Joskus kiroilin miten vaikeaa on olla ilman autoa ja miten se aiheuttaa avuttomuutta. En osannut sillon kuvitellakaan miten vaikeaa ja avutonta on olla ilman kaikkea sitä mitä silloin mulla oli. Osasin kuitenkin nauttia siitä avuttomuudesta kun oli joku jolle olla avuton. Silloin sen avun saikin.. En osannut kuvitella sitä mitä kaikkea voi itessään menettää kun kaikki muuttuu, kun on ilman omaa identiteettiään, on ilman omaa kotia, on ilmaa omaa rakasta.
On vaikeampaa pyytää apua olemiseen kuin pyytää kyytiä. On vaikeampaa pyytää toista halaaman kuin pyytää autoa lainaan. On vaikeampaa selvitä yksin olemisesta kun ei ole enää sitä toista jota odottaa. On vaikeaa hyväksyä enää itsensä kun ajattelee kaikkea mitä oli ennen. Se mitä oli jää vielä joskus taakse. Se ei vain helpota tätä oloa nyt. Olen kuullut kaikkien sanovan kuinka ajan kaikki sitten helpottuu. Miten se voi ikinä helpottaa siihen tuskaan ja oloon kun kaikki haaveet ja toiveet on murskattu ja lopullisesti ohi. Kuinka pitää opetella elämään sen pettymyksen kanssa mihin kaikkeen sitä uskoi ja halusi sen päivän vain koittavan kun sanon sinulle tahdon.
Kuinka vaikeaa on olla samassa huoneessa kun et ymmärrä miltä minusta tuntuu. Kuinka vaikeaa on olla odottamatta sinulta vieläkin jotain. Kuinka saatanan vaikeaa on se yrittää olla mitenkään normaali millään läheisyydellä. Kuinka paskaa tää kaikki koko ajan on ja miten se vaan tuntuu vaikeutuvan koko ajan. Miksi mun pitää tuntea kaikki nyt voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti