Ympyrän pyörimistä

Mun ajatukset kulkee taas sitä tietynlaista kehää mikä on vaan loputonta oravan pyörää. Hetkeksikään ei sitä pyörää pysäytä. Välillä se vauhti hidastuu ja olis mahdollista päästä seisahtumaan paikalleen. Ei tarvitse pitää ajatuksistaan kiinni ja hetken vaan on. Taas se vauhti vaan kiihtyy ja tuntuu että kaikki alkaa alusta. Se on jatkuvaa parantumista taas vanhoista harvoista. Mielummin hankkii uusia haavoja jotka eivät olisi niin syviä. Pienempiä mustelmia tässä elämän varrella jotka paranisi nopeammin. Nyt katselee kuinka tummaa iho voikaan olla taas uudellen samassa kohdassa. En ole valmis kohtaamaan näitä samoja haavoja enää. Haluaisin työntää kaiken vaan pois. Haluaisin vaan jättää kaikki tuntemukset pois ja aloittaa alusta. Ne haavat vaan eivät tunnu parantuvan millään. Painelee vain sormella uudestaan ja uudestaan siihen samaan mustelmaan ja repii vierestä auki sitä syvää haavaa. Miksi mielen pitää toimia näin? Miksi ei voi vaan päästää irti ja mennä eteenpäin? Antaa asioiden olla vaan eikä alkaa ylianalysoimaan jokaista asiaa ja pientä hetkeä joista voisi muka löytää uutta tärkeyttä tai uusia näkökulmia. Antaisi asioiden olla vaan ja antaa ajan kullata muistoja. Miksi pitää miettiä niitä hetkiä jotka tuntuu painautuneen mielenpohjalle kun niissä ei ole mitään sen syvempää merkitystä. Miksei voi vain uskoa että tämä on nyt tilanne eikä tule mihinkään muuttumaan. Pitäisi vaan nostaa leuka taas pystyyn uudelleen ja lähteä kohti uusia mahdollisuuksia, uusia pettymyksiä ja uusia itkuja. Uusia tunteita ja tuntemuksia. Miten sitä saisi itsensä revittyä pois tästä tämän henkisestä olosta ja siirrettyä uuteen tilaan tai vanhaan hetkelliseen omaan hyväksyntään missä olin jo. Kamala takapakki taas siihen mitä olin jo ehtinyt saavuttaamaan. Loppuisi tämä saman kehän pyörittäminen ja vaihtaisi uuteen. Tämän kehän haluan rikkoa mutta miksi en kuitenkaan vaan uskalla ottaa askelta siinä seuraavassa liitoskohdassa siihen uuteen vieressä pyörivään ympyrään jonka kyydissä kaikki odottaa? Mikä estää taas hyväksymästä asiat sellaisena kuin ne nyt vaan yksinkertaisesti on? Miksi tätä pitää kelata vaan uudelleen ja uudelleen ja laittaa vielä kerran kehään enemmän vauhtia kun ei tästä kyydistä edes putoa.

Kaipaan tyhjyyttä

Mistä aloittaisin? Alusta, lopusta vai puolivälistä? Vai siitä miltä kaikki nyt tuntuu? Ihmismieli on kummallinen asia ja varsinkin tunnepuoli ihmisessä on maailman monimutkaisin asia. Mistä kaikki alkoi? Hymystä, flirttailevista sanoista, käden kosketuksesta, halauksesta ja suudelmasta. Siitä ne melkein kaikki alkaa. Mitä tapahtuu siinä välissä? Ihmiset, tilanteet, kilometrit, aika ja tunteet. Mikä on lopputulos? Yksin käpertyneenä peiton alla odottaen hetkeä jolloin voisit itkeä. Mitä tapahtuu kun et voi enää päästää sitä maailman surullisintakaan tunnetta enää ulos? Mitä tapahtui ajassa ja ihmisissä siinä kaikessa välissä? Miksi piti olla tunteita? Haluaisin tämän kaiken jälkeen taas päästää itseni siihen todelliseen tyhjyyden tilaan missä ei tarvitse tuntea tai miettiä mitään. Ei tarvitsisi miettiä huomista tai tulevaa. Olla tyhjyydessä yksin hiljaa. Tuntea pelkkää tyhjyyttä kaiken tämän sijaan mitä olen taas itseeni saanut pakattua. Olin hetken aikaa optimistinen ja haaveilija. Olen ollut enemmän itseni kuin vuosiin ja taas olen päätynyt tunteiden takia siihen tilanteeseen mistä en pysty näkemään poispääsyä. Tiesin mihin ryhdyin ja tiesin jo valmiiksi mikä on lopputulos vaikka en halunnut sitä uskoa. Miksi en voinut vain olla ottamatta sitä mahdollisuutta ja tarttumatta siihen tilanteeseen ja tunteeseen kun viedään jalat alta. Miksi herättää tunteita ihmistä kohtaan kun kaikki tunne asiat on mulle pelkkä kirous. Tunteminen on ihan helvettiä ja kaikki menee perseelleen. En halunnut tulla pois sieltä euforian tuomasta pienestä tilasta. Halusin olla edes hetken taas onnellinen ja hymyilevä. Enemmän mitä osaan olla yksin. Yksinäisyys on tullut tutuksi jo seurassa ja huomaan kaipaavani jotain mitä minulta puuttuu. Puuttui rakkaus. Ei puuttunut syy rakastaa vaan se että annan sille rakkaudelle mahdollisuuden tulla. Olen itse esteenä sille mitä voisin olla ja mitä olen. Osaan ja tahdon rakastaa mutta en anna kaikkea kuitenkaan. Parempi oli etten niin tehnyt. Parempi etten antanut kaiken tulla ulos koska kaikki tämä tässä ja nyt olisi vielä paljon kauheampaa. Mutta mitä on tunnustaa rakkautta ihmistä kohtaan kun se on pelkkää mahdottomuutta? Toisella on katkeruutta, monimutkaisia tunteita edellistä elämää kohtaan ja pahaa oloa siitä että on yksin. En pysty täyttämään sitä aukkoa enkä halua. En ymmärrä miksi ajaudun taas tilanteeseen missä tiedän jo valmiiksi lopputuloksen. En pysty lopettamaan tuntemista enkä saa tätä käännettyä pois päältä. En pysty ymmärtämään koko tätä tilannetta enää. En pysty käsittelemään kaikkia niitä ristiriitoja mitä päässä pyörii. En pysty sanomaan mitä ajattelen. En pysty ilmaisemaan todellisia tunteita. En pysty tekemään nyt mitään. Tiedän että kidutan itseäni nyt pysymään tässä missä olen. En pysty juoksemaan karkuun koska nämä ristiriitaiset tunteet vain pitävät minut paikoillaan. Olen tässä ja nyt. Täydessä hämmennyksessä ja tilassa mitä en tunnista. En tiedä enää ehkä kuka olen näiden tunteiden pyörteissä.