Kirje jota en toivottavasti koskaan lähetä

Fiilis jepjep. Tiedä enää mistä aloittaa. Tuntuu pahalta, suututtaa, itkettää, raivostuttaa ja tää kaikki saa vaan mun pään taas räjähtämään. Olisi ollut mahdollisuus sanoa asioita mutta en saanut sanottua mitään siitä mitä olin ajatellut. Paitsi viimeiset sanat hyvästi. Ja siihenkin sen piti ehtiä sanomaan se viimeinen sana enkä enää vain kääntynyt ympäri. Istuin autoon ja ajoin pois. Matkalla kuuntelin musiikkia niin että meinasi stereot räjähtää. Ei näin. Nyt vain tuijotan näyttöä ja mietin mitä vittua. Olisiko pitänyt sanoa kaikki vai haistattaa pitkät paskat vai onko nyt vain parempi etten sanonut yhtään mitään. Olin suunnitellut jo mitä sanon. Ne viimeiset sanat mitkä olisin sanonut. Eipä se toinen ollut kovin vastaanottavainen ja näytti siltä että odottaa että vain lähden. Enkä sitäkään saa tietää ikinä oliko se niin vai kuvittelinko vain? Tuskin. Yksinpuheluna sekin keskustelu olisi luultavasti mennyt enkä varmaan olisi ikinä päässyt loppuun asti. 

Olen valehdellut. Paljon ja pitkään ja suojellakseni itseäni ja yrittänyt olla välittämättä. Enää en pysty. Tämän kaiken vain pitää loppua ja kerron enää vain miksi. Olen rakastunut sinuun ensimmäisestä suudelmasta lähtien. Se kaikki silloin oli täydellistä. Ja vielä sen jälkeen oli olo että tästä voi tulla se asia mikä muuttaa mun elämässä kaiken. Ensimmäinen yhteinen yö sammuessa vain kainaloon oli sillä hetkellä sitä parasta mitä osasi ajatella. Sen jälkeiset ajat ehkä viikko vai ehtikö mennä kaksi, en muista... Sain olostani upean. Kunnes. Tiedät itsekin. Muutit kaiken kohtelun ja kaiken kommunikaation ja vieläkin ihmettelen. Vain ihmettelen mikset voi puhua niinkuin ihmiset puhuu. Ehkä joudun kysymään monesti että ymmärrän mutta haluan tietää ja oikeasti myös ymmärtää. Ei ole kyse enää vain mitä tulevaisuus tuo tullessaan vaan siitä että olisi turvallinen olo ja saisin kunnioitusta. En saanut varmaan enää kumpaakaan. Silti aina jatkoin. Vaikka itkin ja vaikka kuinka sattui, en saanut sua mielestä. Yritin ja todella yritin. Tapailin muita, yritin verkostua, keksiä parempaa tekemistä. Silti aina yksin ollessa en tiennyt enää mitää mitä haluaisin. Olisin ottanut sut milloin vain mieheksi itselle jos olisit antanut. Teit selväksi ettei niin tule käymään ikinä mutta et silti työntänyt kokonaan pois. Palasit itsekin. Jossain vaiheessa havahduin omasta rakkauden koomasta ja mietin että parempi näin. Pidetään asiat simppelinä eikä yritetä yhtään enempää. En halua seurustella ihmisen kanssa joka ei halua samaa mun kanssa. En halua olla suhteessa jossa täytyy liikaa miettiä. Helpompaa kun ollaan, pannaan ja jatketaan asioita vaan eteenpäin sitten omassa elämässä. Sopii jos homma toimii. En tiedä mikä siinä oli ettei tämä vain mahdu sun päähän. Sanoit: "Älä riko itseäsi" johon vastasin olevani jo niin rikki kaiken muun jäljeltä ettet pysty enää tekemään mitään mitä joku muu ei olisi jo ehtinyt tekemään. Ihmettelet että puhun kuin sinä kun sen kerran kännissä päätetään asioista puhua. Ja vain siksi koska sinä halusit ja kumpikaan muista siitä. Tai minä sen kolme lausetta ja sinä taas sitäkään. Vaikka kuinka vakuutan että anna tunteideni olla ja en halua mitään et usko silti ja mietin miksi. En ilmeisesti osaa valehdella. Ainakaan koko aikaa. Halusin uskoa että kaikki on hyvin näin ja ne olisi voinut ollakin jos olisit voinut yrittää olla se "ystävä". Ehkä parempi näin ettei nähdä enää ikinä ja voin rauhassa yrittää hävittää kaikki tunteeni sua kohtaan. Sillon kun satut tuulelle kanssasi on ihanaa ja helppoa ja ymmärtää miksi alunperin sain tunteita. Hirveintä on kun et kommunikoi ja olen ilmaa. Valehtelit, kerroit valkoisia valheita etkä koskaan koe tarvetta että tarvitsi tehdä mitään toisin. Kumpa vain ymmärtäisin että koko lopun elämää mun on parempi vaan ilman sua. Silti en voi tunteille mitään enkä osaa selittää miksi niitä edelleen on ja miksei niistä pääse irti. En halua toivottaa hyvää loppuelämää koska kuitenkin sisälläni kiehuu ja itkee se pikku tyttö joka vain halusi olla onnellinen ja se on satutettu ja lyöty maahan. Ei, sinä et särkenyt minua, olin vain liian rikki edes tavatakseni sut. Etkä myöskään halunnut olla se oikea joka tekee minusta ehjän. Et tunne mitään etkä halua tuntea ja yritän sen hyväksyä. Älä enää ikinä tule lähelle jos et voi haluta sitä mikä on mulle parasta. Äläkä kuvitele että olisit sen tiennyt alusta asti.

