Paluu tuntemattomampaan tuttuuteen

Mitä mä ajattelen? Mun historia toistaa itseään. Mitä mä tunnen? Häpeää, syyllisyyttä, kuristavaa tunnetta kurkussa, pahaa oloa. Mitä mä ajattelen mun tunteista? Ne aja mut hulluuden partaalle. Mitä mä tunnen hulluudesta? En mitään. Mitä mä ajattelen siitä? Sitä että voisin lakata olemasta. Mistä nää kaikki taas tulee kun kaikkihan voisi olla hyvin? Mihin mä päädyn tässä? Ajatukseen siitä että aamulla istun auton ratissa ja odotan että joku ajaa auton kylkeen? Odotan että mussa tapahtuisi muutos? Mikä mussa ikinä voi muuttua? Mä en ikinä muutu kuin kyyniseksi ja tunteettomaksi ulkopuolelta. Rakennan linnan sen ympärille mitä pitäisi särkeä. Miten sen voi särkeä enää kun kaikki on jo rikottu, hajotettu ja poltettu? Miten mä en voi olla kyseenalaistamatta vaan kaikkea mitä mussa tapahtuu? Miksi kaikki mitä mä päätän vaan muuttuu sit kuitenkin takasin siihen mitä se olikin jo ennen? Mä olen ihan yhtä hukassa kun silloin kun huomasin että mä vain olen kasvanut tällaiseksi takkutukaksi joka on vain täynnä ongelmia ja pahaa oloa. Mä en pääse tästä mihinkään ja olen vankina mun oman pääni sisällä. Vankina kaikelle sille mitä olen vihannut. Kaikki mun ympärillä muuttuu paskaksi. Ei musta ole tähän eikä mihinkään eikä tätä kierrettä kukaan pysty pysäyttämään. Se on kuin lopun alkua. Taas takaisin lähtöruutuun. Ehkä mä jollain jaksan ensi kevääseen. Mun on vaan pakko jaksaa koska en pysty vielä vain lakata olemasta niinkuin haluaisin. Jälleen mua polttaa. Taas se sama kuvio kuin aina ennenkin. Mussa on se pieni osa mikä haluaisi sukeltaa siihen vanhaan kirjoitukseen mutta pelkään niitä seuraumuksia. Osa musta haluaa jättää kirjoittamatta kuitenkin sen lopun uudelleen. Mussa on se pieni osa joka ehkä joskus vielä uskoo toivoa jotain mahdotonta. Mä en enää vain tiedä mistä mä sen löydän kun huomaan seisovani jälleen uudelleen siinä mihin en enää ikinä halunnut palata.

