kaikki sanat

Mietteissäni mietin etten kertoisi sitä mitä tunnen ja mitä haluan. Mietteissäni halusin sinulle sen kaiken sanoa ja antaa. Mietiskellessäni kävin läpi tarkkaan sanat jotka valitsisin kun sanon ne sinulle. Mietin kuinka paljon halusin sanoa kaiken ääneen niin että ymmärtäisit tunteeni. Mietin etten kertoisi kaikkia niitä sanoja mitä olen aina säästellyt. Mietin ettei ne asiat muutu sanomallakaan. Toivoin että saisin ne kaikki sanat ja tunteeni ulos sinulle nähtäväksi. Toivoin että ymmärtäisit kuinka pahalta kaikki tuntuu. Toivoin mietteissäni niiden kaikkien sanojen tuovan merkitystä ja toivoa. Halusin uskoa että pystyn sanomaan kaiken. Saisinpa sanottua sinulle aina sen mitä ajattelen. Saisinpa kerrottua sanoin ja teoin kaikki ne tunteet joita minulla vielä on. Mietin etten kinä kertoisi sinulle sitä kaikkea mitä on jäänyt sanomatta. Odotin itseltäni malttia olla sanomatta mitään. Sanoin ja kerroin sen kaiken. Sanoin sen mitä tunnen. Itkin koska kaiken sen sanominen ääneen tuntui pahemmalta kuin olisin kuvitellut. Kaikki mitä kirjoitin itselleni muistiin tuli ulos vaikkei niin pitänytkään koskaan käydä. Kaikki ne sanat ryöppysivät tunteiden kanssa ulos vaikkei pitänyt. Kaikki toivo oli niissä sanoissa. Kaikki sanat töksähtelivät suussa. Kaiken sanomisen jälkeen jäi tyhjyys. Kaikkien sanojen jälkeen jäi onttous. Jotain sisältäni kuoli samalla kun sanoin ne kaikki sanat sinulle. Jotain minussa kuolee koko ajan kun odotan sinua. Kaikki sanat jäivät merkityksettömiksi kaiken muun ympärillä. Sen pienen hetken koin että kuulit ja ymmärsit ne kaikki sanat jotka sinulle vihdoin uskalsin antaa.

pyhät

En ole joulu ihmisiä. En ainakaan enää. Viime vuonna ensimmäistä kertaa odotin joulua ja se oli toivon aikaa. Viime vuonna oli kaikki se mitä olin ajatellutkin että joulussa pitää olla. Ensimmäistä kertaa oli ihanaa avata joulukalenterin luukkuja ja odottaa että joulu on pian täällä. Ensimmäistä kertaa se kaikki tuntui hyvältä. Vielä on pyhät päällä ja en voi olla suuttumatta asiasta. Toivoin tänä jouluna ettei joulua olisi. Toivoin että se olisi vain ohi kivuttomasti. Toiveeksi se vain jäi. Kaikki mitä joululta toivoin jäi saamatta. Toivoin silti vaikka sisälläni tiesin ettei ne toiveet toteudu. Halusin vain uskoa että kaikki kääntyisi paremmin joulun ihmeestä. Kuinka naivia onkaan aina ajatella niin että kaikki parantuisi yhdessä yössä. Halusin vain uskoa ja taas sain pettyä. Sain itkeä jälleen jouluna. Sain taas kokea niitä tunteita mitä en halunnut enää ikinä kokea. Kaikki se usko ja toivo tuntuu lohtuuttoman paljon siltä ettei näitä kahta asiaa enää ole. Joulussa pitäisi olla uskoa, toivoa ja rakkautta. Tuntuu että nyt menetin ne kaikki. Tuntuu että olen vain edelleen liian kiltti ja naivi kaikelle sille mille halusin uskoutua. Tuntuu typerältä. Tuntuu siltä, ettei kannata enää ikinä toivoa mitään ja kaikki toivo olisi vain menetetty. Tuntuu että haluaisin vaan unohtua siihen typerään oloon. Ei siihen tunteeseen oikeastaan tarvitse unohtuakaan koska se tunne on ja tuntuu kuin se olisi jäädäkseen. Toivoa parempaa huomisesta ei ule, ainakaan niin pitkään aikaan että siihen jaksaisi uskoa. En jaksaisi enää sinisilmäisesti uskoa siihen että tässä olisi enää mitään toivomisen varaa..

