Kitinää ja valitusta

Oon aivan takki tyhjä. Eilen oli taas niitä päiviä kun olisin voinut ajaa rekan alle välittämättä siitä selvitäänkö siitä vai ei. Samalta tuntu tänäänkin. Aivan paskana siitä kun kaikki hajoaa käsiin ja menee päin vittua ihan suomeksi sanottuna. Tekee mieli vaan itkee ja pyörii tässä omassa tuskassa ja sulkee kaikki ikkunat ja ovet niin ettei kukaan enää ikinä pääse mun lähelle. Mä olen niin surullinen ja niin väsynyt ja niin onneton etten jaksa nähdä sitä parempaa huomista. Itken miksi tää kaikki vaan pitää sattua mulle ja tuntuu että oon vaan tässä kaikessa yksin. Enkä tiedä selviänkö tästä kaikesta. En jaksa enää toivoa tai uskoa että mikään ikinä voisi edes mennä niinkuin minä haluaisin. Kaikki menee vaan pieleen ja jään yksin kitisemään. Tuntuu että valitan ihan kaikesta ja saan kaikki kaikkoamaan mun ympäriltä. Kaikkien kanssa sukset ristissä ja taas mä oon yksin itkemässä sitä että en ymmärrä miksi näin pitää aina käydä mulle. Suututan kaikki enkä saa mistään kiinni. Mä halusin elämältä niin paljon muuta kuin mitä olen saanut. On asioita mistä on päästy yli mutta nyt kaikki se paska tulee vaan uudelleen mieleen. Mistä edes hakea lohtua kun se ainut ihminen jonka lohdusta kaipaan taitaa vaan vihata mua ja nähdä mussa vaan kaiken pahan ja väärän. Mä luulin jo että olisin löytänyt itseni uudelleen ja saisin rakennettua itselleni normaalin ja tasapainoisen elämän kun taas tuli se hetki kun vietiin matto mun alta ja lujaa. Mä en jaksa uskoa mihinkään. Mä en halua uskoa että tää kaikki vaan oli nyt tässä. Musta on tullut riippuvainen toisesta ihmisestä ensimmäistä kertaa mun elämäni aikana ja nyt mulle ei jäänyt mitään mistä yrittää pitää kiinni. Mun arvomaailma on rikottu mun haaveet on tuhottu ja mä jään vaan yksin tähän pahaan oloon ja tuskaan ilman ymmärrystä. Asiat menee aivan päin vastoin mitä kuvittelin ja sätin itseäni siitä että halusin uskoa ja tuntea. Mihin se johti? Kitinää ja itkua siitä tuli ja olen vielä enemmän rikki mitä pystyin ensin uskomaan. Miten tästä eteenpäin ilman että vain vellon itsesäälissä miltä se varmasti kuullostaa. Olen tunteiden loukussa enkä pääse ylös. Olen niin syvällä omassa pahassa olossa jota olen yrittänyt purkaa. En silti pääse mihinkään. Haluan olla rakastettu, arvostettu, haluttu ja sen arvoinen että saan hellyyttä ja rakkautta osakseni. Tuntuu liian pahalta kun ei pääse toisen kainaloon ja itkeä toisen sylissä samalla kun se paijaa hiuksia ja sanoo että kaikki järjestyy. Mä haluan vaan vajota jonnekin missä mun ei tarttis olla enää mun tunteiden ja ajatusten kanssa. Mä pelkään että mä en ikinä pääse sinne tai tästä yli.

Yritin pitää sen kaiken sisälläni

Yöt on ne kaikista kauheimmat kaikista. Ja pitkään aikaan mikään yö ei ole ollut näin hirveä. Joka ilta yrittää ajatella että kyllä ne kaikki asiat vaan järjestyy. Yrittää saada mistä tahansa pienistä asioista kiinni ja yrittää iloita melkein väkisin. Yritän pitää sen pahan olon väkisin poissa. Ettei nää kyyneleet pitkin poskia ja taukoamaton paine purskahtaisi enää esiin ikinä. Etten kouristelisi siinä pahassa olossa ja oman pääni sisällä. Etten vihaisi itseäni tästä kaikesta tuntemasta tuskasta mitä on järjettömän vaikea kenellekään ulkopuoliselle yrittää mitenkään sanoin kuvailla. Yritän pitää sen kaiken pahan olon niin syvällä ettei näin tarvitsisi enää ikinä tuntea. Olla yksin siinä tilanteessa kun hetkessä se tunteiden vyöryävä ryöppy syöksyy ulos väkisin. Yritän päivä päivältä kovemmin että kovettuisin itse sille pahalle ololle. Yritän ajatella mitä tahansa positiivista. Vielä en ole luovuttanut mutta vain vielä. Se louvuttaminen käy aina mielessä jokaikisen kerran kun se kaikki sisälle syvälle tungettu kaivaa tiensä esiin. Se luovuttaminen tulee liian helposti mieleen joka kerta kun tuntuu näin pahalta ja sille ei vain tunnu sillä hetkellä tulevan minkäänlaista lohtua tai helpotusta. Yritin taas niin kovasti pitää itseni pinnalla mutta en voinut sille mitään. En enää pystynyt tunkemaan niitä kaikkia tunteita sinne syvälle. Tänään ei ollut se päivä jolloin pystyin siihen paremmin. Anna anteeksi. Haluan antaa itsellenikin aikanaan anteeksi mutta se päivä ei ollut vielä tänään. Ei vielä. Olen pahoillani. Enempää en pysty sanomaan.

taas taaksepäin ajattelua

Mulla oli vielä hetki sitten miljoona ajatusta mitä voisin jakaa vaan itteni kanssa. Ja nyt mä en keksi enää mitään sanottavaa koska mut täytti ääretön tyhjyys, suru ja ikävä. Kelailen sellasia asioita mitä on matkan varrella tapahtunut ja tilanteita missä olisi pitänyt avata suu ja sanoa asiat ääneen. Kelailen viime syksyä ja sitä käsittämätöntä pahaa oloa. Mietin miten se eroaa tästä pahasta olosta. Heti ensimmäisenä tulee mieleen se että mä en sillon tiennyt mitä se paha olo oli. Nyt mä osaan jo jotenkin eritellä asioita. Enkä siihen pystyisi, ellei multa kerran viikossa kysyttäisi miltä se tuntu. Mun paha olo oli henkistä ja fyysistä ja ihan samaa se on nytkin. Sillon pysty syyttämään helposti kaikkia muita vaikka se vika oli ihan vaan mussa itessä. Nyt se tilanne on ainakin tasan niin että päädyn syyttämään itseäni. Sättimään asioista mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa toisin. Sättiä siitä että mä annan asioiden liian helposti olla enkä tartu niihin ajoissa että voisin niitä korjata. Mietin kaikkia niitä ajatuksia mitä mulla oli vuosi sitten. Mietin sitä kun piti piilossa kaikilta itkeä ja ahdistua ymmärtämättä sitä mitä itelleen tekee. Minkälaisia ratkaisuja teki silloin. Mitä asioita tuli sanottua sille yhdelle ainoolle jonka kanssa oli hyvä olla. Miten paljon pysty toista satuttamaan niillä sanoilla ja asioilla mitkä ei ollut sen syytä. Ei sillon ollu vikaa kenessäkään mussa kun mussa itessä. Sillon mun paha olo oli aivan erilainen. Mä en ollut surullinen. Mennyttä aikaa en pysty muuttamaan vaikka haluaisin. Asiat on jo tapahtunut, pahat asiat on jo sanottu ja rumat sanat on jo syljetty. Miten kukaan muukaan voi niistä asioista päästä yli kun mä en osaa vieläkään selittää ja pyytää anteeksi tarpeeksi sitä mitä mä olen itse aiheuttanut. Että voi tulla kamala olo omista teoista ja niiden seurauksista. Haluaisi vaan pyytää anteeksi ja anteeksi kerta toisensa jälkeen ja yrittää unohtaa. Ikinä en tule unohtamaan se on ihan varmaa, mutta se että pääsisin itse niiden asoiden kanssa tasoihin. Ehkä mä en voi sitä enää tehdä koska tilanne on taas muuttunut. Mä olen muuttunut. Mä olen kasvanut. Mä olen osittain päässyt siitä hävityksestä ylöspäin vaikka samalla paiskautunut aivan toiseen suuntaan. Tuntuu että mä mietin taas niin sekavia kun ajatukset laukkaa. Mulla on paha mieli ja siitä mä en pääse mihinkään. Siksi mä ehkä näitä asioita oon taas hautonut monta päivää enkä osaa niitä sanoa sille jolle ne pitäisi. Vaikka se ei muuttaisi asioita ja tilannetta, mutta saisin kerrottua kuinka väärässä mä olin ja kuinka paska ja ilkeä mä olin mun teoilla ja sanoilla. Syyllisyys. Sitä se ehkä on. Ja iso määrä häpeää. Ja paljon sanomattomia asioita siltä ajalta kun mun olis pitänyt olla kaikin puolin rehellinen. Nyt vuosi kaiken jälkeen sitä on helppo puida ja eritellä kun itse näkee asioita muiden silmin. Mä ehdin olla jo onnellinen ja nyt mihin mä taas päädyin. Oma itseni kysyy takaisin kuka oot ja mitä helvettiä sä teet? Mun on pakko vaan vastata että mun suru ja halu muuttaa asioita estää mua tekemästä loppujen lopuksi yhtään mitään. Enkä mä edes tiedä pääsenkö koskaan tästä yli. Ehkä mä sen sit ansaitsin.