Tästä päivästä viisastuneena

Pitkästä aikaa oli kokonainen päivä kun tuntui että olisin oma itseni. Pitkästä aikaa tuntuu siltä että mä tiedän mitä mä olen ja mihin haluan kulkea. On asioita jotka painaa mieltä, on ihmeteltävää miksi mä tunnen tiettyjä asioita edellen, on niitäkin hetkiä kun osaan sulkea kaiken taas edes hetkeksi pois. Osasin tänään hymyilä niin että poskissa tuntui vielä hymyn häivettyä. Tuntui että olen voittamaton, tuntui että pystyn mihin vain. Oli huoleton ihana olo. Pieniä kylmiä väreitä siitä kuin hyvä vain oli olla. Aivan päinvastaista siihen mitä olen ollut pitkän aikaa. Kaikkia ihania uusia muistoja vaalien ja miettien miten pitkän matkan olen saanut tänään kävellä sillä hyvällä tiellä. Kuinka tästä päivästä ei olisi voinutkaan puuttua juuri mitään. Iskee ilta ja pimeys. Sytytän kynttilät ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan ja jään kuuntelemaan tuttua hiljaisuutta. Jossain kaukana mielessä kuuluu kaikki ihanat asiat. Viereisellä tiellä kulkee autoja, kuuluu kaupunki. Kaupunki vaikenee ja tilalle tulee musiikkia. Kuulen sen mutta mielessäni olen kaukana turvassa kaikkea todellisuutta tämän illan. Haluan hautautua tähän hetkelliseen hyvään oloon ja unohtaa sen mitä se huominen voi taas huonoimmillaan olla. Havahdun ja muistan yhtäkiä asioita joita olen haudannut. Kaivan varovasti haamuja menneisyydestäni enkä itke. Olen tässä, olen yksin, olen edelleen hengissä. En tiedä uskallanko pilata tätä kaikkea alkamalla penkomaan sitä menneisyyden haudattua tunnelaatikkoa mikä mieleni vain valtaa omalla painollaan. Alan tuntemaan sekavuutta ja taas kummallisia aaltoja. Haluaisin hetken pitää sylissäni niitä tunteita vaikka tietynlainen katkeruuden pisto käy. Ei se ole katkeruutta hoen. Ymmärrän ettei se ole. Ei ole syytä olla katkera mistään. Kaikki mitä koen tulee eteen tarkoituksella. Kaikella aina täytyy olla tarkoituksensa. Muuten tämä matka on turha. Matkani pitää olla eteenpäin. Haluan osittain hivuttaa sen menneisyyden takaisin siihen hautaan mihin olen sen jo laskenut. En tarvitse sieltä mitään. En halua tarvita tai kaivata mitään mikä rikkoi minut. En halua mitään sitä tuskaa enää takaisin ikinä. Hetkellinen euforia saattaisi hetkeksi palata kunnes taas muistaisi miksi. Pyöritän päätäni ja edelleen sanon itselleni: en ole katkera, en ole jättänyt tuntematta yhtään tunnetta turhaan. Olen kasvanut. Olen tehnyt isomman loikan kun kukaan olisi edes kuvitellut. Hymyilen. Osaan olla yksin ja nautin siitä. Ensimmäistä kertaa tuntuu turvalliselta olla minä, olla yksin. En tarvitse ketäään, en ole riippuvainen kenenkään rakkaudesta. Kenenkään sanat eivät voi rikkoa sitä mitä olen tänään saanut itselleni. En voisi olla onnellisempi juuri nyt. Täysin yksin tanssiessa pimeässä asunnossa pelkissä alusvaatteissa. Tämä olen minä. Kasvanut minä joka vihdoin hymyilee. Olen, elän, tunnen, tiedän, tiedosta, osaan olla. Tämä on parasta aikaa elämässäni jos annan sen vain jatkua. Kaikella tällä on varjopuolensa. Rakennan muuria jonka läpi en enää välttämättä ketään päästä. Rakennan itseni uudelleen. Rakennan ympärilleni muuria suojaavan vallihaudan ja täytän sen vihalla, katkeruudella, vittumaisuudella. "Lähelleni et enää pääse ikinä" koristaisi muurin kyljessä. Haluanko rakentaa sen vai haluanko ottaa riskin? Tiedän mitä pystyn muurillani. Toisaalta ei ole mitään syytä olla rakentamatta korkeampaa muuria ja vielä isompaa vallihautaa täyttäen sen niillä uusilla pedoilla mitä olen löytänyt itsestäni. Osaan minäkin. Osaan joskus paremminkin. Tiedän olevani tässä ja nyt. En kaipaa mitään. En ikävöi sitä tunnetta kun itken ja suljen maailman ulkopuolle. En ikävöi kun tulen satutetuksi eikä kukaan korjaa sitä haavaa puolestani. Arvet punottaa taas. En halua pilata tätä iltaa pohtimalla enää "mitä jos se olisi mennytkin toisin". Se ei mennyt ja se on elämää. Minun elämää, josta tänäänkin viisastuneena, päivä päivältä olen vain enemmän itseni kuin vuosiin. Olen se mitä olen rakentanut. Huolellisemmin halua huolehtia että en enää elämääni ota sellaista kantapään kautta opittavaa virhettä. Suljen silmät ja näen ihmisen jonka joskus tunsin. Se ihminen on ollutta, mennyttä ja kuollutta, eikä ikinä palaa. Avaan silmäni ja tiedän että elämässä odottaa minua vielä niin paljon uusia ihania opittavia asioita. En pysty valitsemaan mitä kaikkea haluan kokea jälleen ensimmäistä kertaa. Nyt olen vihdoin vapaa. Menneisyyden kahleet jäävät taakse. Olen, elän, hengitän, olen oma itseni. Minun kyyneleeni ovat vain minua varten. Minä olen vain minua varten. Ei enää ikinä askelta taakse. Vilkutan menneisyyden haaveille ja sille tunteiden laatikolle, jonka lasken lepoon. Lepää rauhassa, kuljen eteenpäin ja opin antamaan anteeksi. Annoin jo anteeksi ennenkuin itse edes sitä ymmärsin ennenkuin nyt. Mikään ei voi olla parempaa kuin tämä tässä ja nyt. Haluan sen jatkuvan niin ja tiedän että se voi kerrankin olla niin. Huominen tulee aina. Tänään vielä hetken olen vain. Antaa sen huomisen odottaa vielä hetki.

