Once again

Tapahtui jotain ihmeellistä, ihanaa, ikimuistoista ja maata järisyttävää. Kaikkine pienine hetkine se oli ensimmäistä kertaa aivan täydellistä. Ensimmäinen niin täydellinen hetkien jatkumo mikä sai haukkomaan henkeä. Hetkiä jotka yhdistyivät ylellisimpään euforiaan. Jotain sanoin kuvaamattoman kaunista. Kauniit vähäiset muutamat sanat kaikuu korvissa vieläkin ja tunneryöppy mitä jälkikäteenkin tuntee on tajunnan räjäyttävää. Miten se kaikki vain pystyi tapahtumaan yhdessä illassa, yhdessä yössä ja miten se kaikki oli täydellistä. En vieläkään vain pysty käsittelemään että se kaikki tapahtui. Ja miten olen voinut uskaltaa kertoa ja puhua siitä mitä se oli. En sanonut kenellekään ääneen vieläkään sitä mitä tunteita se herättää. Se herätti syvältä jotain mitä haluan vain pitää itselläni. En halua sitä jakaa kenellekään. Haluan pitää sen, vain omissa ajatuksissa, vain omassa maailmassani. Kaiken sen mitä se ilta oli haluan sulkea kuplaan jota en halua puhkaista. Vaalia sitä hiljaa ja antaa sen olla vain minun. Se kaikki on edelleen herättämässä ajatuksia mitä vittua tapahtui ja miksi. En halua edes välttämättä vastata siihen itse tai saada siihen vastauksia. Kaikki se mitä sain oli jotain paljon parempaa. Sain hetken täydellistä onnellisuutta siinä hetkessä mikä on tärkeämpää kuin mikään pitkään aikaan. En olisi kuvitellut että se vielä jopa sai jatkumoa. Enkä osaa sitäkään selittää. Jotain erilaista on tapahtunut enkä osaa sitä selittää. En osaa ymmärtää enkä halua ymmärtää. Kaikessa taianomaisuudessa haluan vain asioiden olevan nyt näin. En toivo mitään enempää tai mitään jatkuvampaa. Annan sen olla ja annan sen kasvaa. Katson silmät pitkästä aikaa avonaisina maailmaa ja pystyin nauttimaan elämästä siinä hetkessä ja siinä syleilyssä. Sain itsestäni irti sellaisia asioita joita en enää edes uskonut olevan. Kaikki ne muistettavat hetket. Kuinka suuteleminen tuntuu siltä kuin se samaan aikaan polttaa ja samaan aikaan lumoaa ja antaa kaiken tuntua liian hyvältä. Kuinka käsien koskettaminen on parempaa kuin yhdessäkään elokuvan rakastelukohtauksessa. Iho vasten ihoa huokaillen, hengittäen hiljaa ja vajaasti. Liikkeet jotka tuntuvat kuin hidastetusta filmistä. Korvia huumaava kahina ja pauhu tuntuu kuin se olisi ainut asia mitä olisit koskaan kuullut. Samassa hetkessä linnunlaulusta, heviin, oopperaan ja täydelliseen hiljaisuuteen. En voinut ikinä missään pienessäkään kuvitelmassa päästä tälle tasolle. Se oli kaikkea ja enemmän kuin ikinä olisi voinut olla. Se oli se mitä olen aina halunnut. Vain yksi sana voi enää sen pilata. 

Enemmän tai vähemmän, more to less

Osittain ihmettelen mikä kaikki sai mut jatkamaan vielä 2016 puolelle. Ehkä se että sanoin muutamalle ihmiselle sen mitä oikeasti ajattelin muutti sen mitä ajattelen. Näin sen yhden reaktion mikä kai lopulta muutti kaiken. Menin väkisin hakemaan apua. Tai no se oli aloitus sille. Enää pitäisi ottaa vain se apu vastaan. Ja sen jälkeen alkaa uskomaan että asiat järjestyy. Alkaa taas uskomaan siihen että tällä kaikella on viellä suurempi merkitys. Aika paljon joutunut miettimään mitä oikeasti haluaa ja mitä kaikkea on tapahtunut ja miksi antanut tiettyjen asioiden tapahtua. On ollut vaikeaa selittää itselleen miksi kaikki tuntuu pahalta ja miksi kaikki on niin vaikeaa kun niihin ei ole lainkaan vastauksia. Mulla on edelleen paha olla ja en haluaisi tuntea mitään. Vielä kaksi päivää sitten tunsin pitkästä aikaa hyvänolontunteita. Se kesti pitkään ja silti koko sen ajan pelkäsin että pian se loppuu ja todellisuus taas tulee ja muuttaa kaiken. Muuttaa sen että oli hyvä olla ja tuntui että ajatukset oli kasassa. Olin oikeassa. Tänään totesin etten elämässäni halua enää tuntea mitään. En yhtään mitään. Muutenkin on tuntunut siltä että annan vain päivien mennä eteenpäin ja vain odotan seuraavaa päivää. Menee päiviä ja menee aikaa ja kaiken aikaa haluan olla tuntematta mitään. Nyt haluaisin mennä nukkumaan viereen ja aamulla herätä taas elämään vain omaa elämää. Haluan saada läheisyyttä mutta en toista ihmistä elämääni. Haluan olla siinä sen hetken kun se tuntuu hyvältä ja sen jälkeen vaan palata omaan kuplaani ja olla tuntematta mitään. En halua tuntea. Sitä se on. En halua olla onnellinen koska se tekee vielä enemmän surulliseksi. En halua suhdetta jossa joku muu pitää asettaa edelle. Jonkun muun pitää olla tärkeämpi kuin minä. Ihan sama vaikka historia kertoo että aina se päätyy siihen että satutan itseni enemmän kuin muut. Tiedän etten halua saada sitä hyvää muka niin ihanaa oloa parisuhteesta kun en saa siitä mitään. En osaa olla onnellinen enkä oikeasti usko että ansaitsisin sitä. En oikein halua mitään. Välillä olla lähellä ja taas jatkaa vain tätä yhtään mitään. Ymmärtääkö tätä? En tiedä miksi tätä pitää kirjoittaa ja jakaa mutta joskus ehkä saatan lukea itse tän vielä uudelleen.