Kaiken vaikeutta

Kumpa osaisin kirjoittaa sellaisen rakkaustarinan omaan elämääni mitä olen halunnut, haaveillut ja uskonut. Kumpa elämässä voisi kirjoittaa yli sen mitä katuu ja haluaisi jälkikäteen muuttaa. Kun elämässä saisi tehdä asioita uudelleen eikä aina kokea kaikkea vaikeimman kautta. Kaikki vaikeudet on tuntunut vain siltä että ne laskeutui mustana pilvenä mun päälle ja otti syleilyyn kaikella tuiskulla ja salamoilla. Kaikki vaikeudet on saanut mut pelkäämään asioita eri tavalla. Kaikkien vaikeuksien kannattelu on taakka. Kaikki mitä voi kuvitella että menee pieleen antavat itsestään sen kaikista vaikeimman puolen. Opin vaikeimman kautta mitä on kun nöyrtyy ottamaan avun vastaan vaikka siinä ei ole mitään hävittävää ja mitään noloa. Nöyryyttänyt omaa itsenäisyyttä ja kovuutta sillä että antanut vaikeuksien kantaa liian pitkälle ennenkuin suostui taipumaan omista ehdoista ja rajoista. Kaikki vaikeudet on langetettu liian nopeasti yhden ihmisen niskaan.. Kumpa voisin voittaa omat vaikeudet ja kirjoittaa edes loppu tarinan uusiksi ennen todellista loppua. Ennenkuin on liian väsynyt ja luovuttaa. Luopuu kaikesta siitä mikä olisi sen taistelun arvoista. Kirjoittaisin itselleni rakkaustarinan lopun, sen imelän "he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka". Sen vaikeus ja kirjoittaminen. Sen rakkauden tunnustaminen. Yksin peiton alla mietin että miten onkaan vaikeaa kohdata tätä maailmaa täysin yksin ilman sitä joka tekee elämästä elämisen ja taistelun arvoisen. Se toinen joka täydentää elämää epätäydellisyyksineen ja tekee ennemminkin tekisi meistä epätäydellisen täydellisen ja antaisi vihdoin sen onnen ja onnellisen lopun. Ennen kaikkea lopettaisi kanssani sen kaikista kauheimmat vaikeuden. Päästäisiin kanssani irti ja antaisi täydellisesti sen kaiken kaaoksen kaikilta ympäriltä. Kumpa saisin sanottua kaikki vaikeimmatkin asiat ja lopettaisin sen toisen kanssa kaikki vaikeudet ja yhdessä saisimme onnen, ilon, elämänilon ja tyytyväisyyden. Tyytymällä siihen mitä me voisimme saavuttaa, ansaita ja pystyisimme yhdessä tekemään ja olemaan. Kaikessa vaikeudesta haluan uskoa että rakkaus voittaa kaiken, vihan, surun, yksinäisyyden ja synkkyyden antaen vain tilaa sille mikä on tärkeintä, me, minä ja sinä ja meidän tulevaisuus ja perhe. Antaa tilaa rakastaa ja kasvaa. Kukoistaa ja hyvänolon tunteen. Se mikä meille kuuluu ja me ansaitsemme. Saavutamme, pystymme. Tukien, rakastaen, ymmärtäen. Meidän onni, elämä, koti ja yhteinen (ikuinen) tulevaisuus. Kaikki vaikeudet yhdessä selättäen. Kaikesta vaikeudesta irti päästäen siihen onnen satamaan jotka kumpikin ansaitsee. Rukoillen, toivoen, uskoen ja rakastaen onnelliseen loppuun. Kumpa se ei olisi niin vaikeaa kuin se voi kuulostaa. Tämän vaikeuden olen valmis selättämään keinoja kaihtamatta, jos saan kuulla sen että en usko siihen yksin.