haaveina

Lapsena meillä kaikilla on se haave. Se tulee jostain mitä näkee tai kokee. Joku virike antaa sen alun sille haaveelle mitä pyrkii tavoittelemaan elämässään. Se unohtaa kasvaessaan ja se palautuu välillä mieleen jos se lähde palaa näköpiiriin. Pikku prinsessat haaveilevat siitä prinssistä valkoisella ratsulla, pienet prinssit haaveilevat elämänsä Tuhkimosta. Olen unohtanut monesti elämäni aikana joskus olleeni se pieni prinsessa. Olen kasvanut ja kokenut asioita jotka tekevät minusta sen mitä olen. Unohdin sen että halusin olla se prinsessa. Sain sen virikkeeni taas ja jäin miettimään. Ne asiat joista haaveilin ei tunnu enää helpoilta toteuttaa. Kuinka sitä haaveili saavansa sen elämän mitä näki, se ei ollut todellista. Elin haaveissa ja se antoi sillon turvaa. Aikuisempana sitä tajuaa ettei niitä haaveita ehkä saakaan. Kumpa saisin takaisin sen lapsuuden tunteen kun se tuntui vielä mahdolliselta.

pelon jälkitila

Aina tulee se hetki kun pelkää toisen puolesta enemmän kuin ikinä. Kokee ne kaikki kauhun hetket mielessään ettei saa enää sanaa suustaan. Ei sano niitä asioita joilla olisi merkitystä. Kun miettii sitä tilannetta uudelleen miettii miksi siinä tilanteessa oikeastaan toimi niinkuin toimi. Oliko se vaiston varaista ja mistä se vaisto sitten tuli? Miksi se alitajunta käski tehdä niin? Miksi se tuntuu että joku muu olisi antanut ne käskyt? Miksi se pelotti niin paljon? Pelkoon liittyy miljoona kysymystä, miljoona selitystä, mutta juuri nyt tuntuu etten osaa antaa enempää kysymyksiä ja selityksiä sille miksi se kaikki tapahtui näin. En osaa enää selittää miksi se vieläkin pelottaa ja antaa sen pelon tuntua niin voimakkaasti. Pelkää heräävänsä ja toteasi ettei kaikki päättynytkään niin hyvin kuin ne nyt päättyi. Pelkään että se painajainen tulee vielä. Pelkään sen puolesta ettei tällä tarinalla olisi parempaa loppua. Tiedän etten pelkää turhaan, kaiken tämän pelon keskellä pelkään lisää. Haluan antaa tälle pelolle onnellisen lopun edes tämän kerran.

Olotila tuntuu päivä päivältä hirveämmältä. Tunteet joista ei saa enää selkoa, itkua jolle ei ole loppua ja tuskaa joka ei vaan enää helpota. Ajatusten syövereissä pyörien menee päivät enemmän sekaisin. Päivät joille ei vain tunnu enää tulevan loppua. Odottaa joka hetki kuitenkin vielä sitä ihmettä. Odotan sitä koska voimat loppuvat viimeisen kerran. Tuska mikä huutaa loputtomiin, unissa se huuto yltyy. Unissani näin taas sen mitä vain pystyin toivomaan. Uniin tahtoisin jäädä. Unessa kaikki paha oli poissa. Unessa se kaikki oli järjestynyt. Odottamisen tuska siihen hetkelliseen unen pääsyyn tuntuu koko ajan vain lohduttoman paljon pidemmältä. Sanat toistaa itseään ja sekään ei enää helpota. Mikään ei ole enää tuottanut hetkellistä mielihyvää. Jäin taas ilman hyvää päivää. Jäin taas yksin.

Miksi se vain pahenee? Miksei se uni voi olla todellisuutta? Miksei musta enää riitä mihinkään? Sanojakaan en enää meinaa saada suustani. En meinaa enää pystyä muodostamaan selkeitä lauseita omassa päässäni. En pysty enää käsittelemään sitä mistä kaikki vaan alkoi. Tahdon vain vaipua siihen hetkeen jossa olisi edes hetken hyvä olla. Hetki ilman tuskaa ja tunteita. Hetki vain jossa saisi olla. En halua sitä harmaata sumua jossa yrittää rämpiä tunteettomana. Haluan sen unessa tuntuneen hyvän olon. Sen muistin pienen hetken herätessä ja se katosi. Tuskan vyöryt tulivat päälle kovemmin kun aikoihin. Tahtoisin vain jättää matkani kesken, en vain jaksa enää.