Typerää :(

Musta tuntuu nyt typerältä. Mulla on typerä haave saada olla vieläkin sen ihmisen kanssa joka ei selvästi halua enää vaan olla mun kanssa vaan haluaa jotain muuta. Mulla on typerä haave siitä että edelleen saisin sen ihmisen kanssa olla vielä tulevaisuudessa vaikka tilanne on nyt mitä on. Musta tuntuu typerältä haluta sen ihmisen kainaloon ja vielä kuvitella sen suostumisen ja kainalossa olemisen jälkeen että se tarkoittaisi jotain. Musta vaan kaikki mun ajatukset tällä hetkellä on typeriä ja tää olo on todella typerä. Olla pettynyt sellasta asiasta mistä ei edes tiennyt pitääkö se paikkaansa. Itkettää koska on niin typerä olo. Miten mä voin olla niin typerä? Ja typerää on miettiä sitäkin onko tää nyt typerää vai ei ajatella näin? Mä en todella tiedä enää mistään mitään ja tää on typerää...

Pakkotoistossa

On vain asioita elämässä joille et voi mitään. On vain asioita ja paljon asioita elämässä joille et voi mitään. On asioita joita et voi muuttaa asioita joita et voi hallita. On asioita joiden suuntaa et voi kääntää. On asioita joille et vain voi mitään. On ihmisiä jotka satuttaa sinua ja et voi sille mitään. On asioita joita et voi muuttaa. Ihmiset ovat mitä on etkä voi niitä muuttaa. On asioita jotka eivät mene niinkuin sinä haluaisit ja et voi niihin vaikuttaa. On asioita joille et vain yksinkertaisesti voi tehdä paskaakaan vaikka haluaisit.

Koko päivä pelkkää pohdintaa

Uskomatonta että koko päivän pää on käynyt tuhannella kierroksella. Tuntuu kamalalta kun sitä pyörimistä ei voi lopettaa. Miettii syitä ja yrittää keksiä vastauksia omiin kysymyksiin oikeasti löytämättä yhtään vastausta koska niitä ei voi tietää oikeiksi. Onko ne kysymyksetkään edes niitä oikeita kysymyksiä. Jos voisi taas vaan pysäyttää kaikkien ajatusten juoksun ja lopettaa ylimääräisen vatvomisen ja keskittyisi hoitamaan ne pakolliset asiat. Jotenkin ei pysty keskittymään mihinkään. Ei halua luovuttaa vieläkään vaikka ei ole enää mitään minkä eteen luovuttaa. Mä olen tällänen kaikkine vikoineni, kaikkine virheineni. Kaikkine heikkouksineni. Jotkut asiat voi parantua ja löytää uuden reitin mutta kaikki se ei voi vain koskaan muuttua toiseksi. Silloin en olisi enää oma itseni. Olisin joku muu, joku vähemmän se mitä tiedän ja tunnen. Miksi asioita pitää tuntea ja ajatella näin syvällisesti taas? Miksi pää menee pyörälle muutamasta pienestä asiasta ja eleestä? Miksi miksi miksi miksi miksi. Perkele. Mä hukutettu näihin kaikkiin kysymyksiin joihin vain en osaa yksin vastata! Mä hajoamiseen taas tähän yksin tietämättömyyteen ja tekisi mieli käpertyä ja itkeä se kaikki pois. Liikaa vaaditaan jo siihen itkemiseenkin. Mihin mä olen menossa ja miksi nää kaikki asiat on näin levällään ja miksi kaikki meni tähän missä ne on nyt levällään ja minä hajalla tietämättömyydestä. Kumpa tän vois hetkeks laittaa vaan paussille...

voi elämä

Pitkästä aikaa jäin istumaan ja miettimään sitä mitä tämä elämä on. Se on ihan vain iso huokaus "voi elämä". Minkä teet, mitä näet ja mitä olet on se elämä. Kaikki mitä koet on sun omaa henkilökohtaista elämää ja siihen mahtuu välillä liikaakin. Miettii omaa elämää, omia virheitä ja omia ratkaisuja. Siihen elämään mitä mä oon elänyt on vaikuttanut pitkälti se mitä se toinen päättää, mitä virheitä se tekee, mitä ratkaisuja se hakee. Se että olen mitä olen on vaikea varmasti sen toisen hyväksyä. On myös vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisenaan, hyväksyä se omaelämä ja pelätä sitä miten tulee hyväksytyksi. Elämä koettelee taas sillä millä ehtii. Joka päivä tulee vastaan jotain sellaista missä oikeasti kaipaisi elämäänsä sen ihmisen mitä mielessään pyörittää, sen ihmisen joka tekee siitä elämästä huokaisun "ihana elämä". Mihin se kaikki elämässä meitä vielä vie ja kuljettaa on vain ajan kysymys. En jaksa enää hokea sitä kaikkea paskaa mitä elämä mukanaan tuo, se on elämää ja se pitäisi osaa hyväksyä sen elämän tilanteen puitteissa jossa silloin on. Kaikille meille se ei vain ole niin helppoa. En jaksa juuri tällä hetkellä nähdä sitä että elämä olisi heti taas ihanaa kun asiat vain järjestyisi paikalleen ja antaisi elämän viedä eteenpäin päivä kerrallaan. Vituttaa asiat mitä et voi itse muuttaa ja minkä eteen et voi itse mitään tehdä. Olen tehnyt miljoona virhettä mitkä kaduttaa, mutta tämä on se ainut yksi elämä mitä elän ja missä pitäisi päästä irti siitä katumuksesta ja kääntää se itselleen opiksi ja hyötyä siitä. Katua tietenkin että pystyi tekemään huonon ratkaisun mutta oppia siitä että näin en voi enää ikinä tehdä. Vituttaa, itkettää, suututtaa, tekee mieli paiskoa tavaroita mutta silti istun ja yritän niellä sitä raivoa jota saan sellaisista asioista joita en vain voi muuttaa. Et voi käskeä toista olla tekemättä asioita jotka satuttaa, se tekee ne oman elämänsä puitteissa. Suututtaa kun toinen ei näe miten se satuttaa, eikä kuuntele sitä kun yrität siitä puhua. Olen satutettu, loukattu, nurkkaan ajettu ja en tiedä mihin tässä pitäisi pyrkiä. En halua olla se josta jaksetaan jauhaa, koska kaikki meistä tekevät virheitä, kaikki meistä törmää siihen että joskus elämä vie meidät väkisin tilanteisiin missä päätetään väärin, toimitaan väärin, sanotaan asioita mitkä satuttaa. Nyt on se hetki kun haluaisin pysäyttää tämän elämän, käpertyä peiton alle ja itkeä tämän olon pois vaikka en saa edes kyyneleitä valutettua. Olen turta. Vituttaa, suututtaa ja silti olen kykenemätön tekemään mitään. Mä haluaisin just nyt vaan kadota ja unohtaa mitä tämä "elämä" on.

rude awakening

Mä heräsin tänään ja toivoin että tää kaikki olis ollu vaan pahaa unta. Mä heräsin tähän paskaan todellisuuteen mitä mä en ikinä toivonut että tapahtuisi. Mä en halunnut tänään nousta sängystä ylös. Mä halusin että kaikki olis pyyhkiytynyt pois. Mä halusin että kaikki olis ollut niinkun siinä mun unen alussa ennenkun kaikki meni päin vittua. Mulla kesti 3 kk kirjoittaa ylös 5 tärkeintä asiaa mitä mä uskon että parisuhteessa pitää olla. 10.5 piti miettiä viikossa 5 asiaa. Mä sain sen valmiiksi nyt. Mä katon tätä vitun typerää listaa ja mulla ei ole näistä mitään. Mulla ei ole niistä yhtään mitään. Jos mä olen yksin niin mulla ei voi olla niistä mitään. Mä jään yksin ja mietin mitä mä haluaisin että mun parisuhteessa olisi. Mulla ei ollut edes niitä kaikkia viittä ja silti mä uskoin siihen että se voi ihan oikeasti toimia vaan ihan siksi koska minä halusin. Vittumitäpaskaa. Tekee mieli pissiangstaa. Ehkä se on sitä. Mä en halua mennä nukkumaan ja herätä uudelleen tähän vitun painajaiseen. Mä tiedän että mä voin tästä selvitä mutta se ei vaan ole se mitä mä haluan. Mä halusin ne kaikki pilvilinnat ja mulle jäi se vitun kamala painajainen..

