tiistai 7. heinäkuuta 2015

Vuosi ja kuukausi

Ehti mennä jo vuosi siitä kun yhtäkkiä puhelimeen pärähti viesti. Vuosi siitä kun löysin todellisen hymyn kasvoille. En ehkä osannut ymmärtää mihin asiat johtavat muutaman päivän päästä. Enkä todellakaan vuosi sitten kuvitellut kirjottavani näin. Vuosi on kulunut ja pölytystä vuoristorataa. Vuoteen on mahtunut aivan liian paljon kyyneleitä ihmisen takia joka ei ole ollut yhdenkään kyyneleen arvoinen. Vuosi on sisältänyt valheita, salaisuuksia, piilottelua, salailua, kummallisia käänteitä, tunteita ja erittäin paljon sanomattomia sanoja. Kuinka tekee mieli sanoa että olen tuhlannut vuoden odottamiseen. Siihen että saisin kokea sen miltä tuntuu hyvä olo olla sylissä, rakastettu, hyväksytty ja ennen kaikkea arvostettu. Vuosi kaikkea sitä mitä minä en ansainnut. Sanojen vääntämistä, kieltämistä, ylipohtimista siitä miltä minusta tuntuu ja mitä haluan. Odottamista että jotain tapahtuu. Se odottaminen loppuu nyt. Ei enää. Olen valehdellut, salannut, pimittänyt ja jättänyt kertomatta lukemattomia asioita. Vaikka kuinka olen halunnut jotain kertoa vaikka ihan ilkeyttäni ja satuttaakseni olen niellyt ne kaikki sanat ja kirjaimet ja jättänyt kertomatta. Kaikki ne asiat mitkä ovat olleet pinnalla ovat niitä asioita joita en halunnut tai en halunnut myöntää. Olen mitä olen ja tiedän ansaitsevani enemmän. Kaikki on kaadettu ja rikottu. Olin jo rikki mutta kukaan ei antanut sinulle oikeutta olla minulle paskamainen ja kehtaat vielä sanoa että tunsit joskus jotain. Jos olisit tuntenut minua kohtaa mitään tärkeää, olisit tiennyt ja osannut jättää minut pois elämästäsi kerralla laastarin repien. Tämä vuosi roikkumista tai miksi ikinä tätä voikaan sanoa loppuu nyt. Hyvää vuosi päivää ja loppuelämää. Älä enää ikinä satuta minua millään tavalla. Jos haluat olla osa elämääni, sinun täytyy tehdä töitä sen eteen että minä haluan sinun enää ikinä olevan osa sitä. Ansaitsen miljoona kertaa parempaa. Ansaitsen lähelleni ihmisen joka haluaa tietää sen mitä ajattelen ja mitä tunnen. Ansaitsen elämää ilman valheita. Ansaitsen onnellisuutta enkä anna SINUN seistä enää siinä välissä että saisin olla onnellinen. En pääse tästä kaikesta helpolla yli, eikä mikään viesti loppuisi ikinä jos saisin valtuudet kirjoittaa kaikki tunteet mitä sisälläni on. Kaikki mitä tapahtuu tästä eteenpäin on elämää ilman sinua jos et ole valmis kuuntelemaan sitä mitä minä haluan. Tiedät mitä et pysty antamaan, tiedät mitä et halua antaa ja todella tiedät itse sen jos tunnet minkäänlaista pistoa sydämessäsi. Kaikki mitä halusin sanoa kiteytyy aivan liian saatanan kierolla tavalla kolmeen sanaan mitä en aio sanoa. Kaikella maailman tavoilla vaikka olet onnistunut minua satuttamaan itsellesi myöntämättä, on saanut minut tuntemaan asioita jotka mielummin kieltäisin. Haluan olla vihainen ja oppia vihaamaan. Mutta ennen kaikkea haluan olla onnellinen ja mielummin lopun elämää yksin kun roikkua missään mikä ei ole sen arvoista. Ihan sama nyt mitä ajattelet jos edes tähän asti luet. Huomenna ikävä, kaipuu ja myös häpeä tulee. Häpeä siitä että joudun kirjottamaan enkä voi olla lähettämättä sitä. Miksi hävetä? Sekin on jotain minkä sait aikaan ja minä annoin vain sen tapahtua, kerta toisensa jälkeen. Tarkoitin sitä mitä sanoin viimeiseksi. Ja tarkoitin myös niitä tunteita ja ajatuksia mitä kuiskin kun nukuit. Tämä "liikkis hymytyttö" muuttui vuodessa ja yllättävän paljon. Ja nyt kerään itseni omille jaloilleni ja toivon että kerään tarpeeksi paljon rohkeutta vielä joku päivä että voin poistua elämästäsi pysyvästi. 

Pari päivää eteenpäin kun hiljaisuudessani mietin kulunutta vuotta tapahtui uusi käänne. Kun vihdoin sain itsestäni kaiken ulos vaikka ilman että kukaan kuuli tai näki sanojani ja kuinka mieleni teki muuttaa mieltäni ja painaa lähetä nappulaa, olin jo tehnyt päätöksen että NYT. PISTE. ETEENPÄIN!! Ja huomaamatta tein sen. Kuukauteen on mahtunut silmien avaaminen mahdollisuuksille. Päätin alkaa elää omaa elämääni jälleen. En edes huomannut kuinka yhdessä yössä annoin itselleni uuden mahdollisuuden. Löysin jotain parempaa. Hullua ajatella että yhden kahvin ja hieman hölmöjen vitsien jälkeen haluaakin hörppiä lisää kahvia ja kuulla samat typerimmätkin vitsit uudelleen. Kyllä se tapahtui pitää ehkä joskus jopa hokea. Löysin ihmisen joka on kestänyt tätä kaaoskasaa kuukauden. Aika paljon siihen mahtuu ihmettelelyä ja pelkoa ja ne eivät heti tule loppumaan. Uskomatonta on taas miten kuitenkin uskalsin jo vähän kokeilla mitä elämä voikaan olla. Vielä tästä mitään tiedä mutta muutos vuodesta yhden kuukauden tapailuun alkaa olla iso askel itselle. Tyhjentävä olo mutta pieni onnellisuus kun muistaa katsoessaan ensimmäistä yhteistä puoliksi salaa otettua kuvaa. Ja se hymy; toivottavasti se on jälleen palannut.