perjantai 30. joulukuuta 2011

kaikki sanat

Mietteissäni mietin etten kertoisi sitä mitä tunnen ja mitä haluan. Mietteissäni halusin sinulle sen kaiken sanoa ja antaa. Mietiskellessäni kävin läpi tarkkaan sanat jotka valitsisin kun sanon ne sinulle. Mietin kuinka paljon halusin sanoa kaiken ääneen niin että ymmärtäisit tunteeni. Mietin etten kertoisi kaikkia niitä sanoja mitä olen aina säästellyt. Mietin ettei ne asiat muutu sanomallakaan. Toivoin että saisin ne kaikki sanat ja tunteeni ulos sinulle nähtäväksi. Toivoin että ymmärtäisit kuinka pahalta kaikki tuntuu. Toivoin mietteissäni niiden kaikkien sanojen tuovan merkitystä ja toivoa. Halusin uskoa että pystyn sanomaan kaiken. Saisinpa sanottua sinulle aina sen mitä ajattelen. Saisinpa kerrottua sanoin ja teoin kaikki ne tunteet joita minulla vielä on. Mietin etten kinä kertoisi sinulle sitä kaikkea mitä on jäänyt sanomatta. Odotin itseltäni malttia olla sanomatta mitään. Sanoin ja kerroin sen kaiken. Sanoin sen mitä tunnen. Itkin koska kaiken sen sanominen ääneen tuntui pahemmalta kuin olisin kuvitellut. Kaikki mitä kirjoitin itselleni muistiin tuli ulos vaikkei niin pitänytkään koskaan käydä. Kaikki ne sanat ryöppysivät tunteiden kanssa ulos vaikkei pitänyt. Kaikki toivo oli niissä sanoissa. Kaikki sanat töksähtelivät suussa. Kaiken sanomisen jälkeen jäi tyhjyys. Kaikkien sanojen jälkeen jäi onttous. Jotain sisältäni kuoli samalla kun sanoin ne kaikki sanat sinulle. Jotain minussa kuolee koko ajan kun odotan sinua. Kaikki sanat jäivät merkityksettömiksi kaiken muun ympärillä. Sen pienen hetken koin että kuulit ja ymmärsit ne kaikki sanat jotka sinulle vihdoin uskalsin antaa.

maanantai 26. joulukuuta 2011

pyhät

En ole joulu ihmisiä. En ainakaan enää. Viime vuonna ensimmäistä kertaa odotin joulua ja se oli toivon aikaa. Viime vuonna oli kaikki se mitä olin ajatellutkin että joulussa pitää olla. Ensimmäistä kertaa oli ihanaa avata joulukalenterin luukkuja ja odottaa että joulu on pian täällä. Ensimmäistä kertaa se kaikki tuntui hyvältä. Vielä on pyhät päällä ja en voi olla suuttumatta asiasta. Toivoin tänä jouluna ettei joulua olisi. Toivoin että se olisi vain ohi kivuttomasti. Toiveeksi se vain jäi. Kaikki mitä joululta toivoin jäi saamatta. Toivoin silti vaikka sisälläni tiesin ettei ne toiveet toteudu. Halusin vain uskoa että kaikki kääntyisi paremmin joulun ihmeestä. Kuinka naivia onkaan aina ajatella niin että kaikki parantuisi yhdessä yössä. Halusin vain uskoa ja taas sain pettyä. Sain itkeä jälleen jouluna. Sain taas kokea niitä tunteita mitä en halunnut enää ikinä kokea. Kaikki se usko ja toivo tuntuu lohtuuttoman paljon siltä ettei näitä kahta asiaa enää ole. Joulussa pitäisi olla uskoa, toivoa ja rakkautta. Tuntuu että nyt menetin ne kaikki. Tuntuu että olen vain edelleen liian kiltti ja naivi kaikelle sille mille halusin uskoutua. Tuntuu typerältä. Tuntuu siltä, ettei kannata enää ikinä toivoa mitään ja kaikki toivo olisi vain menetetty. Tuntuu että haluaisin vaan unohtua siihen typerään oloon. Ei siihen tunteeseen oikeastaan tarvitse unohtuakaan koska se tunne on ja tuntuu kuin se olisi jäädäkseen. Toivoa parempaa huomisesta ei ule, ainakaan niin pitkään aikaan että siihen jaksaisi uskoa. En jaksaisi enää sinisilmäisesti uskoa siihen että tässä olisi enää mitään toivomisen varaa..

maanantai 19. joulukuuta 2011

haaveina

Lapsena meillä kaikilla on se haave. Se tulee jostain mitä näkee tai kokee. Joku virike antaa sen alun sille haaveelle mitä pyrkii tavoittelemaan elämässään. Se unohtaa kasvaessaan ja se palautuu välillä mieleen jos se lähde palaa näköpiiriin. Pikku prinsessat haaveilevat siitä prinssistä valkoisella ratsulla, pienet prinssit haaveilevat elämänsä Tuhkimosta. Olen unohtanut monesti elämäni aikana joskus olleeni se pieni prinsessa. Olen kasvanut ja kokenut asioita jotka tekevät minusta sen mitä olen. Unohdin sen että halusin olla se prinsessa. Sain sen virikkeeni taas ja jäin miettimään. Ne asiat joista haaveilin ei tunnu enää helpoilta toteuttaa. Kuinka sitä haaveili saavansa sen elämän mitä näki, se ei ollut todellista. Elin haaveissa ja se antoi sillon turvaa. Aikuisempana sitä tajuaa ettei niitä haaveita ehkä saakaan. Kumpa saisin takaisin sen lapsuuden tunteen kun se tuntui vielä mahdolliselta.

