keskiviikko 17. helmikuuta 2016

I've lost him again

Mikä mussa on vikana että aina kuitenkin annan tunteille niin paljon tilaa vallata mielen ja antaa itseni tuntea ja taas kerta toisensa jälkeen satutan itseäni. Mikä siinä on että aina osaan antaa tunteita vain niitä kohtaan jotka koskaan ei vastaa tunteisiin samalla tavalla. Ja huomata taas että mä menetän sen kaiken ja lopulta itken. Musta tuntuu pahalta taas ymmärtää miltä tuntuu kun toinen on jo menetetty ja mennyt eteenpäin ja mä jään vain yksin. Tuleeko musta ikinä onnellinen oli se ajatus vielä mutta mä tiedän sen vastauksen että mä en koskaan tule onnelliseksi ainakaan niiden ihmisten kanssa joiden kanssa haluaisin. Mä taas tunnen oloni vaan niin surkeaksi ja vialliseksi. Miten mä ikinä voisin edes ansaita onnea kun en ole yhtään mitään. En merkitse kenellekään mitään. En vain ole sen arvoinen että saisin kokea vastarakkautta enkä koskaan niin onnekas että löytäisin elämääni ihmisen joka haluaa olla juuri siinä ja osaa tulla luokse. Miksi mä en kuuntele järkeä vaan yritän elää jossain haavemaailmassa kun aina se sama pilvilinna kerta toisensa jälkeen vaan katoaa ihan kuin aina ennenkin. Elämä ei ole satua eikä romanttisen elokuvan loppukohtauksia. Se tuntuu vaan niin pahalta taas vaikka tämän saman on kokenut ennenkin. En vain voi olla se mitä kukaan voi elämältä haluta. 

maanantai 8. helmikuuta 2016

Kolme.... Harhautusta?

Palasin taas mielessäni sellaiseen hetkeen ja kuvitelmiin joita ei pitäisi olla. Kaikki ne kauniit ajatukset kolmen sanan ympärillä kävi aivan liian lähellä taas. Meinasin päästää ne kolme sanaa. Pientä ja yksin ja liian iso lauseena. Tuli ihmeteltyä miten mä olen taas tässä. Mä pidän itsestäni enemmän kun ennen. Mä opettelen pitämään mun peilikuvasta ja osaan pitää tunteet sisällä hallussa ja päästää ne ulos yksin tarven tullen. Mietin mihin hävisi taas se päätös jonka edessä olin vuoden jälkeen. Miksi ne sanat koukuttaa enemmän kun mikään muu. Taksissa istuessa perjantaina mietin mitä helvettiä mä oikein teen. Ja samaan aikaan vatsan pohjalla tuntui hyvältä ja kutkuttavalta. Kun olisi syönyt kaksi paketillista perhosia. Kun mietin sitä sydämen pamppailua samalla kun peset hampaita, yrität kiskoa housuja jalkaan ja kaivat taksin numeroa samaan aikaan. Mitä helvettiä mä mietin niinä hetkinä kun annan vaan mennä. Mietin sitä hetkeä kun kaikki alku ihanuus on kadonnut ja suhteellisen tuoreelle haiseva mies alasti kesken tapahtumien ilmoittaa että hän masentui kesken. Mietin sen jälkeen tullutta muka keskustelua ja sitä jumalattoman kovaa halausta joka rusenti uudelleen jo kärsineen rintarangan. Se hetki kun kaiken tämän jälkeen mietin että miksi mä haluan pitää tästä kiinni. Ja miksi ne helvetin kolme sanaa meinaa tulla siinä vaiheessa kun sen ihanan insinöörin pää on jalkovälissä ja kieli siellä missä se tuntuu parhaalta. Tiedän että kärsin seksi huumauksesta. Se on pahinlaatuisin mitä olen ikinä kokenut. Mietin sitä ilmettä kun humalainen insinööri päästää suustaan sanat jotka muistuttaa lausetta "tää pitää lopettaa". En voi muistaa tarkkoja sanoja kaiken sen lääkepöllyn seasta. Mutta muistan sen ilmeen ja muistan sen jälkeisen insinöörin huulten hyökkäyksen mun huulia vasten. Se kaikki helvetinmoinen palo siinä kun molemmat tietää että tässä pitää viheltää peli taas poikki mutta pannaan nyt ensin. Se vaan on kaikkea muutakin. Kämppiksen lapsen puhe aamulla keittiössä, kämppikselleen kertominen jopa mun asioista, kavereiden kanssa joskus käyty juomassa, isän näkeminen. Voi helvetti. Ja taas menee pää aivan täysin pyörälle. Mä tarvitsen harhautuksen ja onneksi se on nurkan takana. Toivottavasti siitä tulee helvetin hyvä harhautus. Vielä parempi mitä se antoi jo itsestään tähän mennessä.