olemisen vaikeutta

Joskus kiroilin miten vaikeaa on olla ilman autoa ja miten se aiheuttaa avuttomuutta. En osannut sillon kuvitellakaan miten vaikeaa ja avutonta on olla ilman kaikkea sitä mitä silloin mulla oli. Osasin kuitenkin nauttia siitä avuttomuudesta kun oli joku jolle olla avuton. Silloin sen avun saikin.. En osannut kuvitella sitä mitä kaikkea voi itessään menettää kun kaikki muuttuu, kun on ilman omaa identiteettiään, on ilman omaa kotia, on ilmaa omaa rakasta.

On vaikeampaa pyytää apua olemiseen kuin pyytää kyytiä. On vaikeampaa pyytää toista halaaman kuin pyytää autoa lainaan. On vaikeampaa selvitä yksin olemisesta kun ei ole enää sitä toista jota odottaa. On vaikeaa hyväksyä enää itsensä kun ajattelee kaikkea mitä oli ennen. Se mitä oli jää vielä joskus taakse. Se ei vain helpota tätä oloa nyt. Olen kuullut kaikkien sanovan kuinka ajan kaikki sitten helpottuu. Miten se voi ikinä helpottaa siihen tuskaan ja oloon kun kaikki haaveet ja toiveet on murskattu ja lopullisesti ohi. Kuinka pitää opetella elämään sen pettymyksen kanssa mihin kaikkeen sitä uskoi ja halusi sen päivän vain koittavan kun sanon sinulle tahdon.

Kuinka vaikeaa on olla samassa huoneessa kun et ymmärrä miltä minusta tuntuu. Kuinka vaikeaa on olla odottamatta sinulta vieläkin jotain. Kuinka saatanan vaikeaa on se yrittää olla mitenkään normaali millään läheisyydellä. Kuinka paskaa tää kaikki koko ajan on ja miten se vaan tuntuu vaikeutuvan koko ajan. Miksi mun pitää tuntea kaikki nyt voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin?

Viime yön kauhujen jälkeen mun on pakko todeta itselleni etten ole enää kunnossa. Ehkä se todellinen syy onkin se etten missään vaiheessa ollutkaan. Sanat eivä tule enää vaikka haluaisin. En halua enää läpikäydä sitä helvettiä minkä jo sain kokea. Pelkään vielä enemmän että tällä kertaa se on pahempi. Häpeä riipii taas siitä että pitäisi se sanoa ääneen. Kaksi sanaa, kaksi vitun vaikeaa sanaa, jotka osottavat taas sen etten voi päästä tästä yli enää itse. Kaksi sanaa jotka voivat olla kaikille muille kuin itsestään selvyys. Kukaan ei voi tehdä mitään ellen opi jo sanomaan: tarvitsen apua.

En halua enää selittää että tämä kaikki alkoi uudelleen. En halua myöntää että tätä on jatkunut jo pitkään. En halua kertoa miten se kaikki vaan tulee, enkä voi siihen itse vaikuttaa. En halua kertoa että tämä on se sairaus, jonka kanssa saan elää lopun elämää. En halua näyttää muille kun se tapahtuu. En halua että tämä käsitetään väärin. Tämä on sitä mitä pelkään, mitä en haluaisi elämääni kuuluvan. Tämä on sitä mikä karistaa ihmiset ympäriltäni. Kukaan ei halua kokea ja nähdä tätä mitä joudun kokemaan. Kukaan ei halua elää sen pelon kanssa että se tapahtuu minulle vain uudelleen ja uudelleen. En halua enää puhua siitä. En halua sitä jatkuvaa tuskaa. En halua että aina tämän jälkeen tuntuu tältä.