takaisin siihen ekaan hetkeen

Ensimmäistä kertaa mieleni tekee puhua asiasta itselleni. Kertoa se koko tarina alusta. Kulkea läpi sen sadun ja palata sieltä todellisuuteen valehtelematta kertaakaan. Ilman että kaunistelisin asioita, ilman että tuntisin syyllisyyttä. Haluni on jakaa se itselleni niin että ymmärrän missä olin kun käännyin väärään suuntaan. Ymmärtää ne syyt miksi en anna itselleni anteeksi ja miksi näen ettei muutkaan niin tee. Haluan itkeä ja hakea lohtua siitä mitä tunsin silloin kun se kaikki alkoi... Ensin ei ollut sanoja. Ensin se oli vain pimeydessä loistava kajo, joka tuli eteeni ja hämmästyin. Luulin ettei se ollut todellista. Viinin huuruisen illan keskeytys ja mieleni omia juovia. Tuli toinen sanaton hetki, näin sen hymyn. Näin sen tunteen ja tunsin kuinka selässäni kulki jännitys ja nostatti kaikkien astien tasot korkeammalle kuin koskaan. Ensimmäistä kertaa törmäsin siihen mitä on rakastua ilman että edes tiedät sitä itse. Se heti kun polvet notkahtaa pelkästä siitä haaveesta ja pienestä toivon kipinästä. Se kuvitelma ei ole kadonnut vieläkään. Vieläkin muistellessani kaikkia niitä aistieni havaitsemia uusia asioita, olin ihmeissäni kuinka valo on kirkkaampaa, kuinka hengitykseni kohisee korvissa. Kaikki tuntemukset nousivat kovaa ja korkealle. Kävelin helpoin askelin ja ihmettelin omaa ympäristöäni jota en edes ollut enää tuntea. Ollessani onneton näin jotain sitä mitä olin pienen pääni sisällä kuvitellut joskus tulevan. Se ihminen jota rakastin ennen kuin itse edes tiesinkään. Ennenkuin sitä edes pystyin myöntämään. Ihminen joka teki minusta sen mitä nyt olen, mitä en enää tunne. Se joka sai kaiken tuntumaan ekstaasilta. Jäin riippuvaiseksi siihen hyvän olon tunteeseen joka vain katosi. Kaikki muistot siitä korkeimmasta huipusta saivat minut haluamaan sitä vain enemmän. Tein virheitä, kävelin harhaan, huusin, kiroilin, petin, tein kamalia asioita vain tietääkseni sen että olen olemassa ja ekstaasi on se mikä minua vie. Petin luottamuksen, en vain itseeni, vain kaikkeen siihen mitä olin aina uskonut. Kaiken sen mitä koin sai minut tekemään asioita mitä ei tulla ymmärtämään. Välillä se on itsellekin vaikeaa. Kaikesta en anna itselleni anteeksi. Seison edelleen risteyksessä kädet levitettynä ja mietin miksi kaikki on edelleen anteeksi antamatta ja miksi se on myöhäistä. Se tunne, se ekstaasi hävisi sen pettymyksen ja oman minäni alle niin lujaa ja niin äkkiä etten enää edes tiennyt ketä peilistä tuijottaa takaisin. Se ihminen jota kohtaan olin tuntenut enemmän kuin ikinä ketään kohtaan seisoo edessäni eikä voi edes katsoa takaisin. Tässä risteyksessä ollessani mietin ja pohdin edelleen miksi näin kävi. Mitä minulle tapahtui että tämä kaikki tapahtui ja minä muutuin. Mihin hävisin oman itseni kanssa ja miksi se täytyi kaikki tapahtua? Mitä sisälläni tapahtui? Jäinkö liian riippuvaiseksi siihen tunteeseen ja ajatukseen, että olen tärkeämpää kuin koskaan ikinä? Minun vuokseni voisi joku taistella? Nyt näin ei ole enää ollut, en ole enää ollut tärkein. Olen ollut huonoin, en ole ollut oma itseni, en ole ollut sitä mitä minun piti olla. Olen kaltoin kohdeltu, satutettu, loukattu. Muuttunut. Edelleen haluaisin itkeä ilosta että olen saanut kokea jotain elämääni mullistavaa, mikä ei ikinä tule parantamaan niitä haavoja ja arpia, joita halusin sillä paikattavan. Sain niitä muistoja joita aion hiljaa vaalia, kertomatta. Kokemukset jotka asettavat minut uudelleen itseni eteen, jossa tuomitseni itseni ja yritän päästä siihen katkerottomuuden tunteeseen ja omaan itseeni jossa olin 10 vuotta aiemmin. Haluaisin huutaa kaikki tunteeni ulos niin kuin ne ovat, mutta minussa on tullut uusi piirre. Huudan asioita suojellakseni sitä mitä vanhasta minästäni on jäljellä. Haluaisin edelleen sanoa kaikki ne kaikki kauniit sanat vaikka ne ei enää merkitse mitään. Ne sanat jotka takertuvat kurkkuuni saavat sinne nyt jäädä ja hautaan ne muistoineen. En ansaitse enää katkeruutta, vihaa ja luottamattomuutta omalta itseltäni ja se mitä kylvän muihin. En voi enää seistä tien risteyksessä rukoilemassa, "rakasta minua". Itken vuoksesi nyt ja vielä myöhemmin ymmärtääkseni sen että tähän piti päästä. Se että näen taas kuinka asiat ajautuvat toisiin ja kaikkeen en voi enää vaikuttaa. En voi olla enempää kuin olen, enkä enää voi muuttua. En tunne enää käsiäni, kasvojani, liikkeitäni, ajatuksiani samoin kuin silloin kun se kajastus tuli eteeni. En ole enää se sama ihminen. Muutuin, vaikken niin suunnitellutkaan. Menin liian pitkälle suojellakseni itseäni, tai niin luulin tekeväni. Tein elämäni pahimmat virheet juuri siinä vaiheessa kun minun olisi pitänyt kasvaa aikuiseksi ja alottaa se mitä pelkäsin. Se vaihe kun käännyin pettämisen tielle ei tee minusta enää ikinä ehjää. En ikinä enää tule tuntemaan samoin kuin ennen sitä. Ennenkuin tein pahimman virheen elämässäni. Se ei ollut sen arvoista. Se ei ollut sitä mitä enää haluan ikinä edes ajatella tehneeni. Käsi vieraan ihmisen kädessä, huulet toisen vieraan huulilla, olla sylissä oman syyllisyyden kanssa. Nukkua muualla kuin siellä missä minun olisi kuulunut olla. Katkeruutta ja vihaa aamulla herätessä, miettiessä hurjana kaikkia niitä ajatuksia, hokiessani mielessäni, miten helvetissä tähän jouduttiin, mitä helvettiä tapahtui, mitä helvettiä täällä tapahtuu, miten ikinä voin joutua tähän? Miten helvetissä tästä pääsee eroon? Huomasin tehneeni sen mitä en ikinä ollut edes voinut kuvitella tekeväni. Helvetti onneksi heräsin vaatteet päällä. Mietin hurjana mitä tapahtui, katsoin itseäni peiliin. Se näky oli yhtä helvettiä. Se ajatus siitä on edelleen yhtä helvettiä. Mitään onnekasta siinä ei ollut. Syyllisyys edelleen tuo mieleen sen mitä nyt halveksun enemmän itsessäni kuin mitään aiemmin. Ennen häpesin omaa taustaani ja sitä mistä tulen ja kuinka pohtija olen. Enää en nää virheitä samallalailla. Pettäminen on pahinta mitä ikinä olen voinut tehdä sille toiselle, jota silloinkin rakastin. Olin rakastunut ja silti niin kävi. Olenko epäonnistunut lopullisesti? Joudun myöntämään tämän kerta toisensa jälkeen että niin tein. Jouduin kantamaan sen sisälläni ja kannan sen loppuun asti. Opin vielä elämään sen kanssa, mutta se ei enää ikinä anna paluuta siihen mitä oli ennen kuin niin tein. Haluaisin palata ajassa taakse päin ja katkaista sen tunteen mitä ikinä se olikaan mikä siihen on voinut edes minut ajaa. Haluaisin enemmän kuin se ikinä tulee olemaan mahdollista. Olen pahoillani. Itselleni ja sinulle, jolle tein sen mitä en ikinä halunnut tehdä. Toivon että joku päivä ymmärrät. Toivon että joku päivä annat anteeksi. Tiedän, en enää ole siinä silloin. Edelleen mietin sitä huumaa ja adrealiinia mikä sai pääni kiertämään tuhat kierrosta nopeampaa. Asioita ja tunteita mitä en ollut tiennyt olevan. Miten mikään voikaan tuntua niin hyvältä. Olen lapsellinen ja naivi, mutta palaan siihen hetkeen vain siksi, koska mikään ei ole ikinä tuntunut niin hienolta. Se kun ajattelen sitä jännitystä mitä silloin oli, mitä ne perhoset oli vatsassa. Miksi ne piti hajota? Miksi minun piti taas hajottaa kaikki ja luottaa itseeni ennen sitä etten riko tätä? Haluaisin kääriä itseni nyt siihen tunteeseen ja huopaan joita oli ennen tätä kaikkea ja kokea kaiken uudelleen alusta ja jättää tuntematta se kaikki viha, pettymys, katkeruus ja paha mitä matkalla vain tuli tielle. Haluaisin sulkea silmät ja kuvitella sen sadun pyörimään ympärilleni. Joudun silti avaamaan silmäni ja katsomaan eteeni huomatakseni että on aika mennä eteenpäin. En voi tehdä sitä enää sen ihmisen kanssa joka vei jalat altani, se ei ole enää se vuosisadan rakkaustarina, jossa olen enemmän rakastettu kuin koskaan. Olen pian yksin tässä pelottavassa maailmassa uuden itseni kanssa ja en todella tiedä mitä teen koska en saa enää olla kanssasi.

