Last worthless anything

Välillä on hyvä pistää pää sinne pusikkoon ja ottaa etäisyyttä tilanteisiin. Yrittää erotella tunne ja järki ja miettiä asioita kolmannelta kannalta. Joskus kuunnella muiden mielipiteitä ja hautautua hiekan sekaan. Pois noustessa syljeskelee niitä hiekan murusia ja katselee asioita uusin muka levännein silmin. Mietiskelee kaikessa rauhassa syntejä syviä ja niitä omia ongelmia. Onko tässä kohtaa järkevää ottaa elämään uutta ihmistä kulkemaan siihen vierelle kun ei tunne omia motiiveja. Mietiskelee mihin tämä elämä itseä vie kun on valmis kuitenkin vain luovuttamaan. Jossain kohtaa matkaan tarttui se erilainen. Ihminen joka sai nauramaan niin että poskiin sattui ja vatsalihakset oli kipeinä vielä päivien päästä. Sitten tulee se äkki stoppi. Jarrut pohjaan. Käsijarru käännös toiseen suuntaan ja kaks markkaa lasiin ja karkuun. Pääsee levähdyspaikka ja alkaa hakkaaman päätä seinään. Ei näin. Sitten yrittää korjata jotain mitä rikkoo vain tavan vuoksi. Ennemmin rikkoo sen mitä olisi voinut alkaa tapahtua kuin rikkoo itsensä. Yrittää miettiä mitä helvettiä tulikaan tehtyä. Joku sellainen käveli vastaan joka olisi voinut hyväksyä kaikki virheet ja oikut. Pitää alkaa hätäilemään sen suhteen että on ihminen ja kehittää oikeita uusia tunteita jotain kohtaan. Joku sanoi että oli jo aikakin antaa mahdollisuus jonkun kävellä elämään. Joku uusi joka voi olla se uusi oikea, ainakin sen hetken. Edes hetken. Kun taas itkua tihrustaa ja hakkaa päätä seinään että mitä tuli tehtyä huomaa kuinka vain edelleen kummitukset siitä kaikesta vanhasta paskasta kävelee ahtaassa elämän käytävässä vastaan. Kuinka arvottomana mä pidän itseäni ja omaa mahdollisuutta onneen? Mun pitäisi olla huutamassa että jumalauta minä ansaitsen kaiken sen mitä haluan ja mistä olen jäänyt paitsi. Minä olen se joka rakentaa kaiken tuhkasta uudelleen ja kävelee ylpeänä omaa uutta elämääni. Minä saan rakentaa itselleni uudet haaveet ja unelmat jonkun kanssa. Yritän selitellä mielessä että suojelen muita jäämällä mielummin yksin. Ketä kohtaan se tässä kohtaa oli oikein? Teinkö oikeaa päätöstä. Palasin takaisin isojen anteeksi pyyntöjen kera. Osaan niellä sen kaiken paskan minkä ihan itse aiheutin mutta millä saada se toinen ymmärtämään mitä se kaaos voi olla pään sisällä kun edelleen vain tuntee itsensä arvottomaksi. Olen mitä olen. Tässä ollaan ja ihmetellään saako se toinen luotua tähän sitä turvallisuutta mitä nyt niin kovasti kaipaan. Matka on pitkä ja varmasti erittäin kivinen. Nyt taas on iskeydytty vasten kovaa lattiaa ja ihmetellään mitä vittua taas tapahtui. En saa luotua turvallisuutta ympärille. Olen siinä pisteessä että päästin jonkun koskettamaan taas ja nyt tekee mieli huumaava raivota tätä tunteiden tuomaa ihmetystä. Miksi sana on uudelleen ahkerammassa käytössä. Ja mitä vielä. Kaikki jää taas auki ja nähtäväksi ja kiroillen mennään eteenpäin jos ei muuten.

