Taas

Mä olen pettynyt itseeni ja toivon että herään tästä typerästä haavemaailmasta. Miksi aina pitää luoda pilvilinnoja jotka putoaa aina alas ja se tuntuu aina yhtä vitun pahalta. Miksi pitää luod kuvitelmia omaan pieneen mieleen ja haluta vielä uskoa siihen paskaan. Ja kun taas tapahtuu se että tulee vaan hetki kun pitää pudota pilveltä, tekee mieli velloa vielä siinä paskassa tunteessa vaikka koko ajan on tiennyt mikä on todellisuus. Silti vaan mieli tekee saman tepposen uudelleen ja uudelleen ja taas kaikki tuntuu vaan pahalta. Haluan uskoa että kaikki järjestyy vielä ja saan kaiken sen mitä halusin. En halua muuttua kylmäksi ja kyyniseksi ja lopettaa uskomista mutta tähän pahan olon tunteeseen ja omaan tyhmyyteen alan kyllästymään. Omat kuvitelmat käy liian raskaiksi kantaa eikä tässä maailmassa ole ketään tai kukaan joka voisi kaiken tämän aina lukea mielestäni ja toteuttaa. Liian vaikeaa kaikille kaiken aikaa. Sattuu, se vain sattuu huomata että elää omaa pientä fantasiaa jossa joku sinua rakastaisi ja huomaat taas istuvasi yksin itkemässä. Rakkautta ja välittämistä vailla. Yksin. Nyt, aina ja ikuisesti.