muiden jutut

Paljon asioita saattaa jäädä sanomatta. Taas sain muiston siitä miltä se tuntuukaan kun ei enää voi sanoa asioita joita on halunnut sanoa. Kaikki meistä eivät saa olla täällä niin pitkään. Kuinka itsestäänselvyytenä sitä pitääkään että voi sanoa sen tai ne asiat ensi kerralla kun tiet kohtaa. Olen halunnut eristäytyä maailmasta ihan tietoisesti ja silti jään miettimään olisiko siitä halusta irtautua muista pitänyt etukäteen tai nyt jälkikäteen kertoa. Toisaalta mietin etten ole kenellekään selitystä velkaa. Haluan pitää oman tilani. Haluan antaa aikaa omille ongelmilleni ennenkuin alan taas ottamaan muiden paskaa ja huolia omaan niskaan. Olen joutunut huomaamaan kuinka minun huoliani ei ole edes huomattu. Se on vielä suurempi syy siihen että ansaitsen oman tilani. Saan olla enkä joudu selittelemään miksi en jaksa hymyillä koko aikaa ja olla valppaana muiden läsnäollessa. En halua edes muuttaa tätä. Haluan saada vain olla ilman muiden huolia. Omissa huolissani on ihan tarpeeksi käsiteltävää. Saan olla itsekäs ja jättää huomaamatta että muilla on vaikeuksia. En tarvitse niitä itselleni. Kiitos minulla on minun ajatukset, huolet ja muiden haukut. Yritän selvitä niistä ja saada itseni kasaan enkä halua mitään ylimääräistä. Huokaisen ja mietin kuinka vaikeaa on tasapainotella tämän kaiken kanssa....

ymmärsinkö oikein?

Alan ehkä vihdoin ymmärtämään ettei vika ole aina ollut minussa. Alan ehkä ymmärtämään sen ettei kukaan minulta ole jatkuvasti vaatimassa jotain mitä pitäisi olla tai tehdä. Alan ymmärtämään että asiat ja ongelmat jota olen lapsesta asti miettinyt voivat joskus saada päätöksen ilman vastausta. Olen aina halunnut vastustaa ajatusta että joku muu olisi aiheuttanut ongelmani ja vikani. Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan syyttää muita. Ensimmäistä kertaa sain sanottua ääneen ne ristiriitaisimmatkin asiat ja sanoa sen miltä se kaikki paska tuntuu kun sen erittelee ja kiteyttää yhteen asiaan. Kuinka vaikeaa se onkaan ymmrtää mitä on jo sanottu. Kuinka vaikealta se tuntuu kritisoida niitä ihmisiä joiden piti olla se tuki ja turva, kasvattavat vanhemmat, jotka ei kuitenkaan kasvattaneet. Tuntuu kuin olisi halolla päähän lyöty kun yhtäkkiä ymmärtää että nämä samat ajatukset ja omat odotukset ovat olleet aina läsnä. Kuinka se liiallinen kiltteys ja epäitsekkyys syö sisältä ja tuottaa tuskaa. Kuinka se itsekkäästi toimiminen tuottaa ääretöntä syyllisyyttä ja kuinka turhauttavaa sen tunteminen on. Kun täytyy eritellä ja sanoa ääneen se mitä olisi halunut kuulla kun isoksi täytyi kasvaa yhdessä yössä. Kuinka raastavaaon edelleen hakea sellaista hyväksyntää jota muut jopa pitävät itsestään selvyytenä. Sanoa ne asiat ääneen ja antaa itselle lupa itkeå ja olla hauras. Kun ei osaa sanoa niitä muuten kuin siinä hetkessä jossa annetaa kaikkien arpien repeytyä sellaisella coimalla että se tuska lamaannuttaa vielä päiviä sen jälkeen. Nyt toivon että pääsisin ajassa taaksepäin ja tuomaan ne läheiset ihmiset näkemään sen miten vaikeaa sen oli ataa tapahtua. Ja kumpa voisin sen vielä paremmin sanoiksi pukea, etten enäå koskaan halua olla yksin, jäädL yksin, tulla hylätyksi, tulla pelokkaaksi. Kumpa en ikinä enää joutuisi näitä asioita enää avaamaan yksin.