Kello 4:27

Mä olen yrittänyt saada nukutuksi. Mä olen aivan loppu ja väsynyt ja edelleen hereillä. Pää käy aivan ylikierroksilla ja mietin mun tunteita. Mitään en pysty järjellä enää selittämään. Kaikki mitä musta kumpuaa on sitä mitä olen yrittänyt itsekkäästi piiloitella. Kukaan ei tiedä jos en kerro. Kukaan ei saa tietää jos vain tungen sen tunteen syvemmälle. Mun pitäisi huutaa ääneen ja kertoa mitä mä tunnen mutta en saa puettua niitä järkeviksi sanoiksi. Tiedän mihin ne tunteet pitäisi osottaa, tiedän mihin ne tunteet on tarkoitettu. Tapan niitä hetki hetkeltä ja tungen palasina itkien kurkusta alas. En saa sanoa. En saa satuttaa enkä saa kertoa. Täytyy pysyä vaiti. Ihan sama kuinka paljon se mua satuttaa pitää niitä tunteita sisällä. En voi päästää niitä ulos. Se olisi vielä itsekkäämpää pilata muiden elämää sillä että paljastaisin kaiken. Tungen itkien yhä uudelleen ne haaveet pienempinä palasina alas kurkusta. Pala palalta odotan että se tunne vaan lakkaisi. Lopettaisi olemassaolonsa. Poistuisi ja jättäisi rauhaan. Tässä ei ole mitään järkeä enää tuntea sellaisia tunteita. Niiden kanssa on oltava yksin. Kukaan ei ymmärrä ja kukaan ei halua niitä kuulla. Kukaan ei niihin kuitenkaan vastaa. Lopettaisivat olemasta sellaiset ajatukset ja tunteet mitkä saavat nytkin itkemään koska en voi kertoa. En voi paljastaa ikinä enää. Ei enää ikinä...

Tällästä tänään

Perus ilta ripittäytyminen omalle itselleni. Olin unohtanut kuinka lääkepöllyssä voi löytää hetkellinen euforian. Kun kipu häviää ja tulee se leijuva olo. Parempaa leijuvuutta en ehkä nyt voisi toivoa. Pää pyörällä kaikesta miettimisestä. Neljä seinää täynnä ajatuksia ja ihmetyksiä. Melkein naurattaa tällä kertaa. Vaikka tässä mitään nauramista ole tälläkään kertaa. Yritän turruttaa loputkin ajatukset tähän mitä osasin parhaiten. Eikä nyt edes pelota. Itselääkitys taisi olla tämän illan sana. Pieni kuorsaus melkein kuuluu. Mikä sen parempaa nyt kuin jatkaa ihmettelyä kun seinät vähän pyörii.

Toivo pelastumisesta?

Missä vaiheessa kaikki taas alko menemään niin päin vittua? Missä vaiheessa yhtäkkiä kaikki mitä hyvää osasi ajatella muuttui taas siksi mustaksi pilveksi? Missä vaiheessa tää kelkka kääntyi täysin päin vastaiseen suuntaan? Mulla oli toivoa ja haaveita. Tavoitteita siitä mitä tulevaisuudessa otetaan kiinni hävisi yhdessä silmän räpäyksessä ja tilalle tuli taas rämmittävä suo ja pelottavat ajatukset. Lääkkeiden vaikutus ei tunnu turruttavan yhtään. Ei tunnu pikahelpotus eikä mikään muukaan. Sydän hakkaa niin että se tuntuu tulevan rintakehästä ulos. Päässä sumenee ja vintti vain kirjaimellisesti pimenee. Eilinen auringon paiste muuttui taas salamien saartamaksi sateeksi. Luulin saaneeni kaiken raiteilleen siten että pystyn pitämään kiinni omista ohjaksista. Luulin että pystyn pitämään sen suunnan mitä muut vain pitävät oletuksena normaalina. Mihin oma pelastautumisen into katosi? Olenko päätynyt taas siihen rakoon mistä en vain itse pääse enää ylös ilman pelastajaa? Mitä helvettiä on tapahtunut että kaikki meni taas perseelleen? Hakkaan päätä seinään ja haluan vetää pään täyteen niin ettei tunne enää mitään. Turruttaa kaiken paskan taas hetkeksi. Ei enää ikinä uudelleen oli oma lupaukseni itselleni. En ehkä enää sitä pysty pitämään. En ehkä pysty enää pitämään kaikkia ajatuksia poissa niinkuin pitäisi. En ehkä jaksa enää sittenkään sätkiä. En ehkä koskaan parannu enkä muutu enempää "normaaliksi". Tää on se mun elämän loputon kirous mistä en pääse irti. Kumpi on pahempaa, luovuttaa heti vai kärsiä enemmän? Missä menee enää se raja että osaan pysäyttää itseni itseltäni. Tuleeko ikinä sitä pelastajaa jota joskus toivoin? Onko vain kaikki toivo jo vaan menetetty? Milloin nää seinät lopettaa pyörimisen? Olenko enää huomenna? Mitä vittua täällä tapahtuu?

