Synkkä hetki

On ollut vaikea tunnustaa itselleen mitä oikeasti päässä pyörii. Palaa taas takaisin siihen hetkeen kun tietää että työt loppuu ja vapaus koittaa. Mikä vapaus? Edelleen vankina oman pääni kanssa. Aloitin uuden lehden elämässä ja annoin sen viedä luovuttamatta. Uudesta innostuneena ihmetellen mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Muutos on jälleen pysähtynyt. Ollaan taas pään kanssa siinä pisteessä että jotain pitäisi tapahtua että vaan jaksaa painaa. Nyt odotetaan että syksy on ohi ja työt palautettu. Puoli vuotta taas melkein elämästä rämmitty eteenpäin. Tehty muutoksia joka suuntaan. Ja edelleen mikään ei vaan tunnut oikein miltään. Olen vain ja odotan. Mitään ihmettä ei voi vaik enää taphahtua. Missä tässä olisi enää mitään muutettavaa kun kaikkensa taas on yrittänyt tehdä. Mielessä pyörii taas ne ajatukset joita ei saa sanoa ääneen ja päädyn synkimpään paikkaan minkä tiedän mieleni perukoilta. Olen yksin ja mietin huomaako sitä kukaan? Välittääkö kukaan ja mitä siihen sanoisi ne jotka ymmärtää? Ei ole päivääkään mennyt ilman yhtä synkkää ajatusta. En ole terve enkä enää tiedä haluanko olla. Jossain kohtaa kun tämä kaikki vaan jatkoi menemistä tälle raiteelle mietin miksi taas minä? Onko tässä joku valuvirhe ja miten sen reklamoi tai korjaa? Kuinka paljon vielä pitää vain päästä eteenpäin että nämäkin ajatukset lakkaa olemasta? Olisi rauha ja toivoa paljon enemmän huomisesta. 

Lihalliset ajatukset

Miehillä on usein tapana ajatella vain alapäällään. Se näkyy aika monessakin elämäni läpi kulkeneessa miehessä. On tullut kuultua yhtä ja toista selitystä. Mihinkä ne ikinä muuttuisikaan. Mikä saa miehet ajattelemaan vaik alapäällään on jo sellainen mysteeri mihin en tule ikinä saamaan vastausta. Tai taas mutta en ikinä sellaista mitä tulisin ymmärtämään. Kaiken taas tämän oman hulluuden keskellä en jaksa keskittyä. En pysty jäsentämään omia ajatuksia mihinkään järkevään muotoon. En tiedä miksi ajattelen taas kummallisia asioita. Ihmettelen päivä tolkulla samoja asioita ja yritän löytää jotain lohtua ja muutosta omaan itseeni. Yritän saada ajatukseni samalle mies tasolle ja unohtaa henkisen tutkiskelun. Jos vain yrittäisin muuttaa kaikki henkiset haluni vain fyysisiin. Miettinyt jo pidempään jos muuttaisin oman mallini ja haluni vain fyysisiin. Olisiko parempi vain alkaa haalimaan yksi kerrallaan pelkkiä kaluja sen sijaan että yrittää löytää sitä yhtä oikeaa. Muuttaa kaikki vain senkin takia että osaisi lopettaa etsimisen. Tuntui että sain jotain päätökseen ja huomaan taas kaipaavani jotain menneisyydestä. Ihmettelen mikä saa taas ajatukset kulkemaan reittiä missä ensi tapaamisen ihanuudesta mennään ihastukseen joka johtaa seurusteluun, yhteenmuuttoon, kihloihin ja valkoiseen mekkoon. Mikä saisi rikkomaan tämän ajatusten ketjun kun tiedän ettei se ole todellista. Kaikki tyssää jo siihen ensimmäiseen. Jos siitä päästään ihastumiseen, siinä viimein kaikki lakkaa. Tuntuu kun olisin saanut kirouksen. Ehkä toivoin että olisin siitä päässyt purkautumaan jo, mutta rangaistukselta tämä kaikki jälleen tuntuu. Miksen voisi muuttaa omaa itseäni ja viedä ulos tältä mukavuus alueelta kun sen osaan tehdä jo muutenkin. Muuttaa vain siihen miehiseen muotoon että kaikesta tulee vaik fyysistä peliä. Saada vain kaikki saavutettua yhteen pisteeseen ja panemiseen. Ei edes opettelisi toisen nimeä ja varsinkaan tallentaisi numeroa. Ulos vaan ja panemaan. Se ei ole missään kohtaa sitä mitä minä olen enkä oikein voi kuvitella että se olisi. Olisko kuitenkin tervettä ottaa taas pää pois kuitenkin perseestä ja kokeilla jotain uutta?

Taas

Mä olen pettynyt itseeni ja toivon että herään tästä typerästä haavemaailmasta. Miksi aina pitää luoda pilvilinnoja jotka putoaa aina alas ja se tuntuu aina yhtä vitun pahalta. Miksi pitää luod kuvitelmia omaan pieneen mieleen ja haluta vielä uskoa siihen paskaan. Ja kun taas tapahtuu se että tulee vaan hetki kun pitää pudota pilveltä, tekee mieli velloa vielä siinä paskassa tunteessa vaikka koko ajan on tiennyt mikä on todellisuus. Silti vaan mieli tekee saman tepposen uudelleen ja uudelleen ja taas kaikki tuntuu vaan pahalta. Haluan uskoa että kaikki järjestyy vielä ja saan kaiken sen mitä halusin. En halua muuttua kylmäksi ja kyyniseksi ja lopettaa uskomista mutta tähän pahan olon tunteeseen ja omaan tyhmyyteen alan kyllästymään. Omat kuvitelmat käy liian raskaiksi kantaa eikä tässä maailmassa ole ketään tai kukaan joka voisi kaiken tämän aina lukea mielestäni ja toteuttaa. Liian vaikeaa kaikille kaiken aikaa. Sattuu, se vain sattuu huomata että elää omaa pientä fantasiaa jossa joku sinua rakastaisi ja huomaat taas istuvasi yksin itkemässä. Rakkautta ja välittämistä vailla. Yksin. Nyt, aina ja ikuisesti.