tuntee liikaa

Kukaan ei varmaan ole tullut ajatelleeksi sitä mitä on liika tunteminen tai millaista se on kun oikeasti tunteet tuntuu liian voimakkailta. Kukaan ei voi kuvitella miltä se tuntuu kun tuntee liikaa. Kukaan ei voi ymmärtää sitä miltä se pään sisällä tai koko kehossa tuntuu kun kaikki paha tuntuu paljon pahemmalta tai kun tulee jotain hyvää niin sekin on kuin ekstaasia. En tule ymmärretyksi koska en ole tavannut ketään ikinä joka voisi jakaa sen miltä tuntuu tuntea liikaa. Kukaan ei voi käsitellä sitä kuinka paljon se liikaa tunteminen voi muuttaa kaikkea sitä mitä ympärillä tapahtuu. Kaikki kaatuu yhdessä pienessä silmän räpäyksessä hyvästä pahimpaan mahdolliseen. Kuinka käsittelee itsekään sitä pelkkää pahaa tuntemusta. Kuinka raskasta on kantaa mukanaan taakkaa jota ei ole koskaan ymmärtänyt. Kuinka on kauheaa alkaa ymmärtämään että se liikaa tunteminen tuntuukaan niin pahalta. Ei pysty sulkemaan korviaan siltä rumalta sanalta. Ei pysty enää jakamaan sitä pahaa oloaan verbaalisesti. Ei pysty tekemään muuta kuin tuntemaan sen kovan sykkeen ja kuulla korvissa pauhumista jolle ei tunnu tulevan loppua. Ei nää enää eteensä koska se kaikki tunteminen täyttää kaikki aistit vielä lujemmin kuin koskaan aikaisemmin. Jää vain tuntemaan enemmän kuin mitä kestää. Toivoo vain sitä katkaisijaa siihen hetkeen ja paikkaan. Haluaa että kaikki olisi ympärillä pimeää ja hiljaista. Edes hetkeksi kun voisi unohtaa sen kaiken inhimillisyyden ja sulkea silmänsä ja korvansa. Saisi ympärilleen tunnottomuuden. Mikään ei voi koskaan tuntua niin pahalta ja niin voimakkaalta. Kaikki tunneryöpyt ympärillä vie sen hetken eteenpäin ilman mitään määränpäätä. Kaikki itsehillinnän tuntemukset haihtuvat savuna ilmaan. Kaikki mitä yritit piiloitella tulee ryminällä ja salamoiden suoraan eteesi. Itkua kaikesta siitä hyvästä ja pahasta mitä näki ympärillään hetken. Itku siitä ettet voi hillitä itseäsi, itkua siitä ettet pysty sillä hetkellä kuin itkemään ja tuntemaan sen itkun. Mihin kaikkialle se liikaa tunteminen on minua viednyt läpi koko elämän? Kuinka kauheaa onkaan mielessä palata siihen ensimmäiseen hetkeen kun muistaa mitä oli tuntea ensimmäistä kertaa. Kuinka lohduttoman pitkä matka on pitänyt kulkea siihen pisteeseen jossa se tunteiden käsittely aikuisena on vielä kamalampaa. Kuinka kauheaa se on kuulla ja ymmärtää että on aina tuntenut liikaa ja liian voimakkaasti. Kuinka ei ole osannut koskaan käsitellä niitä hämmennykset tunteita joita kaikki se tunteminen on aiheuttanut. Mihin se tunteminen on minut johdattanut ja mitä se on minulle antanut? Välillä joku miettii miksei mikään tunnu miltään ja minä ajattelen miksi minä tunnen niidenkin tunteet. Miksi en voi sulkea omaa kilteyttäni ja sulkea muiden tunteiden ajattelua. Miksi aina minä, miksi juuri minä, miksi minä? Siinä makaa kysymykset kyljellään ihmetellen iteään. Kauhu valtaa pelkällä pienellä tönäisyllä kun ei osaa sulkea silmiään oikealla hetkellä. Kaikki mitä tapahtuu suoraan edessä tuntuu käsinkosketellen niin kaukaiselta ettei siitä hetkestä saakaan kiinni ja se kaikki katoaa hetkessä. Jää vain tunto siitä etten voinut kontrolloida mitään mitä tapahtui ja joku päätti puolestani että näin oli tapahduttava. Minä tunsin sen taas, liikaa.