Rakastanko vielä

Ei ole kysymys rakastanko jotakuta. Kyse on rakastanko itseäni. Teenkö elämästäni sen että sitä voi rakastaa? Taakse kun katsoo ei enää näe ehkä yhtä ruusuisin silmin. Tuntee yhä sen tuskan kun rakkaus loppuu. En ole osannut rakastaa itseäni niinkuin pitäisi. En osaa arvostaa itseäni siinä missä osaan ehkä arvostaa muita. En osaa ajatella itsestäni siten miten kuulen muiden puhuvan. En osaa sisäistää ja ymmärtää mitä on rakastaa itseään enemmän kuin mitään muuta. Olenko kadottanut sen omani siihen että halusin päästä eteenpäin. Odottaen yhä etenemistä. Tiedän oman rakkauteni virheet. Näen selkeämmin sen miten toista pitäisi arvostaa ja rakastaa. En voi rakastaa enää siten miten ennen. Ensin täytyy oppia rakastamaan edes laihasti itseään ja hyväksyä elämässään se että tähän mahtuu vain yksi oikea rakkaus ja se on vain itseäni kohtaan. Olen rikkonut itseni. Päästänyt takaisin siihen kuoppaan missä itken itseni uneen. Rakkauteni itseäni kohtaan on kuin katsoisi pohjatonta mustaa aukkoa. Siihen aukkoon sukelsin. Kuvittelin että itseni rakastamista on se että löytää kumppanin joka rakastaa minua enemmän kuin minä itseäni. Pukeutua valkoiseen mekkoon ja jättää se elefantti sinne peränurkkaan. En pääse siihen ellen opi uudelleen hyväksymään itseäni. Kommentit kaikuvat korvissa. Sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan imartelevia sanoja. Sain hyväksyntää ja kateellisia katseita. Näytin hyvältä. Se tunne minkä sain edes hetkeksi. Sen jälkeen se kupla puhkesi. Olin yksin ilman sanoja. Olin sanattomana peilin edessä katsomassa mitä peilissä tuijottaa. Seurasi jälleen se jäätävä kipu, tuska, itsetuho. Ajatukset synkimmästä pahimpaan. Olin yksin. Yksin epätoivoisena ja ei-rakastettuna. "Kuka sinut huolisi?". Ennen hoin sitä muusta syystä. "Tiesitkö, että ihmiset jotka vaikuttavat vahvimmilta ovat useimmiten tunteellisimpia? Tiesitkö, että ihmiset, jotka osoittavat eniten ystävällisyyttä ovat usein kaltoin kohdeltuja? Tiesitkö, että ne, jotka huolehtivat toisista kokoajan ovat niitä, jotka itse tarvitsisivat sitä eniten?" Sikiöasennossa huutaen miksi vihaan itseäni taas tänään enemmän. Rakkaus on katkolla. Olkoot. Rakastaisiko kukaan jos tietäisi koko totuuden? Minä tiedän. Se satuttaa varmasti enemmän muita. Minä sen kanssa kärsin. Oma rakas pieni peilikuva huurun takana. Minä tiedän. Ja tiedän miten rakkaus ja rakkaudettomuus satuttaa. Olin yksin, olen yksin. Laihaa on se rakkaus jota yritän tuntea. Tungen sen tunteen syvemmälle kuin mistä se yritti putkahtaa. Suojamuuria korjataan para-aikaa. Tulkoot huominenkin paska päivä. Siltä välittämättä elefantti saa tulla takaisin ja saan seota tähän omaan rakkaudettomuuteen. Olkoon niin. En kaipaa rakkautta. Tiedän että on jotain parempaakin.