Pakka leviää

Sinnittelyistä ja sätkimisestä huolimatta alkaa olla se tilanne kun tekee mieli levittää se kasattu ja helvetin hutera korttitalo. Tai ennemminkin tilanne on jo se kun se talo on jo mun puolesta kaadettu ja pitäisi sitä pakkaa alkaa kasaamaan taas jälleen uudelleen. Kaikki siitä pakasta on jo levitetty niin ettei enää yletä niille reunimmaisille korteille enää. Kaikki kortit mitä yritti haalia käteen viedään niinkuin lapselta karkki kädestä. Jää vaan tyhjänä kuorena tuijottamaan että mitä tapahtui ja itku alkaa. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista se huonoin käsi vaan osui taas mulle. Jotenkin en jaksa enää uskoa että tää on vaan jotain pientä koettelemusta. Tässä alkaa pieneltä ihmiseltä keinot ja voimat loppu. Sätkien ja itkien taas huomiseen ahdistavaan työpäivään pitäisi olla jotenkin henkisesti valmistautunut vaikka tekisin mitä vain mielummin kun menisin taas kohtaamaan sitä paskaa. Järki lähtee kun miettiikin miten taas huomenna saa yrittää kaikkensa että pystyy pitämään itsensä kasassa koko päivän ajan. Työpäivän päätteeksi voi istua taas autoon ja turautta itkut kun käynnistelee sitä kotimatkaa takaisin äitin helmoihin. Luulin jo hetken että asiat olisi mitenkään ollut järjestyksessä. Ja taas tuli turpaan 100-0 ja ollaan sellaisen mylläkän keskellä että oksat pois. Ihan kun joku jaksaisi pudottaa katolta painavaa lunta tän huteran korttitalon päälle ja hautaudun sen alle yrittäen pitää kiinni vain siitä ajatuksesta että on olemassa yksi taistelun arvoinen ihminen, jonka vuoksi pitää vaan jaksaa sätkiä vielä vähän ja vielä vähän enemmän. Levitetystä pakasta paljastui taas pari jokeria jotka sai taas tunteet siihen pisteeseen ettei mulla ole joidenkin mielestä enää mitään väliä. Sain kylmää kyytiä jälleen ja pari korttia pakasta hukkumaan. Siinä seisoi taas ihmisten kurja puoli että ne kortit kannattaa jo heittää väkisin pois tästä pakasta ja jättää sekoittamatta. Kuuntelen korvien kohinaa ja tikittävää kelloa ja tuskaisen siitä että en tunne olevani kotona tai missään. Hetken sain kokea miltä tuntuu se hyvä olo kun sai olla toisen vieressä ja herätä aamuyöllä kaappaukseen kun olin eksynyt kainalosta. Herätä vielä siitä samasta kainalosta tuntien iloa ja hyvää oloa vaikka kaikki oli ehkä sekavaa. Mutta se tunne mikä oli niinä hetkinä sai uskomaan taas vähän edes siihen että se oli sitä miltä oikeasti onni tuntuu. Onni ja hyvä olo ja se tunne. Miltä tuntuikaan salaa katsoa kun toinen nukkuu ja kuiskailla hiljaa tunteitaan ulos, tietäen kuitenkin ettei tule kuulluksi. Varovasti paijata toisen päätä ja silittää sormella varovasti. Pientä ja salaista. Sitä hetkeä ajatellen on vaikea yrittää nyt saada unta ja tarmoa. Ne hetket painautui syvälle ja yritän pitää ne omassa kuplassani ja hyväillä niitä kun taas paha olo lyö päälle. Surua on se jos se kaikki jää kuvitelmiin ja sydän särkyy. Särkynyt olen jokaisesta paikasta mitä olen löytänyt ja mitä elämässäni on. Liian paljon yksi pieni saa kantaakseen ja liian kauas pakasta kortteja heitellään. Pelkään että vielä tulee se päivä jolloin seison siinä samassa risteyksessä kuin muutama viikko yli vuosi sitten. Pelkään että en saa pidettyä kädessä yhtään ainutta korttia jossa kuva osoittaisi mihin suuntaan mennä. Kortit käy jo vähiin mistä mitään rakentaa. Silti vielä viimeisin voimin yritän jaksaa, yritän uskoa ja yritän luoda itseeni voimaa ja halua taistella sen arvokkaimman kortin ja käden eteen niin että saisin vihdoin sen mitä onni saa olla joka aamu. Vielä kerran ne kortit käteen jotka voin vaihtaa siihen tunteeseen. Ja säilyttää onnen ja tunteen pidempään kuin koskaan ennen. Toivon.

...

Hetki sitten tuntui että mulla olis ollut miljoona asiaa sanottavana ja nyt ne kaikki sanat on takertunut kurkkuun kiinni. Tuntuu kuin puoliksi tukehtuisi. Päässä pyörii jatkuvasti kummallisia ajatuksia ja tunteet sekoittaa sen tuottamisen sanoiksi. Kurkussa on pala mitä en vain tunnu saavan pois. Mä mietin listaa asioista mitä piti saada ylös ja edelleen vaan mun päässä pyörii enkä saa mistään mitään selkoa. On haaveet ja toiveet ja tunteet. Ja sitten olisi se mitä pitäisi tehdä. Huimaa. Onko tääkin sit sitä tunne yliherkkyyttä ettei voi ajatella hetkeäkään järjellä koska siihen tunteeseen tahtoo tuntuvan nyt tukehtua. Pistelee vartalosta kun muistelee tiettyjä hetkiä. Hurjia kylmiä väreitä kaikkeen tähän valmiiksi sekavaan olotilaan. Ja tiedän ettei tämä kummallisuus ole hetkeen häviämässä.. Kuinka sitä vain lievittäisi ilman että satuttaa itseään..? Olen aivan pelkkää pistettä toisensa perään... Siinä varmaan kiteytettynä tai ainakin yritys selittää itelle miltä nyt tuntuu..