sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Last worthless anything

Välillä on hyvä pistää pää sinne pusikkoon ja ottaa etäisyyttä tilanteisiin. Yrittää erotella tunne ja järki ja miettiä asioita kolmannelta kannalta. Joskus kuunnella muiden mielipiteitä ja hautautua hiekan sekaan. Pois noustessa syljeskelee niitä hiekan murusia ja katselee asioita uusin muka levännein silmin. Mietiskelee kaikessa rauhassa syntejä syviä ja niitä omia ongelmia. Onko tässä kohtaa järkevää ottaa elämään uutta ihmistä kulkemaan siihen vierelle kun ei tunne omia motiiveja. Mietiskelee mihin tämä elämä itseä vie kun on valmis kuitenkin vain luovuttamaan. Jossain kohtaa matkaan tarttui se erilainen. Ihminen joka sai nauramaan niin että poskiin sattui ja vatsalihakset oli kipeinä vielä päivien päästä. Sitten tulee se äkki stoppi. Jarrut pohjaan. Käsijarru käännös toiseen suuntaan ja kaks markkaa lasiin ja karkuun. Pääsee levähdyspaikka ja alkaa hakkaaman päätä seinään. Ei näin. Sitten yrittää korjata jotain mitä rikkoo vain tavan vuoksi. Ennemmin rikkoo sen mitä olisi voinut alkaa tapahtua kuin rikkoo itsensä. Yrittää miettiä mitä helvettiä tulikaan tehtyä. Joku sellainen käveli vastaan joka olisi voinut hyväksyä kaikki virheet ja oikut. Pitää alkaa hätäilemään sen suhteen että on ihminen ja kehittää oikeita uusia tunteita jotain kohtaan. Joku sanoi että oli jo aikakin antaa mahdollisuus jonkun kävellä elämään. Joku uusi joka voi olla se uusi oikea, ainakin sen hetken. Edes hetken. Kun taas itkua tihrustaa ja hakkaa päätä seinään että mitä tuli tehtyä huomaa kuinka vain edelleen kummitukset siitä kaikesta vanhasta paskasta kävelee ahtaassa elämän käytävässä vastaan. Kuinka arvottomana mä pidän itseäni ja omaa mahdollisuutta onneen? Mun pitäisi olla huutamassa että jumalauta minä ansaitsen kaiken sen mitä haluan ja mistä olen jäänyt paitsi. Minä olen se joka rakentaa kaiken tuhkasta uudelleen ja kävelee ylpeänä omaa uutta elämääni. Minä saan rakentaa itselleni uudet haaveet ja unelmat jonkun kanssa. Yritän selitellä mielessä että suojelen muita jäämällä mielummin yksin. Ketä kohtaan se tässä kohtaa oli oikein? Teinkö oikeaa päätöstä. Palasin takaisin isojen anteeksi pyyntöjen kera. Osaan niellä sen kaiken paskan minkä ihan itse aiheutin mutta millä saada se toinen ymmärtämään mitä se kaaos voi olla pään sisällä kun edelleen vain tuntee itsensä arvottomaksi. Olen mitä olen. Tässä ollaan ja ihmetellään saako se toinen luotua tähän sitä turvallisuutta mitä nyt niin kovasti kaipaan. Matka on pitkä ja varmasti erittäin kivinen. Nyt taas on iskeydytty vasten kovaa lattiaa ja ihmetellään mitä vittua taas tapahtui. En saa luotua turvallisuutta ympärille. Olen siinä pisteessä että päästin jonkun koskettamaan taas ja nyt tekee mieli huumaava raivota tätä tunteiden tuomaa ihmetystä. Miksi sana on uudelleen ahkerammassa käytössä. Ja mitä vielä. Kaikki jää taas auki ja nähtäväksi ja kiroillen mennään eteenpäin jos ei muuten.

torstai 10. lokakuuta 2013

Draamaa oikeista tai vääristä

Mä alan olemaan niin vitun kyllästynyt kuuntelemaan sitä mitä mun pitäisi tehdä ja mitä ei. Mä olen alkanut äärettömästi ärsyyntyä siitä että ihmisillä on jotain kommentoitavaa mun valinnoista ja tekemisistä. Ihan kun ympärille olisi kasvanut sellanen vitun lastentarha joka ei vaan osaa olla turpa kiinni ja pitää niitä mölyjä itsellään. Jos ei kiinnosta niin sitten ei vittu kiinnosta. Muiden mieleipiteillä, niihin asioihin joihin minä itse uskon, ei ole mitään paskan verran merkitystä. Pitää antaa jotain helvetin selityksiä miksimitämilloinkukamitähähtäh. Arvostelijat ja muut joiden mielipide ei vaan kiinnosta. En ymmärrä mikä vittu ihmisiä taas vaivaa. Pitäisivät huolen omista asioistaan, sanomisistaan ja tekemisistään. Pahinta on taas se että keksitään sellaisia juttuja joissa ei ole mitään perää. Ei yhtään mitään. Kiva olla joku puheenaihe, NOT. Mulla on ihan oma elämä josta minä pidän huolen ja pidän omat rajani. Jos en kysy neuvoa sitä ei tarvitse tulla tuputtamaan. Kysyn ihan itse jos on jotain epäselvää. Kaameeta draamaa tehdään sellaisista asioista joilla ei ole vittuakaan merkitystä ja aletaan vielä huutamaan perään. Tai sitten ollaan muka niin vitun tyhmiä ettei tajuta mitähän sitä on mahdettu mennä tekemään. Helvetti että alkaa vähemmästäkin viiraamaan päässä. Elämässä olis niitä ihan oikeitakin ongelmia. Ihan sellasia mihin voisi itsekin vaan kaiken ajan ja energiansa tunkea. Eikö muilla sitten muka ole? Pitää nähdä vaivaa ja aiheuttaa vitutusta muille ihmisille ja jotkut tekee sitä vain olemassa olollaan. Ei jaksa taas naurattaa tollaset asiat yhtään. Mielessä olisi sitä ihan oma henkilökohtaista draamaa mutta sitäkään ei voi enää samoin jakaa kun aina joku kusipää näkee oikeudekseen taas tehdä siitä muidenkin asian. Ei huvita jakaa koko ajatuskirjoa niiden kanssa jotka vaan suunnattomasti ottavat päähän. Eniten vituttaa että on on pitänyt monta päivää tätäkin raivoa vaan sisällä siksi ettei haluaisi enää tännekään jakaa. Eikö vois kohta olla se että tietyt kusipään vaan vaikka vetäis ittensä narun jatkoksi ja lopettais vaan helvetti olemisen. Vittu että ärsyttää.