Tästä päivästä viisastuneena

Pitkästä aikaa oli kokonainen päivä kun tuntui että olisin oma itseni. Pitkästä aikaa tuntuu siltä että mä tiedän mitä mä olen ja mihin haluan kulkea. On asioita jotka painaa mieltä, on ihmeteltävää miksi mä tunnen tiettyjä asioita edellen, on niitäkin hetkiä kun osaan sulkea kaiken taas edes hetkeksi pois. Osasin tänään hymyilä niin että poskissa tuntui vielä hymyn häivettyä. Tuntui että olen voittamaton, tuntui että pystyn mihin vain. Oli huoleton ihana olo. Pieniä kylmiä väreitä siitä kuin hyvä vain oli olla. Aivan päinvastaista siihen mitä olen ollut pitkän aikaa. Kaikkia ihania uusia muistoja vaalien ja miettien miten pitkän matkan olen saanut tänään kävellä sillä hyvällä tiellä. Kuinka tästä päivästä ei olisi voinutkaan puuttua juuri mitään. Iskee ilta ja pimeys. Sytytän kynttilät ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan ja jään kuuntelemaan tuttua hiljaisuutta. Jossain kaukana mielessä kuuluu kaikki ihanat asiat. Viereisellä tiellä kulkee autoja, kuuluu kaupunki. Kaupunki vaikenee ja tilalle tulee musiikkia. Kuulen sen mutta mielessäni olen kaukana turvassa kaikkea todellisuutta tämän illan. Haluan hautautua tähän hetkelliseen hyvään oloon ja unohtaa sen mitä se huominen voi taas huonoimmillaan olla. Havahdun ja muistan yhtäkiä asioita joita olen haudannut. Kaivan varovasti haamuja menneisyydestäni enkä itke. Olen tässä, olen yksin, olen edelleen hengissä. En tiedä uskallanko pilata tätä kaikkea alkamalla penkomaan sitä menneisyyden haudattua tunnelaatikkoa mikä mieleni vain valtaa omalla painollaan. Alan tuntemaan sekavuutta ja taas kummallisia aaltoja. Haluaisin hetken pitää sylissäni niitä tunteita vaikka tietynlainen katkeruuden pisto käy. Ei se ole katkeruutta hoen. Ymmärrän ettei se ole. Ei ole syytä olla katkera mistään. Kaikki mitä koen tulee eteen tarkoituksella. Kaikella aina täytyy olla tarkoituksensa. Muuten tämä matka on turha. Matkani pitää olla eteenpäin. Haluan osittain hivuttaa sen menneisyyden takaisin siihen hautaan mihin olen sen jo laskenut. En tarvitse sieltä mitään. En halua tarvita tai kaivata mitään mikä rikkoi minut. En halua mitään sitä tuskaa enää takaisin ikinä. Hetkellinen euforia saattaisi hetkeksi palata kunnes taas muistaisi miksi. Pyöritän päätäni ja edelleen sanon itselleni: en ole katkera, en ole jättänyt tuntematta yhtään tunnetta turhaan. Olen kasvanut. Olen tehnyt isomman loikan kun kukaan olisi edes kuvitellut. Hymyilen. Osaan olla yksin ja nautin siitä. Ensimmäistä kertaa tuntuu turvalliselta olla minä, olla yksin. En tarvitse ketäään, en ole riippuvainen kenenkään rakkaudesta. Kenenkään sanat eivät voi rikkoa sitä mitä olen tänään saanut itselleni. En voisi olla onnellisempi juuri nyt. Täysin yksin tanssiessa pimeässä asunnossa pelkissä alusvaatteissa. Tämä olen minä. Kasvanut minä joka vihdoin hymyilee. Olen, elän, tunnen, tiedän, tiedosta, osaan olla. Tämä on parasta aikaa elämässäni jos annan sen vain jatkua. Kaikella tällä on varjopuolensa. Rakennan muuria jonka läpi en enää välttämättä ketään päästä. Rakennan itseni uudelleen. Rakennan ympärilleni muuria suojaavan vallihaudan ja täytän sen vihalla, katkeruudella, vittumaisuudella. "Lähelleni et enää pääse ikinä" koristaisi muurin kyljessä. Haluanko rakentaa sen vai haluanko ottaa riskin? Tiedän mitä pystyn muurillani. Toisaalta ei ole mitään syytä olla rakentamatta korkeampaa muuria ja vielä isompaa vallihautaa täyttäen sen niillä uusilla pedoilla mitä olen löytänyt itsestäni. Osaan minäkin. Osaan joskus paremminkin. Tiedän olevani tässä ja nyt. En kaipaa mitään. En ikävöi sitä tunnetta kun itken ja suljen maailman ulkopuolle. En ikävöi kun tulen satutetuksi eikä kukaan korjaa sitä haavaa puolestani. Arvet punottaa taas. En halua pilata tätä iltaa pohtimalla enää "mitä jos se olisi mennytkin toisin". Se ei mennyt ja se on elämää. Minun elämää, josta tänäänkin viisastuneena, päivä päivältä olen vain enemmän itseni kuin vuosiin. Olen se mitä olen rakentanut. Huolellisemmin halua huolehtia että en enää elämääni ota sellaista kantapään kautta opittavaa virhettä. Suljen silmät ja näen ihmisen jonka joskus tunsin. Se ihminen on ollutta, mennyttä ja kuollutta, eikä ikinä palaa. Avaan silmäni ja tiedän että elämässä odottaa minua vielä niin paljon uusia ihania opittavia asioita. En pysty valitsemaan mitä kaikkea haluan kokea jälleen ensimmäistä kertaa. Nyt olen vihdoin vapaa. Menneisyyden kahleet jäävät taakse. Olen, elän, hengitän, olen oma itseni. Minun kyyneleeni ovat vain minua varten. Minä olen vain minua varten. Ei enää ikinä askelta taakse. Vilkutan menneisyyden haaveille ja sille tunteiden laatikolle, jonka lasken lepoon. Lepää rauhassa, kuljen eteenpäin ja opin antamaan anteeksi. Annoin jo anteeksi ennenkuin itse edes sitä ymmärsin ennenkuin nyt. Mikään ei voi olla parempaa kuin tämä tässä ja nyt. Haluan sen jatkuvan niin ja tiedän että se voi kerrankin olla niin. Huominen tulee aina. Tänään vielä hetken olen vain. Antaa sen huomisen odottaa vielä hetki.