tiistai 13. joulukuuta 2011

pelon jälkitila

Aina tulee se hetki kun pelkää toisen puolesta enemmän kuin ikinä. Kokee ne kaikki kauhun hetket mielessään ettei saa enää sanaa suustaan. Ei sano niitä asioita joilla olisi merkitystä. Kun miettii sitä tilannetta uudelleen miettii miksi siinä tilanteessa oikeastaan toimi niinkuin toimi. Oliko se vaiston varaista ja mistä se vaisto sitten tuli? Miksi se alitajunta käski tehdä niin? Miksi se tuntuu että joku muu olisi antanut ne käskyt? Miksi se pelotti niin paljon? Pelkoon liittyy miljoona kysymystä, miljoona selitystä, mutta juuri nyt tuntuu etten osaa antaa enempää kysymyksiä ja selityksiä sille miksi se kaikki tapahtui näin. En osaa enää selittää miksi se vieläkin pelottaa ja antaa sen pelon tuntua niin voimakkaasti. Pelkää heräävänsä ja toteasi ettei kaikki päättynytkään niin hyvin kuin ne nyt päättyi. Pelkään että se painajainen tulee vielä. Pelkään sen puolesta ettei tällä tarinalla olisi parempaa loppua. Tiedän etten pelkää turhaan, kaiken tämän pelon keskellä pelkään lisää. Haluan antaa tälle pelolle onnellisen lopun edes tämän kerran.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Olotila tuntuu päivä päivältä hirveämmältä. Tunteet joista ei saa enää selkoa, itkua jolle ei ole loppua ja tuskaa joka ei vaan enää helpota. Ajatusten syövereissä pyörien menee päivät enemmän sekaisin. Päivät joille ei vain tunnu enää tulevan loppua. Odottaa joka hetki kuitenkin vielä sitä ihmettä. Odotan sitä koska voimat loppuvat viimeisen kerran. Tuska mikä huutaa loputtomiin, unissa se huuto yltyy. Unissani näin taas sen mitä vain pystyin toivomaan. Uniin tahtoisin jäädä. Unessa kaikki paha oli poissa. Unessa se kaikki oli järjestynyt. Odottamisen tuska siihen hetkelliseen unen pääsyyn tuntuu koko ajan vain lohduttoman paljon pidemmältä. Sanat toistaa itseään ja sekään ei enää helpota. Mikään ei ole enää tuottanut hetkellistä mielihyvää. Jäin taas ilman hyvää päivää. Jäin taas yksin.

Miksi se vain pahenee? Miksei se uni voi olla todellisuutta? Miksei musta enää riitä mihinkään? Sanojakaan en enää meinaa saada suustani. En meinaa enää pystyä muodostamaan selkeitä lauseita omassa päässäni. En pysty enää käsittelemään sitä mistä kaikki vaan alkoi. Tahdon vain vaipua siihen hetkeen jossa olisi edes hetken hyvä olla. Hetki ilman tuskaa ja tunteita. Hetki vain jossa saisi olla. En halua sitä harmaata sumua jossa yrittää rämpiä tunteettomana. Haluan sen unessa tuntuneen hyvän olon. Sen muistin pienen hetken herätessä ja se katosi. Tuskan vyöryt tulivat päälle kovemmin kun aikoihin. Tahtoisin vain jättää matkani kesken, en vain jaksa enää.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

olemisen vaikeutta

Joskus kiroilin miten vaikeaa on olla ilman autoa ja miten se aiheuttaa avuttomuutta. En osannut sillon kuvitellakaan miten vaikeaa ja avutonta on olla ilman kaikkea sitä mitä silloin mulla oli. Osasin kuitenkin nauttia siitä avuttomuudesta kun oli joku jolle olla avuton. Silloin sen avun saikin.. En osannut kuvitella sitä mitä kaikkea voi itessään menettää kun kaikki muuttuu, kun on ilman omaa identiteettiään, on ilman omaa kotia, on ilmaa omaa rakasta.

On vaikeampaa pyytää apua olemiseen kuin pyytää kyytiä. On vaikeampaa pyytää toista halaaman kuin pyytää autoa lainaan. On vaikeampaa selvitä yksin olemisesta kun ei ole enää sitä toista jota odottaa. On vaikeaa hyväksyä enää itsensä kun ajattelee kaikkea mitä oli ennen. Se mitä oli jää vielä joskus taakse. Se ei vain helpota tätä oloa nyt. Olen kuullut kaikkien sanovan kuinka ajan kaikki sitten helpottuu. Miten se voi ikinä helpottaa siihen tuskaan ja oloon kun kaikki haaveet ja toiveet on murskattu ja lopullisesti ohi. Kuinka pitää opetella elämään sen pettymyksen kanssa mihin kaikkeen sitä uskoi ja halusi sen päivän vain koittavan kun sanon sinulle tahdon.

Kuinka vaikeaa on olla samassa huoneessa kun et ymmärrä miltä minusta tuntuu. Kuinka vaikeaa on olla odottamatta sinulta vieläkin jotain. Kuinka saatanan vaikeaa on se yrittää olla mitenkään normaali millään läheisyydellä. Kuinka paskaa tää kaikki koko ajan on ja miten se vaan tuntuu vaikeutuvan koko ajan. Miksi mun pitää tuntea kaikki nyt voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin?