pyhät

En ole joulu ihmisiä. En ainakaan enää. Viime vuonna ensimmäistä kertaa odotin joulua ja se oli toivon aikaa. Viime vuonna oli kaikki se mitä olin ajatellutkin että joulussa pitää olla. Ensimmäistä kertaa oli ihanaa avata joulukalenterin luukkuja ja odottaa että joulu on pian täällä. Ensimmäistä kertaa se kaikki tuntui hyvältä. Vielä on pyhät päällä ja en voi olla suuttumatta asiasta. Toivoin tänä jouluna ettei joulua olisi. Toivoin että se olisi vain ohi kivuttomasti. Toiveeksi se vain jäi. Kaikki mitä joululta toivoin jäi saamatta. Toivoin silti vaikka sisälläni tiesin ettei ne toiveet toteudu. Halusin vain uskoa että kaikki kääntyisi paremmin joulun ihmeestä. Kuinka naivia onkaan aina ajatella niin että kaikki parantuisi yhdessä yössä. Halusin vain uskoa ja taas sain pettyä. Sain itkeä jälleen jouluna. Sain taas kokea niitä tunteita mitä en halunnut enää ikinä kokea. Kaikki se usko ja toivo tuntuu lohtuuttoman paljon siltä ettei näitä kahta asiaa enää ole. Joulussa pitäisi olla uskoa, toivoa ja rakkautta. Tuntuu että nyt menetin ne kaikki. Tuntuu että olen vain edelleen liian kiltti ja naivi kaikelle sille mille halusin uskoutua. Tuntuu typerältä. Tuntuu siltä, ettei kannata enää ikinä toivoa mitään ja kaikki toivo olisi vain menetetty. Tuntuu että haluaisin vaan unohtua siihen typerään oloon. Ei siihen tunteeseen oikeastaan tarvitse unohtuakaan koska se tunne on ja tuntuu kuin se olisi jäädäkseen. Toivoa parempaa huomisesta ei ule, ainakaan niin pitkään aikaan että siihen jaksaisi uskoa. En jaksaisi enää sinisilmäisesti uskoa siihen että tässä olisi enää mitään toivomisen varaa..