Hiljaisia huokauksia

Hiljaisuudessa ja pimeydessä oli taas huokauksia. Jokainen asia mitä mä yritän sanoa ja saada suusta ulos jää puoli tiehen. Mä en saa lauseita edes päässäni loppuun. En todella tiedä mistä alottaa. En minkään suhteen. Mä tiedän mitä haluan tavoitella mutten tiedä mikä on se mihin pitää ensin panostaa. En todella tiedä tällä hetkellä mistään mitään. Mä en osaa sanoa mitään. En tiedä miten päin pitäisi olla ja kauhistuttaa tää oma tila. Mä oon aivan pihalla ja vaan huokailen hiljaa.

Painetta

Mä elän sitä helvettiä uudelleen. Mä elän niitä kauheimpia hetkiä lapsuudesta uudelleen ja vaan aina uudelleen. Jään yksin ja ulkopuoliseksi. Tuntuu kuin hakattaisiin henkisesti vielä enemmän. Ja vielä pahemmin. Revin niitä haavoja yhä uudelleen auki ja sentti sentiltä syvemmältä. Mieli menee syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Luulin että se kaikki on vaan sitä että mielessä pyörii vanhat pahat teot ja se tuska levitetään happona iholle. Havahduin ensimmäistä kertaa siihen että ymmärrän kuinka siihen vanhaan arpeen kaadetaan uudessa muodossa se sama paska. Mä koen sen helvetin uudessa tilassa ja ajassa. Se hetki on nyt. Hyväksi käyttö ja alistus. Alistetaan niin pitkään että ratkean ja annan periksi. Se pahoinpitely on ottanut uuden isännän. Se tuska on ottanut isomman voiman. Se isku siitä moittimisesta on saanut kätensä jatkoksi piiskan. Se paha olo on ottanut enemmän tilaa. Hukutan itseni syvemmälle siihen mitä en ansaitse. Se paska alkaa kiertää jo isompaa kehää joka kiristää ympäri kaulan. Se kaikki mitä vähättelin on tullut nyt kovempana vastaan. En osaa päästää kättäni irti vaan kahlitsen itseni siihen. Haluan uskoa että se loppuu ja muuttuu. Haluan että se menee ohi. Entä jos se jää? Mitä käy lopulta? Kuulen oikein ja tiedän ettei näin saisi olla. Haluan huutaa ja antaa sinun kokea sen tuskan jolla satutat. Haluan antaa takaisin yhtä tuloksia iskuja mitä itse väistelen. En halua enää kokea tätä pahaa oloa. En halua jäädä enää lapseksi valtasi alle. En halua että sinusta tulee isäni. Hakkaat jokaisella sanomattomalla sanalla. Jokaisella vähättelyllä rikotat kaiken sen mitä rakensin siitä mihin minut jätettiin yksin sirpaleina. Olin ehjempi kuin koskaan kunnes tulit ja loit vasten sen pahan olon mitä sisälläsi kumpuaa. Älä riko enempää vaan anna minun mennä että joskus uudelleen voin uskoa siihen että minulla on määränpää ja syy elää. Älä kiduta enää valheilla ja lupauksilla mitä et aio tai halua pitää. Älä enää satuta minua jättämällä minua itkemään yksin. Älä enää yritä jos et tunne sitä palavaa halua saada minut ehjäksi rinnallesi. Älä enää kulje elämässäni jos et tunne halua sinne läpikululle kuulua. Älä enää anna minun uskoa parempaan huomiseen jos tiedät ettei sitä ole. Älä enää yritä jos et halua. Älä anna minun kärsiä enempää jos et hyväksy sairauttani joka on jonkun muun aiheuttamaa. En voi parantua jos et halua minua auttaa. Ymmärretyksi tuleminen ei ole helppoa. Kukaan ei voi sitä vaatia. Jos en ole yrittämisen arvoinen jätä minut mielummin yksin. Anna minun parantua ja olla vielä kokonainen. Anna minulle mahdollisuus olla vielä oma itseni yksin jos sinä et voi enää rinnallani seistä. Anna minun toistaa itseäni niin että ymmärrän sen ensin itse. Kuule se sana ja anna sanojen tulla kuulluksi jotta minä saisin vielä sen elämän jo ja ansaitsen. Anna minulle mahdollisuus saada asiani järjestykseen. Ymmärrän jos se on liian raskasta olla kanssani. Anna se tehtävä takaisin minulle jos et siihen pysty enää. Anna elämäni takaisin. Älä lyö enää katkerilla sanoillasi. Anna minulle vihdoin anteeksi ja anna minulle vapauteni. Älä enää satuta tietämättömyydelläsi. Tee päätös ja annan anteeksi. Minäkin. Minä annoin jo sinulle anteeksi. Älä enää satuta lisää.

**ttu kun pitää olla vaan niin..!!

Suututtaa ja kovasti. Tunne on ihan oikea. Tunteenpurkaminen hankala. Ottaa päähän ja kiukuttaa. Ärsyttää ja raivostuttaa. Ja mitään et vaan pysty tekemään. Kaikesta tuleekin kauheeta paskaa ja raivareita. Ja sit kun olis ollut olevinaan joku hyväkin päivä niin se päättyy siihen kiukkuun. Joku kiulutti jo aamulla. Joku kiukutti vähän vähemmän päivällä ja nyt kun on se ihana ilta aika... Raivostuttaa eri asiat niin että tuntuu räjähdysalttiilta joka askeleella. Tekee mieli paiskoa tavaroita ja kiroilla niin että naapureitakin hirvittäisi. Ja mitään et pysty tekemään. Ainut mitä voi odottaa että aika menisi eteenpäin ja vituttaisi vähemmän. Sekään ei kyllä enää tahdo lohduttavan tippaakaan. Perkele. Tekee mieli vaan haistattaa kaikille vaikkei vika olekaan ehkä kaikissa. Perkele.

