I've lost him again

Mikä mussa on vikana että aina kuitenkin annan tunteille niin paljon tilaa vallata mielen ja antaa itseni tuntea ja taas kerta toisensa jälkeen satutan itseäni. Mikä siinä on että aina osaan antaa tunteita vain niitä kohtaan jotka koskaan ei vastaa tunteisiin samalla tavalla. Ja huomata taas että mä menetän sen kaiken ja lopulta itken. Musta tuntuu pahalta taas ymmärtää miltä tuntuu kun toinen on jo menetetty ja mennyt eteenpäin ja mä jään vain yksin. Tuleeko musta ikinä onnellinen oli se ajatus vielä mutta mä tiedän sen vastauksen että mä en koskaan tule onnelliseksi ainakaan niiden ihmisten kanssa joiden kanssa haluaisin. Mä taas tunnen oloni vaan niin surkeaksi ja vialliseksi. Miten mä ikinä voisin edes ansaita onnea kun en ole yhtään mitään. En merkitse kenellekään mitään. En vain ole sen arvoinen että saisin kokea vastarakkautta enkä koskaan niin onnekas että löytäisin elämääni ihmisen joka haluaa olla juuri siinä ja osaa tulla luokse. Miksi mä en kuuntele järkeä vaan yritän elää jossain haavemaailmassa kun aina se sama pilvilinna kerta toisensa jälkeen vaan katoaa ihan kuin aina ennenkin. Elämä ei ole satua eikä romanttisen elokuvan loppukohtauksia. Se tuntuu vaan niin pahalta taas vaikka tämän saman on kokenut ennenkin. En vain voi olla se mitä kukaan voi elämältä haluta.