Haluan olla pahoillani, haluan vain tämän pois. En halua enää aloittaa sitä uutta kierrettä. En halua enää että elämästäni puuttuu päiviä, viikkoja, vuosia. En halua että elämästäni tulee harmaata jota en enää erota edes jälkikäteen. Miksi minulla pitää olla tämä sairaus? Miksen voinut syntyä ilman tätä vikaa. Miksi sen pitää tapahtua vain minulle? En halua sääliä, en halua että tämä vaikuttaa siihen miten minut nähdään. Se vaikuttaa jos sen kerron, jos taas sen kohtauksen saan. Kärsin, enkä tiedä enää mitä tehdä. En halua sanoa niitä sanoja ääneen. Kukaan ei kuitenkaan voi auttaa.

särkynyt

Kumpa tietäisit kuinka pahasti sydämeni särjit. Kumpa tietäisin miten sen korjaisin. Kumpa tietäisit kuinka syvät arvet sydämeeni jätät. Kumpa tietäisin milloin niihin arpiin uskaltaisin rohkeana koskea tuntematta enää kipua. Kumpa näkisit kuinka sisälläni palaa tunteeni. Kumpa tietäisin millä sen palon sammuttaisin. Kumpa näkisit kuinka surullinen olen vuoksesi. Kumpa osaisin vähemmän peittää tunteeni. Kumpa tietäisit paljon pelkkä katseesi minulle merkitsee. Kumpa uskaltaisin olla katsomatta kasvojasi. Kumpa tietäisit miten syvällä tunnen kosketukseni. Kumpa osaisin torjua kätesi, huulesi, ihosi. Kumpa tietäisit miten kosketuksesi tuntuu vaikket enää koskekaan. Kumpa osaisin sulkea kaikki tuntoni pois iholtani. Kumpa tietäisit kuinka satutat minua sanomattomuudellasi. Kumpa osaisin sanoa sinulle sen.

Haluaisin kuiskata kaikki tunteeni korvaasi, sen sijaan avaan suutani vastatuuleen. Haluaisin huutaa turhautuneisuutesi suoraan naamallesi, sen sijaan itken tuskaani. Haluaisin kertoa sinulle kaiken pahan mielen minkä aiheutit, sen sijaan käännän selkäni. Haluaisin ottaa sinut syliini, sen sijaan suljen käteni. Haluaisin tuntea sinut lähelläni, sen sijaan juoksen pois. Haluaisin sen kaiken ilman tätä että teen sen toisin.

Haluan saada sydämeni takaisin. En sitä ikinä saa, koska veit sen sirpaleet mukanasi.

tunnen yhä

Miksi mä olen niin idiootti ja annan sen vaikuttaa mun tunteisiin koko ajan. MIksi ml annan sen kerta toisensa jälkeen edelleen loukata? Miksi mä annan sille valtaa vaikuttaa mun valmiiksi jo sekavaan oloon? Miksi mä en pääse eroon siitä kaiesta mitä annan edelleen vaan tulla. Kaikki aina lopulta on mun omaa syytä. Annan jatkuvan syyttelyn jatkua. Annan sen hallita edelleen kaikkea mitä teen ja ajattelen. Miksi mä en pääse siihen tunteeseen että annan jo olla. Miksi mä en vaan pääse eroon kaikista niistä tunteista joita järki yrittää mulle huutaa? Miksi mä edelleen haluan väkisin tuntea liikaa vaikka järki on jo huutanut kovempaa kun koskaan vaan päästämään irti? Miksi tässä ei ole enää mitään järkeä? Miksi, miksi, miksi?! Mä en halua riipiä näissä tunteissa enää sekuntiakaan pidempään mutta mä en voi itseleni mitään. Mä en saa itseäni lopettamaan tätä rääkkäystä. Mä en osaa laittaa stoppia kaikelle sille mitä mussa tapahtuu. Mä en osaa olla enää itkemättä. En vain pysty lopettamaan.

Annoin kaikkien mun tunteiden tulla sanoina. Annoin kaiken ulos ja jäin odottamaan. Vihrein silmin jäin odottamaan sitä ihmettä mitä ei tapahtunut. Halusin uskoa, nähdä ja kuulla. Annoin kaiken ja mitä sain? Unettoman yön, tuskan ja itkun. Miksi mä annoin sen kaiken tulla ulos? Miksi mä halusin taas vain uskoa että tunteet voittaa kaiken? Miksi mä en ollut vaan hiljaa ja jättänyt tätäkin tuskaa ja pettymystä kokematta. Miksi tän pitää olla näin vitun hankalaa? Miksi kaikki pitää aina tuntea sen kauheimman tuskan kautta. Miksi mä edes jaksoin toivoa että mun tunteisiin voitaisiin vielä vastata? Miksi mä edes kuvittelin että mikään on muuttunut? Miksi mä en vaan voi lakata jo tuntemasta rakkautta ja samalla sitä järjetöntä tuskaa. Miksei järki voi jo voittaa? Mitä niin pahaa mä olen tehnyt ettämun täytyy aina vaan tuntea nämä kaikki tunteet vaan uudelleen? Miksen saa itseäni lopettamaan? Miksi mä sanoin taas ne kolme sanaa ihmiselle joka ei halua niihin vastata...