Kuinka kauan jaksan vielä

On ollut paljon niitä erittäin hyviä päiviä. On ollut niitäkin päiviä jolloin tuntuu että kaikki vain yksinkertaisesti menee pieleen. On jäänyt ajatus siitä miten täältä lähdetään. Kuinka raukkamaista tahansa sellainen poistuminen olisikaan silti se jälleen on tullut houkuttelemaan mieleen. Taas muistan ajan ja paikan. Taas muistan sen itkun ja tuskan. Nyt erona on se ettei se ajatus tunnu enää niin pahalta. Se on muuttanut muotoaan ja houkuttelee yksinkertaisuudellaan. Se kuiskaa ja sanoo kuinka helppoa se olisikin. Kuiskaa korvaan rauhaa ja helpotusta. Ensimmäistä kertaa se kuuluu niin selkeästi ettei se edes pelota. Mietin mitä sen jälkeen. Mietin sitä mitä haluan muiden luulevan kun se arkku makaa siinä. En saa sitä pois päästä. Se kertoo minulle siitä tahdosta mitä minä halusin ja miten minä maailmani näin ruosteena. Ruoste. Kai nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä jota silittää ja tuntea maailman paino. Yritän. Todella yritän. Se ajatus ei katoa. Yritän selvittää maailmani siihen pisteeseen että taas jaksaisin ja pystyisin. Silti en usko yrittäväni tarpeeksi koska ajatus helposta lopusta on jo liian miellyttävä. Liikaa pusken asioita väärään suuntaan ja nään virheeni liian myöhään. Liikaa yritän olla kuin ajatusta ei olisikaan. Huonoja hetkiä joilloin itken että tämä on jo loppu. Olen itkenyt kaiken ulos ja jäänyt lopulta kesken itkun toteamaan että tästä pääsee irti. Kaikki on jo loppu ja ruosteisena edessä. Kaikki mitä jaksoin aina uskoa alkaa menettää viimeiset uskon ripeensä. En jäänyt kaiken kanssa yksin, mutta silti en halua sitä ajatusta enää muille jaksaa. Jakaa ja jaksaa. Kaiken se jo itketyn takia en jaksa enää alkaa itkemään. Kaiken sen minkä yritin kertoa muille huolimatta siitä miten se kaikki päättyi. Jään silti yksin siihen oloon ettei siihen mahdu enää muita. Tuntuu siltä kuin olisin päätökseni tehnyt. Mihin se minut vie ja missä on se loppu? Mihin asti jaksan vielä porskuttaa. Kuinka kauan vielä pystyn ja jaksan?

mä en ole yhtään mitään. Kaikki mitä tuntuu on vaan nyt kuumaa. Mä en ole yhtään mitään. Mä en merkitse mitään. Mussa ei ole mitään järkeä. Edelleen on kuuma. Vieläkään musta ei tullut yhtään mitään. Kaikki saa mennä ohi, millään ei ole mitään väliä. Mä olen melkein näkymätön. Mulla ei ole mitään väliä. Musta ei tule yhtään mitään.

muiden jutut

Paljon asioita saattaa jäädä sanomatta. Taas sain muiston siitä miltä se tuntuukaan kun ei enää voi sanoa asioita joita on halunnut sanoa. Kaikki meistä eivät saa olla täällä niin pitkään. Kuinka itsestäänselvyytenä sitä pitääkään että voi sanoa sen tai ne asiat ensi kerralla kun tiet kohtaa. Olen halunnut eristäytyä maailmasta ihan tietoisesti ja silti jään miettimään olisiko siitä halusta irtautua muista pitänyt etukäteen tai nyt jälkikäteen kertoa. Toisaalta mietin etten ole kenellekään selitystä velkaa. Haluan pitää oman tilani. Haluan antaa aikaa omille ongelmilleni ennenkuin alan taas ottamaan muiden paskaa ja huolia omaan niskaan. Olen joutunut huomaamaan kuinka minun huoliani ei ole edes huomattu. Se on vielä suurempi syy siihen että ansaitsen oman tilani. Saan olla enkä joudu selittelemään miksi en jaksa hymyillä koko aikaa ja olla valppaana muiden läsnäollessa. En halua edes muuttaa tätä. Haluan saada vain olla ilman muiden huolia. Omissa huolissani on ihan tarpeeksi käsiteltävää. Saan olla itsekäs ja jättää huomaamatta että muilla on vaikeuksia. En tarvitse niitä itselleni. Kiitos minulla on minun ajatukset, huolet ja muiden haukut. Yritän selvitä niistä ja saada itseni kasaan enkä halua mitään ylimääräistä. Huokaisen ja mietin kuinka vaikeaa on tasapainotella tämän kaiken kanssa....

ymmärsinkö oikein?

Alan ehkä vihdoin ymmärtämään ettei vika ole aina ollut minussa. Alan ehkä ymmärtämään sen ettei kukaan minulta ole jatkuvasti vaatimassa jotain mitä pitäisi olla tai tehdä. Alan ymmärtämään että asiat ja ongelmat jota olen lapsesta asti miettinyt voivat joskus saada päätöksen ilman vastausta. Olen aina halunnut vastustaa ajatusta että joku muu olisi aiheuttanut ongelmani ja vikani. Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan syyttää muita. Ensimmäistä kertaa sain sanottua ääneen ne ristiriitaisimmatkin asiat ja sanoa sen miltä se kaikki paska tuntuu kun sen erittelee ja kiteyttää yhteen asiaan. Kuinka vaikeaa se onkaan ymmrtää mitä on jo sanottu. Kuinka vaikealta se tuntuu kritisoida niitä ihmisiä joiden piti olla se tuki ja turva, kasvattavat vanhemmat, jotka ei kuitenkaan kasvattaneet. Tuntuu kuin olisi halolla päähän lyöty kun yhtäkkiä ymmärtää että nämä samat ajatukset ja omat odotukset ovat olleet aina läsnä. Kuinka se liiallinen kiltteys ja epäitsekkyys syö sisältä ja tuottaa tuskaa. Kuinka se itsekkäästi toimiminen tuottaa ääretöntä syyllisyyttä ja kuinka turhauttavaa sen tunteminen on. Kun täytyy eritellä ja sanoa ääneen se mitä olisi halunut kuulla kun isoksi täytyi kasvaa yhdessä yössä. Kuinka raastavaaon edelleen hakea sellaista hyväksyntää jota muut jopa pitävät itsestään selvyytenä. Sanoa ne asiat ääneen ja antaa itselle lupa itkeå ja olla hauras. Kun ei osaa sanoa niitä muuten kuin siinä hetkessä jossa annetaa kaikkien arpien repeytyä sellaisella coimalla että se tuska lamaannuttaa vielä päiviä sen jälkeen. Nyt toivon että pääsisin ajassa taaksepäin ja tuomaan ne läheiset ihmiset näkemään sen miten vaikeaa sen oli ataa tapahtua. Ja kumpa voisin sen vielä paremmin sanoiksi pukea, etten enäå koskaan halua olla yksin, jäädL yksin, tulla hylätyksi, tulla pelokkaaksi. Kumpa en ikinä enää joutuisi näitä asioita enää avaamaan yksin.

tuntee liikaa

Kukaan ei varmaan ole tullut ajatelleeksi sitä mitä on liika tunteminen tai millaista se on kun oikeasti tunteet tuntuu liian voimakkailta. Kukaan ei voi kuvitella miltä se tuntuu kun tuntee liikaa. Kukaan ei voi ymmärtää sitä miltä se pään sisällä tai koko kehossa tuntuu kun kaikki paha tuntuu paljon pahemmalta tai kun tulee jotain hyvää niin sekin on kuin ekstaasia. En tule ymmärretyksi koska en ole tavannut ketään ikinä joka voisi jakaa sen miltä tuntuu tuntea liikaa. Kukaan ei voi käsitellä sitä kuinka paljon se liikaa tunteminen voi muuttaa kaikkea sitä mitä ympärillä tapahtuu. Kaikki kaatuu yhdessä pienessä silmän räpäyksessä hyvästä pahimpaan mahdolliseen. Kuinka käsittelee itsekään sitä pelkkää pahaa tuntemusta. Kuinka raskasta on kantaa mukanaan taakkaa jota ei ole koskaan ymmärtänyt. Kuinka on kauheaa alkaa ymmärtämään että se liikaa tunteminen tuntuukaan niin pahalta. Ei pysty sulkemaan korviaan siltä rumalta sanalta. Ei pysty enää jakamaan sitä pahaa oloaan verbaalisesti. Ei pysty tekemään muuta kuin tuntemaan sen kovan sykkeen ja kuulla korvissa pauhumista jolle ei tunnu tulevan loppua. Ei nää enää eteensä koska se kaikki tunteminen täyttää kaikki aistit vielä lujemmin kuin koskaan aikaisemmin. Jää vain tuntemaan enemmän kuin mitä kestää. Toivoo vain sitä katkaisijaa siihen hetkeen ja paikkaan. Haluaa että kaikki olisi ympärillä pimeää ja hiljaista. Edes hetkeksi kun voisi unohtaa sen kaiken inhimillisyyden ja sulkea silmänsä ja korvansa. Saisi ympärilleen tunnottomuuden. Mikään ei voi koskaan tuntua niin pahalta ja niin voimakkaalta. Kaikki tunneryöpyt ympärillä vie sen hetken eteenpäin ilman mitään määränpäätä. Kaikki itsehillinnän tuntemukset haihtuvat savuna ilmaan. Kaikki mitä yritit piiloitella tulee ryminällä ja salamoiden suoraan eteesi. Itkua kaikesta siitä hyvästä ja pahasta mitä näki ympärillään hetken. Itku siitä ettet voi hillitä itseäsi, itkua siitä ettet pysty sillä hetkellä kuin itkemään ja tuntemaan sen itkun. Mihin kaikkialle se liikaa tunteminen on minua viednyt läpi koko elämän? Kuinka kauheaa onkaan mielessä palata siihen ensimmäiseen hetkeen kun muistaa mitä oli tuntea ensimmäistä kertaa. Kuinka lohduttoman pitkä matka on pitänyt kulkea siihen pisteeseen jossa se tunteiden käsittely aikuisena on vielä kamalampaa. Kuinka kauheaa se on kuulla ja ymmärtää että on aina tuntenut liikaa ja liian voimakkaasti. Kuinka ei ole osannut koskaan käsitellä niitä hämmennykset tunteita joita kaikki se tunteminen on aiheuttanut. Mihin se tunteminen on minut johdattanut ja mitä se on minulle antanut? Välillä joku miettii miksei mikään tunnu miltään ja minä ajattelen miksi minä tunnen niidenkin tunteet. Miksi en voi sulkea omaa kilteyttäni ja sulkea muiden tunteiden ajattelua. Miksi aina minä, miksi juuri minä, miksi minä? Siinä makaa kysymykset kyljellään ihmetellen iteään. Kauhu valtaa pelkällä pienellä tönäisyllä kun ei osaa sulkea silmiään oikealla hetkellä. Kaikki mitä tapahtuu suoraan edessä tuntuu käsinkosketellen niin kaukaiselta ettei siitä hetkestä saakaan kiinni ja se kaikki katoaa hetkessä. Jää vain tunto siitä etten voinut kontrolloida mitään mitä tapahtui ja joku päätti puolestani että näin oli tapahduttava. Minä tunsin sen taas, liikaa.