Draamaa oikeista tai vääristä

Mä alan olemaan niin vitun kyllästynyt kuuntelemaan sitä mitä mun pitäisi tehdä ja mitä ei. Mä olen alkanut äärettömästi ärsyyntyä siitä että ihmisillä on jotain kommentoitavaa mun valinnoista ja tekemisistä. Ihan kun ympärille olisi kasvanut sellanen vitun lastentarha joka ei vaan osaa olla turpa kiinni ja pitää niitä mölyjä itsellään. Jos ei kiinnosta niin sitten ei vittu kiinnosta. Muiden mieleipiteillä, niihin asioihin joihin minä itse uskon, ei ole mitään paskan verran merkitystä. Pitää antaa jotain helvetin selityksiä miksimitämilloinkukamitähähtäh. Arvostelijat ja muut joiden mielipide ei vaan kiinnosta. En ymmärrä mikä vittu ihmisiä taas vaivaa. Pitäisivät huolen omista asioistaan, sanomisistaan ja tekemisistään. Pahinta on taas se että keksitään sellaisia juttuja joissa ei ole mitään perää. Ei yhtään mitään. Kiva olla joku puheenaihe, NOT. Mulla on ihan oma elämä josta minä pidän huolen ja pidän omat rajani. Jos en kysy neuvoa sitä ei tarvitse tulla tuputtamaan. Kysyn ihan itse jos on jotain epäselvää. Kaameeta draamaa tehdään sellaisista asioista joilla ei ole vittuakaan merkitystä ja aletaan vielä huutamaan perään. Tai sitten ollaan muka niin vitun tyhmiä ettei tajuta mitähän sitä on mahdettu mennä tekemään. Helvetti että alkaa vähemmästäkin viiraamaan päässä. Elämässä olis niitä ihan oikeitakin ongelmia. Ihan sellasia mihin voisi itsekin vaan kaiken ajan ja energiansa tunkea. Eikö muilla sitten muka ole? Pitää nähdä vaivaa ja aiheuttaa vitutusta muille ihmisille ja jotkut tekee sitä vain olemassa olollaan. Ei jaksa taas naurattaa tollaset asiat yhtään. Mielessä olisi sitä ihan oma henkilökohtaista draamaa mutta sitäkään ei voi enää samoin jakaa kun aina joku kusipää näkee oikeudekseen taas tehdä siitä muidenkin asian. Ei huvita jakaa koko ajatuskirjoa niiden kanssa jotka vaan suunnattomasti ottavat päähän. Eniten vituttaa että on on pitänyt monta päivää tätäkin raivoa vaan sisällä siksi ettei haluaisi enää tännekään jakaa. Eikö vois kohta olla se että tietyt kusipään vaan vaikka vetäis ittensä narun jatkoksi ja lopettais vaan helvetti olemisen. Vittu että ärsyttää.

Syyllisyyden tunteita

Pari päivää ehtinyt potea taas syyllisyyden tunteita. Miettinyt miksi olo on niin syyllinen ja mistä kaikesta se johtuu? Itkettää, sattuu ja tuntuu pahalta. En enää osaa edes pukea sanoiksi sitä miten hetkellinen hyvänolon tunne voikin muuttua taas tällaiseksi. Syyllisyyttä ja lisää syyllisyyttä. Eikä helpota vaikka pyytäisi anteeksi. Ei ainakaan mikään tällä hetkellä just tunnu lohduttavan. Helvetti. Ei näin. Eniten satuttaa kaikki just nyt enkä jaksaisi käsitellä mitään muutakaan.

Henkisestä kivusta fyysiseen

Pikku hiljaa opetellut uudelleen saamaan hillintää siihen julmettuun henkiseen kipuun. Yrittänyt muuttaa omia ajattelutapoja. Yrittänyt muuttaa sitä miten itseään katsoo. Miettinyt sitä että kun on helvetin paha olla ja huomaakin ettei ainakaan kukaan ole sitä pahentamassa. Kukaan ei enää potki minua kun olen jo maassa. Kukaan ei en huuda "lopeta se vitun pillittäminen". Olen saanut rypeä oikein olan takaa siinä paskassa olossa joka sillä hetkellä juuri velloo. Olen saanut itkeä ja huutaa niin kauan kun on ollut sillä hetkellä tarve. Hakannut peittoja ja tyynyjä ja huutanut. Olen peittelemättä saanut kieriä siinä sen hetkisessä olotilassa ilman että kukaan sitä pahentaisi hai helpottaisi. Ihan yksin selvinnyt siitä paniikista mikä ympärillä velloo. Mennyt silmät punaisena töihin yrittäen peitellä sitä että edellisenä yönä vain itkin. Olen ehtinyt miettimään kaikkia asioita mitkä ennen tästä paljon pahempaa. Enää ei tarvitse. Yritän saada itsenikin ymmärtämään kuinka paljon vähemmän kaikkea tuskaa voikaan olla tällä hetkellä. Osa minusta jopa sanoisi ääneen olen ottanut ensimmäisen ison askeleen. Nyt kun sain sen henkisen tuskan tilalle jota yritän parantaa. Nyt tässä yöllä yrittäen löytää mitä tahansa hyvää asentoa ilman kipua mietin onko tämä pahempaa kuin tuntea henkistä tuskaa? Mietin monta kylkiluuta on poikki ja monta lihasta on revennyt. Onko tämä lyhyt aikaisempaa kuin henkinen tuska vaikka tuntuu välillä niin että hetkellisesti tämä kipu on vähintään yhtä pahalta. Näin kovaa ja pitkää fyysistä tuskaa ei ole ollut pitkään aikaan. Enkä muista milloin viimeksi se henkinen tuskaisuus olisi ollut näin pahaa. Olenko parantumassa henkisesti ja fyysisesti? Vaikka tämä kipu tulikin täysin yllättäen. Kai tästäkin paranee kun saa oikeat lääkkeet. Sellaiset mitkä vaikka auttaisi unohtamaan että voi olla luita poikki. Ja saisi vailla vähän unta?

