Paskan viikon lopetus

Olisikos taas niin mun tuuria että koko viikonloppu meni taas pieleen..? Kivahan se on viettää aikaa yksin välillä mutta ehkä näin pitkään odotetun vapaan viikonlopun olisi voinut viettää muulla tavalla.. Kaikki suunnitelmat mun tuurilla on mennyt vaan vituiksi. Yritin kehittää tekemistä ettei tarvitsisi istua omien ajatusten kanssa. Ne ajatukset ei ole mitään valoisia ja hyväntuulisia. Aamulla herätessä pääsi ensimmäinen itku kun tajusi sen kaiken taas olleen unta ja heräät yksin. Kuinka surkeaa ja säälittävää on itkeä taas kun ei jaksa enää miettiä uusia suunnitelmia eikä yrittää enää kehittää mitään. Fiilis koko viikonloppuun oli jo eilen pilalla. Eikä tää koko viikko siis yhtään sen paremmaksi muuttunut. Alkaa usko loppumaan siihen että mua mikään kiva odottaisi enää ikinä..

Taas yksi maailmanlopun ilta

Toissa päivänä tuli taas maailmanloppu, eilen olin vaan niin loppu ja tänään taas ilmassa sitä maailmanlopun iltaa mikä ei vaan lopu ikinä. Toisaalta on aivan sanaton ja tyhjä kun toinen puoli on sitä että se huutaa, raivoaa, vihaa ja polttaa sisältä. Kolmas tila siihen soppaan on vain yksinkertaisesti paha olo suru, sen tuska ja särky. Pää lyö miltein tyhjää, kroppa huutaa väsymystä, päähän särkee, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Kylmä hiki virtaa vaikka paleltaa ja samalla kuumottaa. Mun päässä ei vain tapahdu mitään järkevää. Täynnä tunteiden kuohahduksia ja itkua keskellä päivää. Surua, tuskaa jota ei pysty käsittelemään. Koko tilannetta ei pysty käsittämään. Miten helvetissä kaikki vain menee pieleen ja tulee jatkuvaa pahaa oloa? Neuvot "yritä pysyä positiivisena" ja "kyllä se siitä" kuullostaa niin laimealta paskalta. Mulla on oikeus mun tunteisiin ja nyt vaan tuntuu pahalta. Totuus kaikkien ajatuksista tähän mun "kummalliseen vaiheeseen" ei kuitenkaan välity mulle. Eikä siihen voi todeta ihan sama. "yritä miettiä kivoja asioita" no kivaahan se olis jos koko ajan ei vituttaisi ja olisi niin surullinen. Peitteen päivästä toiseen oikeita tunteita ja tuntuu että hukun niihin.. Tunnen olevani niin yksin ja ymmärtämättömissä. Edelleen mielessä pyörii ajatus että ehkä kukaan ei mua ymmärrä eikä tule ymmärtämäänkään. Vieläkin pohdin niitä vaihtoehtoja tän ja huomisen välillä. Yksin ollessa ne ajatukset alkaa olla aika pelottavia. Muiden läsnäollessa piilottelen niitä. Toivon jotenkin että tapahtuisi jotain ääretöntä. Joko todella pahaa kuten voisi jo ennakoida tai sitten jotain yllättävän positiivista mikä veisi kaikki pahat ajatukset pois. Jälkimmäiseen en osaa edes uskoa kun kaikki paska on tullut jo hyvin pitkälti niskaan. Muiden valehtelut, peittelyt, juoruamiset ja paskanpuhumisetkin on käynyt jo ilmi. Tunnen olevani huono jälleen kerran ja jälleen myös niin väärin ymmärretty ja ei-rakastettu. Mun maailma on ehkä jotain mitä muut ei vaan ymmärrä ja mihin ei voi samaistua. Eikä tälläistä ihmistä voi rakastaa eikä antaa aikaa kasvaa. Eikä rakkautta saa pyyteettömästi ja avusta pitää maksaa. Kuka rakastaisi oikeasti ja aidosti ihmistä joka on täynnä sekavia tunteita, jonka elämä on rikkonaista, saati sellaista joka ei tiedä haluaako se enää elää. Kuka antaisi mahdollisuuden surkeuden perikuvalle, joka on niin rikki ettei sen korjaamiseen enää kohta ole mitään toivoa (eikä siihen varaosia löydy). Väsymys painaa ja kurkkua kuristaa. Tuntuu vaan taas niin siltä että se maailmanlopun itku vielä pääse valloilleen ja siirryn synkimpiin hetkiin ja odotan viikatemiestä korjaamaan pottia. Ei se itku tuo niitä asioita yhtään sen lähemmäs tai vie niitä kauemmaksi. Se vain tulee koska olen satutettu, loukattu ja ei-rakastettu. Muka niin itsekäs kuin olenkin, ehkä olen tämän kaiken rangaistuksen ansainnut...?