tunnen

Kukaan ei voi tietää miltä tuntuu olla minä. Kukaan muu ei ole kokenut tätä elämää mitä minä koen. Kukaan ei voi ymmärtää miltä tuntuu tuntea niin kuin tunnen. Kenelläkään ei ole pienintäkään aavistusta siitä miltä se tuntuu kun ei enää tiedä miltä haluan edes kaiken tuntuvan. Tunteiden sekamelskaa ja huutoa sisäisestä helvetistä.

Mikään tunne ei enää näy edes ulospäin niin kuin haluaisin. Mikään ei enää toimi niin kuin olin suunnitellut. Kaikki suunnitelmat tunteiden suhteen on rikottu ja revitty. Haudattu niin syvälle, ettei voi itsekään tietää saako niitä enää esille. Kaikkien näiden sekavien päivien, sekavempien tunteiden kanssa eläminen tuntuu vaan pahemmalta.

Olen kuullut sen miten mun pitäisi tunte, miten mun pitäisi kaikkia niitä tunteita käsitellä. Olen kuullut sanottavan sen miten niitä tunteita pitäisi torjua. Olen kuullut sen kaiken mitä halusin kuulla, olen kuullut sen mitä en halunnut. Tuntuu että olen kokenut ne kaikki sekavat tunteet myös tästä.

Haluaisin edes hetken olla tunteeton. Edes hetken olla tuntematta niin paljon vihaa ja rakkautta yhtäaikaa. Saisin hetken olla tuntematta kaikkea sitä tuskaa mitä ne kaikki ajatukset ja tunteet tuo mukanaa. Onko väärin toivoa että voisi jäädä tunteettomaksi vaikka loppuelämäkseen. Ihan vain suojellakseen itseään uusinnalta aina uudelleen. Hetkeksi sulkea sen tunteiden kannen ja syleillä sitä tunteettomana. Tunteettomana voisin tehdä ratkaisuja jotka vihdoin ajaisivat minut kohti uutta alkua. Uusi tunteeton alku on ainut mitä enää keksin.

En osaa olla tuntematta tätä kaikkea näin syvältä. En voi sille mitään että minusta on muokkautunut tälläinen. En osaa sanoa aina ääneen sitä mitä tunnen, mutta se ei tarkoita sitä ettei ne tunteet olisi silti siellä, ihan kielenpäällä. En ole halunnut aina tulla tälläiseksi. En ole valinnut sitä tietä aina itse joka on johtanut tähän tunteiden sekamelkaan.

Sanoin tunteeni ääneen, mitä siitä sain. Lisää huonoja tuntemuksia, hylkäystä, osittaista halveksuntaa, luokatuksi tulemista. Jos sanon sen vielä uudelleen, se ei tarkoita enää mitään. Jos aina paljastan tunteeni, tulen enemmän loukatuksi, enemmän rikkinäiseksi, enemmän haavoittuvaiseksi. Olen tunnen, ja koen tunteeni liian vahvasti. Mistä vain löytäisin sen joka kääntäisi tunteeni pois päältä. Edes hetkeksi?

musiikin tahdissa

Tuntuu lähes epäreilulta etten päiväkään voi olla löytämättä taas sitä uutta kappaletta joka kertoo sinusta, tai meistä. Enemmän ne aina kertoo siitä mitä tunnen vieläkin sinua kohtaan. Jokainen kappaleen säkeistö kaikuu korvaani ja soi siellä. Se kappale pitää aina kuunnella uudelleen ja uudelleen. Luen sanat moneen kertaan, hiljaa toistan niitä ääneen. Kappaleissa on kaikki se mitä haluaisin sinulle sanoa, kaikki se mitä tunnen koko ajan. Kaikki vaikeus sanomisesta menee kun kuulee jonkun sen laulavan, toivon vain sen laulavan omalla äänelläni, sinulle.

