Paluu tuntemattomampaan tuttuuteen

Mitä mä ajattelen? Mun historia toistaa itseään. Mitä mä tunnen? Häpeää, syyllisyyttä, kuristavaa tunnetta kurkussa, pahaa oloa. Mitä mä ajattelen mun tunteista? Ne aja mut hulluuden partaalle. Mitä mä tunnen hulluudesta? En mitään. Mitä mä ajattelen siitä? Sitä että voisin lakata olemasta. Mistä nää kaikki taas tulee kun kaikkihan voisi olla hyvin? Mihin mä päädyn tässä? Ajatukseen siitä että aamulla istun auton ratissa ja odotan että joku ajaa auton kylkeen? Odotan että mussa tapahtuisi muutos? Mikä mussa ikinä voi muuttua? Mä en ikinä muutu kuin kyyniseksi ja tunteettomaksi ulkopuolelta. Rakennan linnan sen ympärille mitä pitäisi särkeä. Miten sen voi särkeä enää kun kaikki on jo rikottu, hajotettu ja poltettu? Miten mä en voi olla kyseenalaistamatta vaan kaikkea mitä mussa tapahtuu? Miksi kaikki mitä mä päätän vaan muuttuu sit kuitenkin takasin siihen mitä se olikin jo ennen? Mä olen ihan yhtä hukassa kun silloin kun huomasin että mä vain olen kasvanut tällaiseksi takkutukaksi joka on vain täynnä ongelmia ja pahaa oloa. Mä en pääse tästä mihinkään ja olen vankina mun oman pääni sisällä. Vankina kaikelle sille mitä olen vihannut. Kaikki mun ympärillä muuttuu paskaksi. Ei musta ole tähän eikä mihinkään eikä tätä kierrettä kukaan pysty pysäyttämään. Se on kuin lopun alkua. Taas takaisin lähtöruutuun. Ehkä mä jollain jaksan ensi kevääseen. Mun on vaan pakko jaksaa koska en pysty vielä vain lakata olemasta niinkuin haluaisin. Jälleen mua polttaa. Taas se sama kuvio kuin aina ennenkin. Mussa on se pieni osa mikä haluaisi sukeltaa siihen vanhaan kirjoitukseen mutta pelkään niitä seuraumuksia. Osa musta haluaa jättää kirjoittamatta kuitenkin sen lopun uudelleen. Mussa on se pieni osa joka ehkä joskus vielä uskoo toivoa jotain mahdotonta. Mä en enää vain tiedä mistä mä sen löydän kun huomaan seisovani jälleen uudelleen siinä mihin en enää ikinä halunnut palata.