toiveista

Elämän pitäisi olla toiveita täynnä. Haaveita joita tavoitella. Pilvilinnojen rakentelua ja niihin kurottamista. Toiveita paremmasta huomisesta. Välillä tuntuu turhalta tehdä toiveita kun pessimistisyys iskee todellisuuteen ja jään vain miettimään ettei ne kuitenkaan toteudu. Tänään olisin halunnut toivoa ja haaveilla ihanasta päivästä. Päivästä joka olisi ollut täynnä rakkautta ja haaveita tulevaisuudesta. Sain itkeä ilosta. Ilo siitä että näen tänään että ympärilläni on ihania ystäviä jotka haluavat sanoa olevani niiden elämälle hyvä ja iloinen asia. Ilo itkusta että tänään hetkittäin on tuntunut hyvältä. Iloa sain pienestä hauvasta. Silti jää tunne mikä estää sen lopun hyvän ja ilon tulemasta. Se on kaipuuta, pettymystä ja pimeää. Toivoin ennenkin jotain mitä en ole saanut. Ja aina jää sen toiveen jälkeen katkeraa makua. Toivoapitäisi olla, toivoon pitäisi uskoa. Haaveisiin pitäisi unohtua hetkeksi. Mutta se olo sen jälkeen kun näkee eteensä ja tuntee sen todellisuuden.

Tulee epätoivo. Jää miete, että ansaitsisinko edes toiveitteni toteutumista? Särkee ajatella. Tuntuu taas turhalta ja tyhjältä. On paha olo ja sattuu. Kaikki tämä mitä koen, tuntuu koettelemukselta, tuntuu epätodelliselta. Välillä sattuu enemmän ja kovempaa. Välillä se olo helpottaa. Tulee hetkellisesti levollinen olo. Kaikki on vielä kauheaa kaaosta jonka epätoivossa menen rämpien eteenpäin. Toivon pelastusta ja hyvää oloa joka olisi pysyvämpää. En taida silti olla vielä hyväksytty kaikkien ajatusteni kanssa. Toivoisin senkin tapahtuvan.

Huomaan salaa toivovani asioita joita en edes kuiskaa ääneen. En uskalla toivoa niitä kovempaa ettei ne menisi rikki. En uskalla toivoa niitä ääneen, koska pelkään ettei niitä kukaan kuule. En uskalla toivoa niitä asioita enempää, koska pelkään ettei niitä hyväksyttäisi. Toiveeni jäävät taas pelon jyrän alle. Välillä toivon kaikista eniten etten pelkäisi enää ja saisin vihdoin sanotta kaikille ääneen kaikki toiveeni. Sen jälkeen kun ne olisi sanottu ääneen, jos vain joku ne kuulisi ja toteuttaisi niistä osan kanssani. Enkä olisi enää koskaan yksin.

Kaiken aikaa kun on yksin on vain enemmän sellainen olo että olen väärin ymmärretty. Aina ja jokaisessa asiassa. Jokainen hetki mitä olen vain seiniä tuijotellut, on tuntunut siltä että olen kaiken sen pahan mielen ja olon ansainnut. Kaiken aikaa mitä olen yksin vessan lattialla itkenyt on tuntunut siltä että se on loputonta pahaa oloa. Jokainen hetki siitä itkusta on tuntunut siltä etten ansaitse mitään muuta. Kaiken aikaa yksin pyöritellessäni ajatuksia mielessäni totean aina uudelleen ja uudelleen kuinka turhaa tämä yrittäminen edes on. Kaiken aikaa jään yksin. Ihan kuin kaikki saisivat päättää että mut voidaan vain hylätä ja jättää sivuun, eikä kenenkään tarvitse ymmärtää. Välillä on vaikeaa ymmärtää itsekin. Kaiken aikaa yritän yksin tätä kaikkea ymmärtää. Ei kukaan halua ymmrtää näitä tunteita ja oloja mun kanssa. Ei kukaan halua olla ihmisen kanssa jota ei jaksa ymmärtää. En ole ansainnut ymmärrystä. En ole ansainnut edes sääliä mitä en todella kaipaa. En ole ansainnut olla täällä. Kaiken aikaa saan yksin sanoa sen ääneen koska kukaan ei kuule, eikä kukaan haluaisi ymmärtää kuulemaansa. Jään yksin. Mielummin jäisin olemattomiin. Mielummin lakkaan olemasta. Mielummin annan muille rauhan ettei minua tarvitse enää ymmärtää..

Miks mun täytyy aina tuntea itteni huonommaksi? Miks mulle jää vaan hylätty olo? Ihan kun ketään edes kiinnostaisi tai kukaan edes välittäisi. Kaikki on vaan tyhjää olemista. Se on ihan sama onko mua täällä enää huomenna. Kukaan ei varmaan edes huomaisi jos oikeasti vaan häviäisin. Se olisi mulle vaan iso helpotus olla olematta. Ei tarvitsisi ainakaan enää miettiä miks mun pitää olla kun kukaan ei kuitenkaan huomaa.. Olis helpompi vaan olla pois.

Mä olen arvoton ja mitätön. Mulla ei ole mitään mistä pitää kiinni. Mussa ei ole mitään mikä jaksaisi eteenpäin. Mulla ei ole arvoa mulla ei ole mitään. Kaikki mitä on joskus ollut on mennyttä. Kaikki mistä ehkä joskus pidin on hävinnyt. Mulla ei ole mitään tarkoitusta. Mulla ei ole mitään. Mikään ei tunnu lohdottavan koska niitä asioita ei ole olemassa. Mä en ole mitään. Kaikki tuntuu turhalta niin miksi edes yrittää?