Taas lisää paskaa niskaan

Ihan kirjaimellisesti alkaa riittää jo kaikki tää paska mitä mun niskaan kaadetaan. Kaikki menettää taas niin merkityksensä ja mä vaan haluan luovuttaa tässä ja nyt. Mä en enää jaksa. Mitä järkeä on edes yrittää enää elää kun ei tätä voi mitenkään elämäksi kutsua? Mulla ei ole elämänlaatua eikä mulla ole enää mitään minkä eteen taistella kun kaikki on jo menetetty. Ehkä mä en vaan ansaitse elää...

Taas ne yölliset

Taas on kello sen mitä joka yö kun jään miettimään asioita. Joka ilta ennen nukkumaan menoa ajatukset pyörii. Tänään vielä sen lisäksi tinnittää eikä pienen koiran tuhina auta peittämään kaikkea sitä kohinaa mitä korvien välissä on taas. Yritän sulkea korvat ja silmät kaikelta mikä on taas yksi mahdottomuus. Mulla on liian kova ikävä. Ikävä mun vanhaa elämää. Ikävä sitä milloin asioilla oli vain tapana järjestyä. Sitä aikaa kun mulla oli hyvä olla. Sitä aikaa kun olin itsevarma ja tiesin missä menen. Kohta mennyt lähemmäs 2 vuotta täyden hävityksen keskellä. Milloin olisi se hetki kun lakkaa ilävöimästä sitä mitä mulla joskus olisi ja alkaisi taas nauttimaan siitä mitä mulla on? Mihin se kaikki vaan hävisi ja jäljelle jäi iso ikävä ja kaikki mahdolliset huonot tunteet. Ikävästä on tullut päivien taakka, se mikä saa huutamaan ilman syytä, suuttumaan ja ärsyyntymään tuliherkästi. Se ikävä jota yrittää vain parhaansa mukaan peitellä ja yrittää hymyillä vaikka se ikävä on vain päällimmäinen tunne. Mielummin kääriytyisin ja hukkuisin siihen suruun kun yrittäisin väkisin näyttää onnelliselta. Itkua pitää peitellä ja suuttumista hillitä. Se tunteiden lukko on tulossa ja pelkään sitä mitä siitä vielä seuraa. Ikävästä ikävään ja vielä ikävämpään. Pelkään taas sitä että kohta sattuu vielä lisää koska se ikävä on vain niin kovasti päällä että se antaa herkkyyttä kaikelle muullekin. Helpompi loukata, satuttaa ja hyväksikäyttää. Tunteet on mulla taas niin kummallisessa tilassa etten osaa ajatella. Yritän miettiä mitä se on mitä oikeasti ikävöin mutta se vain on sitä kaikkea, ihan kaikkea. Riitelyäkin, sen jälkeen tehtyä sovintoa. Ihania hetkiä ja yllätyksiä. On paljon asioita mitä en ikävöi enkä tule ikävöimään mutta ei niitäkään voi olla vaan miettimättä ja pohtia sitä miksi se tuntui siltä. Teen asioista liian vaikeita ja hankalaa, mutta silti yrittämisestä huolimatta mä en vain pääse siihen pisteeseen että ei olisi enää ikävä. Loppuuko se ikinä? Ikuisesti tiedän jääväni miettimään paljon näitä tunteita ja tapahtumia. Ehkä tää on just sitä ikävää mikä ei ikinä lakkaa koska se kosketti liian syvältä. Se kaikki mikä siihen ikävään johtaa. Se alkuhuuma, se totaalinen rakastuminen, se hirveä satuttaminen, se onni mitä on olla yhdessä ja tuntea itsensä toisen kanssa yhdeksi. Se suru, se ikävä ja toivo. Se mitä toivon on mahdotonta ja pitäisi painaa unholaan ja todella antaa olla ja antaa ajan kulua. Se ikävä sen estää ja se tunne mitä ei kukaan muu ymmärrä, millaista se vain oli ja on edelleen; rakastaa toista niin että sitä ei itse ymmärrä aina ja kuinka se vain sattuu. Ei tää ikävä helpota helpolla eikä todella tule unohtamaan. Ehkä nyt toivon myös sitä että joku päivä tiedän mitä se on kun toinen haluaa olla mun kanssa yhtä paljon kuin sitä ikävää voisi tuntea jo pienen hetken päästä kun on kädestä päästänyt irti. Että se joskus olisi sitä mitä itse kokee eikä vain kuvitelmaa ja toiveita ja haaveita ja hukkaan heitettyjä odotuksia. Tästä ikävästä ei pysty edes päästämään irti, typerästi mun sisällä yhä elää se pieni toivo että ikävä ojentaa kätensä takaisin ja pyytää vielä jäämään ja sanoo rakastavansa. Ikävä tulee uniin tänäkin yönä, toivoisin sen vain tämän kerran olevan sitä hyvää unta missä se kaikki järjestyisi tavalla tai toisella. Ikävä ei anna mun järjestää asioita niin kuin mä haluaisin, siihen samaN ikävään tarvittaisiin kaksi ja tässä mä olen yksin mun ikävän kanssa eikä loppua näy muuten kuin yksin.