Tässä vaiheessa olisin jo itkenyt niin hervottomasti että loputkin olisi jäänyt sanomatta ja enää en osaa jatkaa ja sanoa loppuun olisinko halunnut enää mitään muutakaan. Kun toinen ei vain tunne samoin niin se ei tunne. Vaikka ei ole mitään menetettävää en silti lähetä tätä koska kaikki tämä olisi pitänyt saada sanoa päin naamaa että olisin vain nähnyt ilmeesi. Anteeksi. 

I'm in my darkest placce again

Muut kun kirjoittaa hauskoja matkablogeja, sinkkuuden ihmeellisestä maailmasta sarkastiseen, ironiseen ja pilailevaan sävyyn, löydän vain itseni taas jälleen sieltä mistä en haluaisi. On mielessä paljon ajatuksia jotka eivät johda yhtään mihinkään muuhun kuin taas pahaan oloon. En saa mitään aikaiseksi ja mietin samoja asioita saman oravanpyörän mukaan. Olisinkin jo toivonut että tämä pyörä olisi kulutettu loppuun mutta ei. Tuntuu jälleen tyhjältä ja yksinäiseltä ja pieliin katsoessa ei näe lainkaan hymyä eikä surullisen ilmeen toiselle puolelle. Levottomuus vallitsee mielessä ja mietin millä sen taas lopettaisi. Johtuuko tämä siitä että on ollut aivan liian paljon aikaa miettiä asioita hiljaa omassa pienessä mielessä? Huomaan etten ole taas päästännyt ketään lähelle. Enkä halua näitä asioita taas kenenkään kanssa jakaa vaan valloitan niillä vain oman pienen mieleni ja ajan itseni nurkkaan missä ei ole hyvä olla. Kävin jälleen menneisyden haamun kanssa pitkän keskustelun siitä mitä olemme toisillemme merkanneet ja miksi päätin valita toisen tien. Mietin samaan aikaan kaikkia muitakin ratkaisuja mitä on tullut tehtyä. Vieläkään en mitään kadu ja ymmärrän miksi tämä yksi haamu on siellä missä se on, vaikka en voi lopettaa myöskään miettimistä "mitä jos". Silloin en olisi tätä mitä olen nyt enkä tietäisi mitä tiedän. Osalta, en voi sanoa onnellinen päätöksestä, enemmänkin ymmärtäväinen siitä miksi olen valintani tehnyt ja jättänyt katsomatta sen kortin mikä olisi voinut olla se vuosisadan rakkaustarina. Luulin että olin myös löytänyt rinnalleni oikean ihmisen. Se olikin oikeaa sillä hetkellä, mutta pitkäkantoisella juoksulla se vain oli osa elämää mikä opetti paljon asioita joiden avulla on menty eteenpäin. Mietin että onko taas edessäni sama tilanne kuin kymmenen vuotta sitten. Eritavalla naamioitunut, kieroutunut valinnan paikka. Kävelläkö suoraan vain suohon, antaa asioiden jatkua vai mitä tehdä. Tätä samaa pohdintaa on jatkettu aivan liian monta viikkoa. Mietin viimeisintä hetkeä jolloin tuntui onnelliselta. Ja oliko se onnellisuutta? Ehkä ensin on hyvä palata siihen hetkeen missä tuntui hyvältä ja mikä oli se mikä sai hymyilemään. Yksi viesti joka sai todella hyvälle tuulelle. Sellainen hetki kun olisi tehnyt mieli juosta pää kolmantena jalkana tilanteeseen. Yksi viesti, yksi sanojen asettelu siihen malliin että olin haluttu. Ilta päättyi onnellisesti samaan sänkyyn. Tiedän mitä se oli minulle. Hassutella toisen kanssa ei-niin-pienessä-humalassa ja olla "näytillä" ja huomata etten ollut häpeän kohde. Mietin sitä iltaa kun sain hymyillä. Mietin myös miten ilta päättyi, mitä tuli kännissä taas sanottua, miten aamulla herätessä oli ihana katsoa kuka siinä vieressä oli. Kuinka kauhean ihanan normaaleja asioita. Kohde vaan on täysin väärä. Vai onko? Vastakaiku on vain oletettu pieni tila. Ison valheen alla kuitenkin mietin miksi haluan elää näin. En voi vmitään ja viikkojen