Jokainen kappale riipii ja tuntuu. Jokaisessa kappaleessa elää sinä. Jokaiseen kappaleeseen on laitettu minun ajatukseni. Jokainen kappale on sitä mieltä mitä miltä minusta tuntuu nyt. Kun olen ilman sinua, kun olin kanssasi, kun erosin, kun halusin sinut vain takaisin vierelleni. Kaikkeni halusin antaa, kaiken halusin jakaa. Nyt kuulen vain sen musiikin. Kuulen sen mistä jäin paitsi, kuulen siinä musiikissa sen mitä halusin saavuttaa. Kuulen äänesi siellä tahdissa. Kaikki musiikki mitä nyt kuulen, ei ole enää olemassa jos en sinua enää en takaisin saa. Kaikki ne kappaleet jotka olen kuullut, täytyy hävittää. En halua kestää sitä tuskaa yhä uudelleen ja uudelleen, jos musiikki ei anna enää toivoa uudesta meistä.

Joku erilainen minä

Toisena päivänä haluan olla joku aivan muu. Haluan saada voimaa muuttaa asioita. Joitain asioita vain haluan saada takaisin niinkuin ne oli. Haluan olla erilainen, haluan olla minä, en halua muuttua mihinkään. Haluan mennä ajassa taaksepäin tänä erilaisena ihmisenä mitä olen. Haluaisin kokea ne samat asiat vain viisaampana, kerran kokeneena ja tehdä päätös eri suuntaan siinä kohtaa kun se oli pakko tehdä paniikin vallassa.

Mä haluaisin olla vaan joku muu, joku tunteeton, joku jonka ei tarvitse itkeä. Joku joka osaa tehdä asiat miten ne pitäisi tehdä. Joku erilainen minä. Sellainen joka ei tee tässä tilanteessa niitä virheitä, jolla saadaan taas jokainen aamu tuntumaan pahalta. Joku jolla ei ole fyysistä kipua siitä kaipuusta. Joku sellainen joka pysyy vahvana niissä tilanteissa kun murrun itse. Joku sellainen joka saa voimaa asioiden huonosta tilasta huolimatta.

Haluan olla minä, haluan olla se joka sinä haluat, haluan olla oma itseni, haluan olla se mistä haaveilet. Haluan olla kaikki ne asiat mitkä voin vain sanoin kertoa. Haluan saada kaiken tehtyä niin kuin on suunniteltu. Haluan saada sen kaiken mistä olen puhunut, kaiken sen mitä on haaveiltu. En halua saada niitä asioita tänä ihmisenä mitä olen. Tiedän mitä tämä on minulle, miksen voi olla joku muu ja kokea sitä toisin? Miksen saa suljettua sitä tunteilua pois siitä? Miksen voi vain saada tähän hetkeksi jotain muuta kokemaan kaikki nämä tunteet, että saisin olla hetken autuaassa tunteettomuudessa?

Haluan sen mitä menetin, haluan saada kaiken takaisin ja enemmän. Haluan tehdä asiat toisin. Kulkea pää ylpeänä pystyssä ja huutaa kuinka olen minä, kuinka onnistuin. Haluan saada olla siinä euforiassa. Haluan saada tämän kaiken olemalla minä. Olemalla erilainen, olemalla uusi minä. Haluan saada sanotuksi, olen kasvanut, olen oppinut ja ymmärtänyt, mitä elämä on kun se tuntuu kuin olisi joku muu erilainen minä.

Olin se tyttö jonka sydämen särjit. Olin se tyttö jonka rikoit. Olin se tyttö joka antoi sinun tehdä sen kaiken. Olin se tyttö, naivi ja hyväuskoinen. Olin se tyttö jolle annoit ikuiset arvet. Olin se tyttö joka antoi sinun satuttaa. Olin se tyttö joka uskoi rakkauteen. Olin se tyttö joka rakkauden punaisin silmin oli valmis luopumaan kaikesta. Olin se tyttö jolle annoit kaikki tyhjät lupaukset. Olin se tyttö joka kärsi rakkaudesta. Olin se tyttö joka ei näyttänyt enää tunteitaan. Olin se tyttö jonka jokainen hymy oli vain kyyneliä. Olin se tyttö joka antoi tulla satutetuksi. Olin se tyttö joka antoi tulla ohjatuksi. Olin kaikkea sitä mitä en uskonut koskaan olevani.

