Arkipäivän arkiviholliset

Olen tavannut uuden arkipäivän viholliseni. Työpaikan mokkamaster. Se vittuili mulle niin pahasti, että palo hermot ja piti mennä tupakalle. Kohteliaasti se oli käyttäytynyt kun joku muu pääsi keittämään kahvia. On silläkin pokkaa. Joka kerta kun haen kahvikupilllisen, se valuttaa aina sen tippalukon läpi. Joku muu kun tekee saman, niin se käyttäytyy ihan kiltisti.

Soitin rentulle ja sanoin, ettei meidän pidä ikinä hankkia MoccaMasteria. Se paska vittuilee mulle töissä, niin mitenhän se vittuilisi mulle kotonakin?

Arkipäivän muita vihollisia ovat luonnollisesti kaikki kanssa autoilijat aamu ruuhkassa, kaikki "liian matalat" laatikostot ja muut esineet, mihin tietenkin aina telon itseni ja saan kauheita mustelmia. Tämän kaiken päälle arkipäivä vihollisia ovat kaikki lentelevät ötökät, koska ne voi pistää ja siitä joutuu aina varmasti sairaalaan. Vielä ei ole ampparit pistelleet ja sitä päivää ootellessa sitten pelätään. Vittu.

Arkipäivä vihollisia tulee aina , muttei ne ikinä häviä. Hammasharja tosin aina välillä on epävihollinen. Toisina aamuna se saa jo oksentamaan, toisina aamuina se saa tukehtumaan ja välillä se on aivan kiltisti ja pesee vain hampaita ilman sivuoireita.

Arkipäivän vihollisiin voi lisätä herätyskellon, koska se aina herättää kun vielä haluaa nukkua. Aamu ruuhka, koska siinä on pakko ajaa töihin (kesällä on kaikki idiootit lomalla niin ei tartte niitä väistellä ja voi ajaa täysii). Sitten työpaikan puhelimen haluaa joka aamu heittää seinään, koska ne idiootit ihmiset soittelee ja kyselee typeriä. Ja sitten siihen päälle vielä ei-toimivat-tietokoneet.. Tekniset laitteet eivät ole minua varten, varsinkaan maanantaisin.

Maanantai pitää vieläkin poistaa kalenterista. Ja torstait on aina vaan toivoa täynnä (ja vitut on...).

vitun paskat

Olen laiskotellut kaiken suhteen. Siivoamisen, töiden teon ja varsinkin blogin kirjottamisen kanssa. Olen haistatellut pitkää vittua koko ajan ja aijon jatkaa samaa rataa. En pidä edes työstäni, vihaan siivoamista ja muutenkaan ei vaan huvita. En jaksa olla yltiö positiivinen, enkä mitenkään masentunutkaan enää.

Ajattelin pari sanaa kirjottaa teille, RAKKAAT lukijat, vain siitä syystä, että minä en ole unhotanut teitä. Ja vielä kiitos ensimmäiselle fanilleni tämän sivuston bloggailusta. Ja kyllä mä taas vauhtiin pääsen. Kiitos ja näkemiin.