Taas yksi maailmanlopun ilta

Toissa päivänä tuli taas maailmanloppu, eilen olin vaan niin loppu ja tänään taas ilmassa sitä maailmanlopun iltaa mikä ei vaan lopu ikinä. Toisaalta on aivan sanaton ja tyhjä kun toinen puoli on sitä että se huutaa, raivoaa, vihaa ja polttaa sisältä. Kolmas tila siihen soppaan on vain yksinkertaisesti paha olo suru, sen tuska ja särky. Pää lyö miltein tyhjää, kroppa huutaa väsymystä, päähän särkee, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Kylmä hiki virtaa vaikka paleltaa ja samalla kuumottaa. Mun päässä ei vain tapahdu mitään järkevää. Täynnä tunteiden kuohahduksia ja itkua keskellä päivää. Surua, tuskaa jota ei pysty käsittelemään. Koko tilannetta ei pysty käsittämään. Miten helvetissä kaikki vain menee pieleen ja tulee jatkuvaa pahaa oloa? Neuvot "yritä pysyä positiivisena" ja "kyllä se siitä" kuullostaa niin laimealta paskalta. Mulla on oikeus mun tunteisiin ja nyt vaan tuntuu pahalta. Totuus kaikkien ajatuksista tähän mun "kummalliseen vaiheeseen" ei kuitenkaan välity mulle. Eikä siihen voi todeta ihan sama. "yritä miettiä kivoja asioita" no kivaahan se olis jos koko ajan ei vituttaisi ja olisi niin surullinen. Peitteen päivästä toiseen oikeita tunteita ja tuntuu että hukun niihin.. Tunnen olevani niin yksin ja ymmärtämättömissä. Edelleen mielessä pyörii ajatus että ehkä kukaan ei mua ymmärrä eikä tule ymmärtämäänkään. Vieläkin pohdin niitä vaihtoehtoja tän ja huomisen välillä. Yksin ollessa ne ajatukset alkaa olla aika pelottavia. Muiden läsnäollessa piilottelen niitä. Toivon jotenkin että tapahtuisi jotain ääretöntä. Joko todella pahaa kuten voisi jo ennakoida tai sitten jotain yllättävän positiivista mikä veisi kaikki pahat ajatukset pois. Jälkimmäiseen en osaa edes uskoa kun kaikki paska on tullut jo hyvin pitkälti niskaan. Muiden valehtelut, peittelyt, juoruamiset ja paskanpuhumisetkin on käynyt jo ilmi. Tunnen olevani huono jälleen kerran ja jälleen myös niin väärin ymmärretty ja ei-rakastettu. Mun maailma on ehkä jotain mitä muut ei vaan ymmärrä ja mihin ei voi samaistua. Eikä tälläistä ihmistä voi rakastaa eikä antaa aikaa kasvaa. Eikä rakkautta saa pyyteettömästi ja avusta pitää maksaa. Kuka rakastaisi oikeasti ja aidosti ihmistä joka on täynnä sekavia tunteita, jonka elämä on rikkonaista, saati sellaista joka ei tiedä haluaako se enää elää. Kuka antaisi mahdollisuuden surkeuden perikuvalle, joka on niin rikki ettei sen korjaamiseen enää kohta ole mitään toivoa (eikä siihen varaosia löydy). Väsymys painaa ja kurkkua kuristaa. Tuntuu vaan taas niin siltä että se maailmanlopun itku vielä pääse valloilleen ja siirryn synkimpiin hetkiin ja odotan viikatemiestä korjaamaan pottia. Ei se itku tuo niitä asioita yhtään sen lähemmäs tai vie niitä kauemmaksi. Se vain tulee koska olen satutettu, loukattu ja ei-rakastettu. Muka niin itsekäs kuin olenkin, ehkä olen tämän kaiken rangaistuksen ansainnut...?