erossa olon jälkeen mietin pääni puhki miten tästä mennään vain eteenpäin. Edes johonkin suuntaan. Se on sovittu mitä nyt on vain sen takia että peitän mitä oikeasi ajattelen. Olen sanonut asioita, paljon asioita, osatotuuden, osavalheen, sanoja vain sanojen perään. Ja itsekin mietin mikä on enää se totuus ja haave. Mitään tämän kummenpaa tästä ei tule ikinä ja tässä tullaan päätymään aina vain siihen että minä itken. Mietin vaihdettuja sanoja ja onko niiden takana joku merkitys. En voi sitä kysyä koska en halua tivaa vastauksia mitä tiedän etten saa. Enkä halua kuulostaa sekopäältä vaikka se on aivan varmasti jo selvää mitä minä olen. Vai onko? Eilinen keskustelu sai miettimään mitä minä itse viestin. Kuinka keräään päälleni roolin kun olen sen toisen kanssa. Olen osannut tehdä sen ennenkin joka aiheutti sen ettei luottamusta menneisyyden haamun kanssa osattu rakentaa. Silloin se oli pelkkää peliä ja poltetta. Vaikka kaiken senkin takana oli kaksi oikeaa ihmistä oikeilla tunteilla. Huomaan hyvin paljon samaa tässä tilanteessa mutta en saa ravistettua päästäni pois toisen sanoja "minusta ei ole poikaystäväksi". Mitä helvettiä tässä odottaa kun tietää että nämä on ne sanat jotka toistuvat kerrasta toiseen. Sain sen loppumaan sanomalla etten halua parisuhdetta. En voi haluta jotain jonkun kanssa jos se toinen ei halua samaa. Jos en ole sille toiselle se mitä hän haluaa en voi haluta sellaista mitä en voi saada. Ja haluan silti. Kuinka vaikeaa se on iskostaa omaan päähän että kävele nyt jumalauta eteenpäin ja jätät tämän saatanan vellomisen ja ihmettelyn sikseen. Sitten taas muistan kuinka elämäääni käveli ihme, joka olisi voinut muuttaa kaiken. Tiedän että se olisi voinut olla jotain uskottoman maagista. Se järjetön ihastumisen tunne ja kutkutus koko tilanteessa ja omien tunteiden ihnanuus olisi voinut olla se olisin jatkanut elämää. Tietäen silti, että 10 vuoden päästä taas mahdollisesti olisin miettinyt mitä jos. Varsinkin jos säädön toinen osapuoli olisi jäänyt miettimään ja muistamaan ja muistuttamaan omasta olemassaolostaan. Tämä lamaannuttava voimattomuuden tunne vaikuttaa taas kaikkeen siihen mikä ajaa miettimään maailman huonoimmat vaihtoehdot mielessä. Mietin kaikkea sitä samaa mitä oli mielessä kolme vuotta sitten maailman synkimmässä vaiheessa. Mietin seurauksia teoille joita en ole edes tehnyt tai suunnitellut. En vain tiedä mitä tehdä. En saa mitään iloa, enkä mitään aikaiseksi mitä pitäisi. Ja miksi helvetti pitää olla ikävä kun tiedän ettei se toinen ehdi ikävöidä edes takaisin? Mitä pitää tapahtua vielä että olisin onnellinen? Olen vain surkea rätti tässä kaikessa. Surkea oma itseni kuorineen päivineen. Enkä uskalla näyttää miltä oikeasti tuntuu. En uskalla itkeä koska en tiedä enää edes miksi itkeä. Kaikki on kaaottista ja mietin vieläkin miksi jaksaa odottaa parempaa huomista? Sitä on odotettu pitkään, liian pitkään. Ei mikään paska kestä loputtomiin. Tai ei sen pitäisi. Nyt en vain näe optimistista onnen hetkeä edessä. Haluaisin vain saada kasvoilleni hymyn, löytää elämänilon, buustin jolla paiskoa kaikki rästissä olevat hommat jiiriin ettei tarttisis kahden viikon päästä itkeä että en ole mitään saanut aikaseksi. Missä on se jokin jolla saada asiat vain nyt rullaamaan ja löytää itsestäni se usko vielä siihen parempaan huomiseen? Vittu että olen luuseri.