Olen nyt mitä olen. Olen nyt ilman sinua. Olen vahvempi kuin eilen. Olen valmis menemään eteenpäin. Olen valmis huomiseen. Olen valmis hyväksymään sinun tekemät virheesi ja annan sinulle anteeksi. Olen valmis hyväksymään omat pettymykseni. Olen valmis tekemään töitä sen eteen että tulen ehjemmäksi kuin ennen. Olen vielä joku päivä se tyttö joka haluan itse olla, ilman sinua.

tänään

Ei mene päivääkään etten miettisi tekeväni itselleni jotain. Oli se sitten hyvää tai pahaa, tiedän että joku ratkaisu on tehtävä. Jonkun asian mukaan on mentävä ja tehtävä se muutos.

Olen aivan solmussa sen kanssa mitä kaikesta pitäisi tuntea. Olen solmussa kaikkien ajatusten kanssa. Vaikka mulle tarjotaan rahallinen pako tästä tilanteesta mistä nyt vain kärsin ja mietin, tuntuuko se siltikään miltään. Ja se ei kuitenkaan tunnu hyvältä. Mulla on silti tähän kaikkeen todella tunnoton olo. Mä haluan luopua kaikesta mutta silti olla menettämättä mitään. Siinä ei ole enää mitään järkeä.

Kaikki ratkaisut mitä on tehty jo niin niistä ei vain ole enää paluuta siihen mitä ehkä toivoin vielä viikko sitten. Olen orpo omien tunteiden solmujen kanssa, enkä osaa avata enää sitä umpisolmua jonka ihan itse solmin. Omat kädet tuntuvat tunnottomilta ja en halua siihen edes apua. Siihen solmuun en halua koskea, en halua ajatella sitä, en halua sitä lähelle.

Tuntuu kuin joutuisi luopumaan kaikesta siitä mitä on taas vihdoin saanut ympärilleen rakennettua. Kaikki ne muurit joita halusin suojella, varjella, ne on vain kaatuneena silmien edessä. Kaikki hyvä mitä oli, kaikki hyvä mieli on kadonnut. Kaikki mitä rakensin on taas vain rauniota mun ympärillä. Kasa pelkkää loppuun palanutta tuhkaa ja mustaa. Tekee mieli sukeltaa siihen tuhkaan ja antaa sen täyttää keuhkot. Päästää irti kaikesta.

Silti joku mun sisällä huutaa ja laittaa vastaan. Vaikka kuinka haluan päästä pois, jokin kuiskaa korvaan ja sanoo että tässä on vielä jäljellä niin paljon hyvää, ettei siitä kannata luopua. Se tuhka tuntuu jo hiuksissa, se on kosketeltavissa sormenpäillä, se tuhka hämärtää jo näkökenttää. Silti jostain tulee se pieni valonpilke jota mun pitäisi osata seurata. Kaikesta toivosta ei ole luovuttu. Miksei se lohtu tule siltikään? Mihin se menee? Miksi se toivo ei auta?

Kaiken eilen näin niin selkeästi, kaiken näin vielä selvemmin tunti sitten. Mihin hävisi se vahva ja itsenäinen minä, joka sanoo sen tahdin mitä teen ja mihin menen. Mikä hämärsi taas sen tunteen että tiedän mitä ja mikä olen? Mihin mä olen itseni laittanut niin piiloon etten sitä enää itse löydäkään? Ja jos löydän, niin en siitä kiinni saa. Mikä saa mut päästämään itsestäni irti ja miettimään taas sitä mitä mä välttelen?

Kaiken kohtaan ja kaiken tuskan haluan tuntea. Aina kysyn milloin se tuska loppuu. Se ei lopu. Se on tässä, sen tunnen, sen näen. Se on kuin seinä vastassa. Anna vasara, annan sen takaisin. Kaikki kyyneleet on päästetty jo. Kaikista kyyneleistä sen lammen tein. Se lampi jalkojen alla tuhkan keskellä. Mihin mä olen menossa?

Jos vaan silmäni suljen mitä siellä nään? Tyhjyyttä kaiken kylmän keskellä. Miksi mussa on vielä lämpö jota haluan vielä antaa, vaikka kaikki muu ympärillä kuolee kylmään. Kaiken olin valmis antamaan, kaikesta olin valmis luopumaan. Kaiken halusin tapahtuvan. Kaikki, oliko se turhaa?