Miks mun pitää olla rikki? Miks mun pitää olla näin epänormaali? Miks mun pitää olla täynnä syviä haavoja joita kukaan ei ymmärrä? Miks mun pitää olla näin haavoittunut? Miks mun voimat on loppu? Miksen saa enää sanaa suusta? Miks mun pitää kokee tää kaikki? Miks mä en vois olla vaan olematta? Miks mä en voi vaan lopettaa? Miks tää kaikki vaan jatkuu? Miks mä en koskaan parane? Miks mä en voi ite ymmärtää enää tätä kaikkea? Miks kaikki asiat vaan tapahtuu ja tuntuu etten voi tehdä asioille mitään? Miks musta vaan aina tuntuu tältä? Miks tää ei lopu? Miks mua vaan sattuu koko ajan enemmän? Miksen nää että mun elämässä olis tapahtunut ikinä mitään hyvää? Miks mulla on vaan taas kysymyksiä? Miks mä vaan hajoon enemmän? Miks mussa ei ole mitään hyvää? Miks mä olen tällänen? Miks mä vaan haavotun koko ajan? Miks mä en voi olla joku muu? Miksimiksimiksimiksimiksi? Miks mä ansaitsen edes elää? Miks mä edes ansaitsen olla täällä? Miks kukaan koskaan edes rakastais mua? Miks kukaan koskaan välittäis musta? Mitä hyvää mulla on kenellekään annettavaa? Miks mä olisin edes kenellekään yhtään mitään?

kysymys

"Missä vaiheessa se meni tohon pisteeseen?" Sieltä tuli ne sanat mitä en osannut itsekään kysyä taikka miettittiä ennen kuin se kysymys oli suoraan edessä. Missä vaiheessa olisi pitänyt jaksaa antaa itselleen anteeksi jaksamattomuus ja pyytää kädestä pitäen auttamaan ja taluttamaan avun luokse. Kaikki tapahtuu vauhdilla ja sitä vauhtia ei ole osannut pysäyttää. Nyt se seinä tuli vastaan. Nyt sinne pohjalle valuttiin ja vauhdilla. Nyt tuli se stoppi jota en edes osannut haluamalla haluta. Vaikeaa se olisi ollutkin koska en tiennyt olevani niin loppu. Vaikka kuinka itkin ja huusin loppuunpalamista, en huutanut sitä itselleni tarpeeksi kovaa. En osannut myöntyä itselleni ja aiemmalle, häveten sitä mitä itsestäni ajattelin. Kaikki sanat tarttui kurkkuun.

Edelleen hoen miksi niin kävi? Miksi joku itsessåni antaa vallan päättää asioita joista en ole tietoinen? Kaikkien tapahtumien ketjuna ja kaaoksena siinä makasin. Minä itse ja tuho. Miksi se meni niin pitkålle? Avunhuuto joka kuultiin. Kuikna kauas se kuului? Kuulinko sen vihdoin itse ja ymmärsinkö oikein? Olenko nyt varmempi? Olenko nyt valmiimpi? Olenko nyt yhtään sen enempää kun se meni jo niin pitkälle? Parannunko tästä kokaan? Jäänkö omien pelkojeni vangiksi aina vaan syvemmälle? Annanko itselleni anteeksi kuitenkaan niin helposti kuin muille? Haluanko edes antaa itselleni anteeksi? Miksi piti niin syvälle mennä? Ensimmäistä kertaa ajauduin ajattelemaan sitä ja itseäni siinä tilanteessa. Se tilanne huusi mulle takaisin ja huusin vain kovempaa ja kovempaa ja kovempaa. Pyysin sitä loppumaan. Pyysin että edes hetken tulisi rauha oman itseni sisällä. Mitä päässäni enää liikkui? Ajatus tyhjiöstä johon jään kellumaan. Avaruuden painottomuuden tuntemukset ja hiljaisuus. Hiljaisuus. Helpotus. Helpottiko? Ei. Ymmärsinkö? En vielä. Auttoiko se? Ei. Ymmärsinkö vieläkään oikein? En varman. Kuulinko sen huudon kaiken kaaoksen ja mylleryksen seasta? En luultavasti. Sainko todellisen avun? Aika sen näyttää?

Mihin nyt elämä vie eteenpäin? Parannunko koskaan? Saanko rauhan sisäisesti? Saanko vain olla? Saanko olla sairas ja silti ansaita sen uuden mahdollisuuden elämään? Saanko hymyillä vielä kaiken tämän jälkeen? Saanko tuntea hyvää oloa ilman että tarvitsee muistaa kuinka pohjalla täytyy käydä? Annanko ikinä itselleni anteeksi? Vieläkin osa minussa haluaa luovuttaa. Osa haluaa vaan päästää irti. Päästää irti kaikesta. Haluaisin antaa itselleni senkin vielä anteeksi, joku päivä. Se päivä ei ollut vielä tänään.

anna anteeksi (15.1)

Anna anteeksi äiti etten jaksa enää. Anna anteeksi kaikki pahat sanat mitä sanoin. Anna anteeksi etten ollut enää tarpeeksi vahva uskoakseni. Anna anteeksi etten voinut enää. Rakastan sinua, parempaa äitiä en olisi voinut saada. Anna anteeksi etten pystynyt sanomaan enää. Anna anteeksi isi etten sanonut sinulle aina riidan jälkeen että se tuntui pahalta. Anna anteeksi etten halunnut mitään pahaa tapahtuvan. Olen saanut kunnian olla sinun isin tyttö. Kiitos rttä sain olla lapsesi. Kiitos rakkaat vahemmat, en olisi voinut koskaan parempia vanhempia saada. Antakaa anteeksi heikkouteni mitä en aina osannut sanoa vaan piilotin sen.
Anna anteeksi rakas siskoni etten ollut yhtä vahva kuin sinä. Anna anteeksi etten voinut olla kuin sinä. Anna anteeksi kaikki lapselliset riidat. Anna anteeksi kaikki ne pahat teot. Olet ollut enemmän kuin sisko. Olit äiti kun sitä kaipasin. Olit se kenelle sain huutaa. Olit se tuki kun tuntui ettei lapsuus ole helppoa. Olet ollut paras sisko mitå kukaan voi tässä maailmassa saada. Olet ollut enemmän sisko minulle vuosien aikana mitä olet ollut ennen. Silloinkin puolustit minua kun joku minua kiusasi. Olit enemmän kun olen koskaan sanonut snun olevan. Olet ollut rakkainta osa ,erhettäni vaikkemme aina ymmärtäneet toisiamme. Rakas sisko, en koskaan halunnut tuottaa sinulle kyyneleitä. Anna anteeksi etten osannut enää sanoa miten asiat ovat. Kiitos että sain sinut elämääni.
Anna anteeksi Sini etten koskaan saanut sinuun tutustua. Olet samaa lihaa ja verta mutten koskaan tuntenut sinua siskokseni.
Anna anteeksi Duplo että sinut hylkäsin. Tiedän että sinulla rakas karvapalloseni tulee olemaan hyvä loppu elämä. Tiedän että sinusta pidetään hyvää huolta ja sinua rakastetaan silloin kun enää anna sinulle rakkauttani. Olit tärkeä ja minun lapseni. Olit enemmänkin minulle kuin vain koira. Olit elämäni kumppani, se joka ei koskaan minua jättänyt.

