ymmärsinkö oikein?

Alan ehkä vihdoin ymmärtämään ettei vika ole aina ollut minussa. Alan ehkä ymmärtämään sen ettei kukaan minulta ole jatkuvasti vaatimassa jotain mitä pitäisi olla tai tehdä. Alan ymmärtämään että asiat ja ongelmat jota olen lapsesta asti miettinyt voivat joskus saada päätöksen ilman vastausta. Olen aina halunnut vastustaa ajatusta että joku muu olisi aiheuttanut ongelmani ja vikani. Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan syyttää muita. Ensimmäistä kertaa sain sanottua ääneen ne ristiriitaisimmatkin asiat ja sanoa sen miltä se kaikki paska tuntuu kun sen erittelee ja kiteyttää yhteen asiaan. Kuinka vaikeaa se onkaan ymmrtää mitä on jo sanottu. Kuinka vaikealta se tuntuu kritisoida niitä ihmisiä joiden piti olla se tuki ja turva, kasvattavat vanhemmat, jotka ei kuitenkaan kasvattaneet. Tuntuu kuin olisi halolla päähän lyöty kun yhtäkkiä ymmärtää että nämä samat ajatukset ja omat odotukset ovat olleet aina läsnä. Kuinka se liiallinen kiltteys ja epäitsekkyys syö sisältä ja tuottaa tuskaa. Kuinka se itsekkäästi toimiminen tuottaa ääretöntä syyllisyyttä ja kuinka turhauttavaa sen tunteminen on. Kun täytyy eritellä ja sanoa ääneen se mitä olisi halunut kuulla kun isoksi täytyi kasvaa yhdessä yössä. Kuinka raastavaaon edelleen hakea sellaista hyväksyntää jota muut jopa pitävät itsestään selvyytenä. Sanoa ne asiat ääneen ja antaa itselle lupa itkeå ja olla hauras. Kun ei osaa sanoa niitä muuten kuin siinä hetkessä jossa annetaa kaikkien arpien repeytyä sellaisella coimalla että se tuska lamaannuttaa vielä päiviä sen jälkeen. Nyt toivon että pääsisin ajassa taaksepäin ja tuomaan ne läheiset ihmiset näkemään sen miten vaikeaa sen oli ataa tapahtua. Ja kumpa voisin sen vielä paremmin sanoiksi pukea, etten enäå koskaan halua olla yksin, jäädL yksin, tulla hylätyksi, tulla pelokkaaksi. Kumpa en ikinä enää joutuisi näitä asioita enää avaamaan yksin.