keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Laatu(a)

Mä haluan ajatella itestäni olevani laatumuija. Totuus varmaan on siitä helvetin kaukana. Mitä parempaa nollaamista sinkkuna tiedäkään kun kylmää kaljaa, itkettävä musiikki ja maailman paras oma yksinäinen seura. Teen kummallisia asioita ja en ikinä ole itseeni tyytyväinen. Olen yksinäinen ja usein vedän tunnerallia mitä ihmeellisimmissä yhtälöissä. En ole omasta mielestäni kuitenkaan yhtään mitään kun sille päälle satun. Hyvinä päivinä mukiin menevä ja parhaina mua parempaa ei voi saada. Hyviä päiviä vuodesta on ehkä 20 ja parhaita 3, joka tässä yhtälössä tarkoittaa että mä olen 342 päivää vuodesta syvältä. Mitä laatua siinä vielä oli? Tiedän kuintenkin kaiken aikaa missä seison tai missä olen polviani myöten. Sitä samaa ei moni pysty sanomaan. Omassa kuplassa vietän aivan liian paljon aikaa ja muiden ihmisten lähelle päästäminen on välillä työn ja tuskan takana. Kun eräänä kauniina päivänä tielle sattuu jotain mikä voisi muuttaa yhtälön parhaista ja hyvistä päivistä se vain aina on liian monimutkaista jostain kohdasta. En tiedä mistä sitäkin kaikkea draamaa pystyy vain tällä tahdilla vetämään puoleensa. Enkä silti ikinä ole tyytyväinen. Ehkä se vaan on niin että mun pitää pakottaa itseni ajattelemaan toisin koska mä olen vain se helvetin iso kasa ongelmia ja vaikeuksia itselle ja muille. Laatua siinä ettei mua voi tavoittaa. Mua ei voi saada koska en myöskään anna sen tapahtua. Mua ei tunnu kukaan kestävän saatika sitten että kukaan ikinä pystyisi mua korjaamaan kasaan. Mä pyydän mahdottomia ja haluan saavuttaa kuun taivaalta. Unelmat on usein isompia mihin rahkeet riittää mutta näillä ollaan tähänkin asti menty. Tiedä vain kuinka kauan laatumuija ajatuksen kanssa jaksaa rämpiä. Liian paljon vaikeita ajatuksia ja liian paljon jatkuvia muuttujia. Tiedä mitä tekisi itsensä ja näiden tilanteiden kanssa mitkä on jo valmiiksi päällä. Iso huoh ja jos tilanteen vaan korjaisi viinillä ja parhaalla omalla seurallaan. 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Ei tulevaisuutta näillä korteilla

Tämän päivän olen pohtinut, miettinyt, kääntänyt asioita mielessä, vääntänyt omia ja muiden sanoja ja silti en saa vastausta siihen että miten löydän kaiken sen mitä ei pitäisi. Löydän ne ihmiset lähelle joiden kanssa ei vaan ole tulevaisuutta. Jään siihen ajatukseen kiinni kuinka ihanaa elämä voisi olla. Jään pohtimaan liikaa sitä mitä voisin saavuttaa. En näe mitään muuta. Tavoittelen sitä mikä on saavuttamattomissa. Näen vain omat pilvilinnat vaikka tiedän tasan mitä realistisuus on. Haluan vain saada sen hyvän olon ja kun se hetki on ohi jään tyhjyyteen, synkkyyteen ja yksinäisyyteen. En mieti mitä tuli tehtyä koska ei ole katumisen aihetta. Se on jotain mistä olen sentään kasvanut. Mutta vieläkään en ole selvittänyt sitä miksi ajaudun aina tilanteisiin missä vain minua sattuu. Löydän itseni vain kaikista niistäkin tilanteista mistä en ikinä kuvitellut itseäni löytävän. Asetin itselleni rajat ja periaatteet ja nyt taas olen varmaan ylittänyt nekin kaikki. Huomasin taas liian nopeasti ihastuneeni todellakin johonkin sellaiseen mistä pitää mennä samantien yli. Ja lopettaa kaikkien muidenkin niiden eivaintoimi ihmisten kanssa kaikki mahdollinen kanssakäyminen. Taas yksi iso perkele. Ja minä ja mun tunteet ja ajatukset.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Ikävä(kö)?

Miksi on ikävä ja miksi sitä toista miettii vaikka tiedän ettei se ajattele samoin? Kun ei muutenkaan puhuta kun toinen on pois. Ei pidetä enää yhteyttä siinä mielessä että kiinnostaisi mitä toinen tekee. Miksi silti pitää roikkua samassa kuvitelmassa vaikka on kerta toisensa jälkeen jo todettu ettei tästä tule mitään. Miksi sitä ajattelee toista kun menee nukkumaan ja kaipaa sitä tohon viereen? Mikä siinä on ettei kukaan muka ole parempi kuin se jota pitää kaivata ihan liikaa? Miksei mun päästä vaan karise se ajatus että joskus vielä se toinen näkee mut tässä ja yhtäkkiä ymmärtäisi että tämän se haluaa? Mikä perkele siinä on ettei voi vaan kävellä yli sen ikävän ja kaipuun kun se toinen ei ole edes enää sama minkä aluksi tapasi? Se ei ole enää se sama ihminen joka viimeiseen asti haluaa nähdä ja että tulen paikalle. Se ei ole enää se sama ihminen joka hymyilee mulle kirjoittaessa että sen hymyn näkee kaikissa sanoissa. Kun se ei vaan enää halua samoja asioita. Miksi pitää saada selitys sille mikä muuttui vaikka sitä olen kysynyt useasti ymmärtämättä lainkaan sitä vastausta? Miksei vaan tähän pieneen päähän mahdu: UNOHDA JA MENE ETEENPÄIN?! Miksi miettii silti oliko siinä viimeisimmässä viestissä sittenkin jotain? Kun ei ole. Jos se tämän haluaisi niin kyllä se sen sanoisi. Ihan varmasti. Ei ole sanonut eikä sano. Ei sitä enää tule eikä tapahdu. Viisi viikkoa jo mennyt ilman yhtään ikävän osoitusta. Eikä sitä tule. Miksi en saa jätettyä päähän sitä ajatusta että parempi ilman? Mikä muka tässä vielä pitää kiinni? Mikään muu kuin ajatus siitä että se voisi olla ihanaa? Kun ei edes tunnetta ole niin paljon kiinni tai sitten en vain sitä myönnä koska tiedän että toinen "vain pelkästään tykkää". Mikähän mussa on taas vaan liian vikana?