Antakaa anteeksi rakaat ystävät etteivät voimani enää riittänee. Antakaa anteeksi etten saanut enää sanotuksi sitä kuinka pahalta tuntuu. Antakaa anteeksi jos joskus teitä loukkasin. Antakaa anteeksi etten enää pystynyt. Antakaa anteeksi se mitä olen tehnyt.
Anna anteeksi elämäni rakkaus kun sinua satutin. Anna anteeksi kaikki ne sanat ja teot jolla sinua löin. Anna anteeksi kaikki ne riidat ja kyyneleet. Anna anteeksi kaikki se miksi kaikki päättyi näin. Anna anteeksi etten osannut sinua enempää rakastaa. Anna anteeksi että jouduit kaiken tämän kokemaan. Anna anteeksi etten voinut olla enempää. Anna anteeksi että sinulle tein pahaa. Anna anteeksi kaikki se miksi minua opit jo vihaamaan. Annan sinulle anteeksi kaiken enkä enää kanna pahoja ajatuksiani mukana. Anna anteeksi etten enää osannut enempää. Anna anteeksi kaikki ne asiat mitkä jäivät kesken. Anna anteeksi etten osannut enää olla sinun. Anna anteeksi minulle kaikki kun minua ei enää täällä ole. Anna anteeksi että jätin sinut kun enää muuta osannut. Anna anteeksi etten osannut sanoa kuinka paljon sinua rakastan. Anna anteeksi etten enää pystynyt. Anna anteeksi kun vaadin liikaa vaikkei koskaan se ollut tarkoitukseni. Anna anteeksi jos jätän jälkeeni arvet joita et osaa korjata. Anna anteeksi etten saanut olla kanssasi elämäni loppuun asti. Anna anteeksi etten osannut enempää. Anna anteeksi kaikki se mitä jätin tekemättä. Rakastan sinua ikuisesti enemmän kuin ketään koskaan. Halusin olla kaikkesi. Halusin olla kanssasi koko loppuelämäni. Hsludin kasvaa kanssasi yhteen niin ettei meitä olisi koskaan mikään erottanut. Halusin saada kaiken kanssasi. Jakaa ilot ja surut ja oppia tuntemaan sinut niin että osaisin lopettaa lauseesi. Halusin olla enemmän kuin mitä koskaan saimme olla. Halusin saada niin paljon mitä ei koskaan saatu. Anna anteeksi ettemme voineet olla sitä. Halusin sinut kokonaan kaikkine vikoineen ja kaikki ne parhaat asiat mitä olen keltään saanut. Annan anteeksi että satutit minua. Annan anteeksi kaiken että saan rauhan. Anna anteeksi että olin itsekäs enkä osannut ajatella aina sinua ensimmäisenä. Anna anteeksi että tiemme päättyi. Halusin saada kaiken mutten enää osannut. Anna anteeksi vain siksi että sanon kuinka paljon sinua rakastan. Rakastan sinua aina. Petri, olit parasta mitä elämääni sain. Paras kumppani ja rakastaja. Anna anteeksi. Rakastan sinua vielä kaiken jälkeen eikä se koskaan muuttunut. Olit kaikki se mitä olin toivonut. Olit enemmän. Sait minut uskomaan ja toivomaan. Annoit minulle enemmän viisautta kuin koskaan olen puolisoltani saanut. Anna anteeksi etten antanut asioiden mennä enää omalla painollaan. Halusin vain rakastaa sinua kunnes en enää osannut olla oma itseni. Ytritin todella. Halusin jaksaa. Halusin enemmän kuin osasin antaa. Halusin olla koko maailmasi ja parantaa kaikki ne menneisyyden haavat. En osannut enää. En osannut enää sanoa omia vikojani ääneen vaikka aina ne tiesin. Anna anteeksi että jätin kaiken viime tippaan. Anteeksi kaikki se paha mitä annoin sinun kokea. Haluan sanoa sinulle yhä uudelleen kaiken sen mitä jäi sanomatta. Kaikki menneisyys kanssasi oli välillä rankkaa alamäkeä ja ylämäkeä, mutta silti sain kokea kanssasi ihanimmat hetket elämästäni. Kaikki mitä koimme yhdessä oli kokemisen arvoista. Kadun toukokuussa aiheutunutta pahaa. Toivon että annat minulle anteeksi. En kadu kuin sitä enemmän kuin mitään meidänyhteisen hyvän aikana tapahtunutta. Anna anteeksi kun kadun kaikkea sitä mitä en saanut kanssasi kokea. Kaikki se mitä koimme oli ihanaa ja parasta aikaa elämässäni. Sain kanssasi asunnon mitä olin aina toivonut. Sain kokea sinun kanssasi sen mitä on olla avopuoliso, lähes tasavertainen kanssasi. Kiitos kaikesta mitä annoit minulle. Kiitos kaikesta mitä sinulta opin. Kiitos että rakastit minua. Vaikka varmasti sen täytyi olla vaikeaa kaikkien vikojeni kanssa. Kiitos että sain sinulta elämääni asioita joita en olisi aiemmin voinut kuvitellakaan saavani. Kiitos kaikesta ihanasta. Olit minulle enemmän kuin poikaystävä ja puoliso. Halusin sinusta parhaan ystäväni jota osan aikaa osasit olla. Anteeksi etten aina osannut puhua kanssasi. Olit minulle se kenelle halusin kaiken jakaa vaikken aina jaksanut. Halusin olla enemmän sinulle mitä olin. Halusin saada sinut ja sen elämän josta joskus puhuimme. Halusin sen perheen. Mutta ennen sitä halusin kokea kanssasi maailman ja saada nuoruutemme elettyä loppuun. Halusin saavuttaa paljon enemmän. Tiedän että haluan paljon ja näissä haaveissa halusin elää. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja haluan sinun saavuttavan elämässä kaiken sen mitä en enää osannut antaa. Olen pahoillani etten sanonut näitä asioita sinulle aiemmin. Haluan sonulle vain kaikkea hyvää. Haluan sinulle hyvän loppu elämän ilman katkeruutta. Halaun sinun pääsevän kaikesta yli.haluan sinulle vain sen kaiken mitä ansaitset. Ymmärrä minua nyt kun en enää osaa ja jaksa.

Tämä ei ole ollut helppoa ja teille se ei tule helppoa olemaan. Olen pahoillani etten sanonut mitään koskaan tarpeeksi ajoissa enkä osannut pyytää pakottavaa apua. Tämä ei ollut helppoa minullekaan. Jätän jälkeeni vihaa ja katkeruutta ja ymmärtämyyttä. Jätän jälkeeni surua. En halunnut olla näin itsekäs. En halunnut joutua tänän pisteeseen, mutta nyt se on liian myähäistä anteeksi niile joille en omia sanojani antanut.

Toivoisin rauhaa ja hiljaisuutta. Toivoisin hetkellistä raukeutta. Hetkellistä oloa kun ei itketä. Toivoisin ettei päässäni juoksisi kaikki sanat vauhdilla. Olisin toivonut tästä päivästä paljon parempaa kuin eilisestä. Olisin toivonut ettei tänään olisi tarvinnut turvautua lääkkeisiin. Odotan että ne veisivät kaiken pahan pois edes hetkeksi. Ettei tarvitsisi välittää, ettei tarvitsisi miettiä, ettei tarvitsisi tuntea. Saisin vain hetken olla ja kuunnella hiljaisuutta. Edes hetken olla välittämättä. Kaikki olisi vain hetken pois. Ja jos sen hetken voisin pitää niin kauan kuin halauisin. Hiljaisuus. Edes hetken ilman mitään. Katsoa maailmaa ylhäältä päin ja olla rauhassa. Ilman mitään. Ilman tunteita, itkua, pahaa oloa. Olla kuin tyhjyydessä. Olisi vain parempaa kuin tämä mitä nyt sain.

aina vaan valkoista

Miksi joka kerta kun olen tänään sulkenut silmäni näen sitä mitä en voi enää saada? Miksi alitajunnassa hakkaa sama rytmi joka kerta kun silmiäni pidän kiinni? Miksi suljetuissa silmissäni pyörii se filmi mitä ei ikinä tulla kuvaamaan? Miksi koko ajan ajatusteni alla pyöritän tyhjää sormea? Miksi korvissani soi se valssi jota kukaan ei kanssani tule tanssimaan? Miksi kuulen puheen alta sen lasien iloisen kilinän mitä en koskaan tule näkemään? Miksi taivaalla näkyy ne kaikki tähdet siltä rannalta jossa en koskaan tule olemaan? Miksi aina vaan lattioissa kuuluu se kaiku kenkien kopinasta mitä lattialla ei tule olemaan? Miksi unessani pyörin siinä valkoisessa mitä en koskaan tule pukemaan? Miksi näen varjoissa sen hahmon jonka kanssa en enää koskaa tule olemaan? Miksi ne kaikki ajatukset siitä ilosta tulvii mieleen jota en koskaan tule saavuttamaan? Miksi aina tunnen läsnä sen hyvän olon tulevaisudesta jota koskaan en tule elämään? Miksi tuntuu että se filmi on loputon vaikkei koskaan kukaan sitä tule kuvaamaan? Miksi kaikki on vain valkoista kun edessäno ei ole enää kuin mustaa? Miksi ne kasvot hymyilevät ja onnittelevat kun en niitä koskaan edes kohtaa? Miksi kaikessa siintää se toivo jota en edes kohtaa? Miksi kaikki pyörii ympärilläni vaikka olen vain yksin? Miksei tämä valkoinen vaihda väriä?

arvosteluita

Jokaisella meistä on mielipide. Se ei tarkoita sitä että toinen haluaa kuulla sen ääneen. Jokainen meistä osaa ajatella mitä muut meistä ajattelevat. Jokainen meistä osaa arvostella muita. Jokainen meistä joskus haluaisi sanoa ne ajatukset ääneen ja kyllä se on huomattu että monet sanovatkin. Jokainen meistä on ollut arvostelun kohteena ja tulee aina olemaan. Jokainen meistä varmasti haluaisi että meistä ajatellaan vain hyvää. Olen saanut kokea koko elämäni pelkkää muiden arvostelua. En ole tarpeeksi fiksu, en ole tarpeeksi kaunis, hoikka tai muuten ulkoisesti pätevä. En ole ollut tarpeeksi ulospäin suuntautunut. En ole ollut tarpeeksi kykeneväinen olemaan sitä muut haluaa. En osaa olla enempää kuin mitä olen ja silti pitää aina jonkun vaatia enemmän.
En ole ollut tarpeeksi surullinen näyttääkseni tunteitani avoimemmin. En ole ollut tarpeeksi rikki että olen saanut luvan itkeä. En ole ollut tarpeeksi huonovointinen saadakseni anteeksi jos en jaksa. En koskaan ole ollut riittävä mihinkään siihen mitä kaikki vaativat. En koskaan tule olemaan sellainen kuin muut toivovat. En koskaan ole ollut sellainen jolle se olisi vain olan kohautus. En koskan tule olemaan vähempää tunteeton. En koskaan tule olemaan sellainen kuin muut minusta haluisivat. En ole koskaan ollut vähempää minä, nyt vain uskallan sen antaa tulla enemmän esille..