmh, ehkä yksi. Edelleen mielummin porskuttelen menemään yksin ja teen duunipäivän jälkeen mitä huvittaa. Ei ole velvollisuuksia. Eikä ole ketään kiimassaan huutamassa ovella kun niitä ei edes päästä sisälle. Ja taas tämänkin lopputuloksena voivat kaikki yrittää vittuilla menestyksen tasosta. Mitä sitten vaikka pihtaan? Ainakin mussa on tyyliä hoitaa asiat siihen pisteeseen ettei entinen elämä tule pilaamaan sitä kun joskus sen jonkun löytää jolle mahdollisuuden antaa. Ainakin voin todeta että kyllä tää tyttö pysyy päätöksessään. Ja saa olla aika saatanan ylpeä siitä. Ihan sama mitä ne vonkaajat on. Ehkä joskus enemmän pitäisi antaa vaan mennä kuin miettiä mitä seurauksia siitä voi koitua. Ennen kun antaa jollekulle mahdollisuuden, antaa sen mahdollisuuden itselleen tutustua ja pitää hauskaa. Ei ne kaikki voi olla huonoja vaihtoehtoja. Mitä helvettiä. Mä olen oikeasti muuttunut aikuisemmaksi ja mielummin nukun yksin kun vaan sänkyäni jokin epätoivo veikan kanssa. Pitää vaan huomenna vetää tukka vaan ponnarille, ottaa puhelin käteen ja sanoa edes yhdelle että mennään kahville. Mitä pahaa siitä voi seurata? Mulla voi olla vaikka kivaakin pitkästä aikaa jonkun uuden tuttavuuden kanssa. Siitä olisi varmaan hyvä jatkaa. Ihan vaan suoraan eteenpäin ja ihastella ehkä sitäkin että joku jaksaa oikeasti juosta perässä.