Toivo pelastumisesta?

Missä vaiheessa kaikki taas alko menemään niin päin vittua? Missä vaiheessa yhtäkkiä kaikki mitä hyvää osasi ajatella muuttui taas siksi mustaksi pilveksi? Missä vaiheessa tää kelkka kääntyi täysin päin vastaiseen suuntaan? Mulla oli toivoa ja haaveita. Tavoitteita siitä mitä tulevaisuudessa otetaan kiinni hävisi yhdessä silmän räpäyksessä ja tilalle tuli taas rämmittävä suo ja pelottavat ajatukset. Lääkkeiden vaikutus ei tunnu turruttavan yhtään. Ei tunnu pikahelpotus eikä mikään muukaan. Sydän hakkaa niin että se tuntuu tulevan rintakehästä ulos. Päässä sumenee ja vintti vain kirjaimellisesti pimenee. Eilinen auringon paiste muuttui taas salamien saartamaksi sateeksi. Luulin saaneeni kaiken raiteilleen siten että pystyn pitämään kiinni omista ohjaksista. Luulin että pystyn pitämään sen suunnan mitä muut vain pitävät oletuksena normaalina. Mihin oma pelastautumisen into katosi? Olenko päätynyt taas siihen rakoon mistä en vain itse pääse enää ylös ilman pelastajaa? Mitä helvettiä on tapahtunut että kaikki meni taas perseelleen? Hakkaan päätä seinään ja haluan vetää pään täyteen niin ettei tunne enää mitään. Turruttaa kaiken paskan taas hetkeksi. Ei enää ikinä uudelleen oli oma lupaukseni itselleni. En ehkä enää sitä pysty pitämään. En ehkä pysty enää pitämään kaikkia ajatuksia poissa niinkuin pitäisi. En ehkä jaksa enää sittenkään sätkiä. En ehkä koskaan parannu enkä muutu enempää "normaaliksi". Tää on se mun elämän loputon kirous mistä en pääse irti. Kumpi on pahempaa, luovuttaa heti vai kärsiä enemmän? Missä menee enää se raja että osaan pysäyttää itseni itseltäni. Tuleeko ikinä sitä pelastajaa jota joskus toivoin? Onko vain kaikki toivo jo vaan menetetty? Milloin nää seinät lopettaa pyörimisen? Olenko enää huomenna? Mitä vittua täällä tapahtuu?