Tukka ponnarille ja menoks

Kuinka kauan sitä jaksaa torjua kaikkia ihmisiä ympäriltään. Kuinka kauan antaa uusien tuttavuuksien yrittää tulla astetta lähemmäksi ja torjua niitä kerta toisensa jälkeen? Missä vaiheessa sitä oppii relaamaan niin että antaa vaan mennä? Kannattaako se? Jos tulee tilanne että herrasmies tulee ja lähestyy niin kuinka monta kertaa se kestää rukkaset? Kansion kurkistaessa näkyy tapaus R. Ei aakkosten ensimmäinen. Kiiltokuvapoika joka kerta toisensa jälkeen yrittää uudelleen. Rukkaset rikkauten perään ja hetken päästä uudelleen se pyörii ympyrää kuin banaanikärpänen. Se ei ainakaan luovuta ja näyttää innostuvan aina kun sille vain mainitseekin ettei ole mahdollisuuksia. Kuinka ilkeä pitää olla että se joskus joko luovuttaa tai minä luovutaan ja annan edes mahdollisuuden? Onko se mahdollisuus itselle vai sille toiselle? Tapaus M. Pitääkö siitäkään aloittaa alusta? Liian hankalaa jo heti ensimmäisessä kuopassa vaikka olisi voinut olla kiva tutustua. Liian monta "muka" ongelmaa. Tässä kohtaa itse vedin jo jarrut pohjaan kun alkoi tuntua siltä että olisi kundi ansainnut saada enemmänkin. Tapaus V. Flirttiäflirttiäjaflirttiä. Parempi jättää ihan sille tasolle. Tapaus A. Vieläkään usean yrittämisen jälkeen ei ole jätkä saanut edes puhelinnumeroa. Random A. Kiva kuulla että perse ja naama on kuin kaks kymppisellä. Anta pakit suoraan päin naamaa. Ja silti ollaan vonkaamassa yöksi viereen. Kuka helvetti tarvitsee mitään haaremia eron jälkeen? Varteenotettavia tapauksia, hmmh, ehkä yksi. Edelleen mielummin porskuttelen menemään yksin ja teen duunipäivän jälkeen mitä huvittaa. Ei ole velvollisuuksia. Eikä ole ketään kiimassaan huutamassa ovella kun niitä ei edes päästä sisälle. Ja taas tämänkin lopputuloksena voivat kaikki yrittää vittuilla menestyksen tasosta. Mitä sitten vaikka pihtaan? Ainakin mussa on tyyliä hoitaa asiat siihen pisteeseen ettei entinen elämä tule pilaamaan sitä kun joskus sen jonkun löytää jolle mahdollisuuden antaa. Ainakin voin todeta että kyllä tää tyttö pysyy päätöksessään. Ja saa olla aika saatanan ylpeä siitä. Ihan sama mitä ne vonkaajat on. Ehkä joskus enemmän pitäisi antaa vaan mennä kuin miettiä mitä seurauksia siitä voi koitua. Ennen kun antaa jollekulle mahdollisuuden, antaa sen mahdollisuuden itselleen tutustua ja pitää hauskaa. Ei ne kaikki voi olla huonoja vaihtoehtoja. Mitä helvettiä. Mä olen oikeasti muuttunut aikuisemmaksi ja mielummin nukun yksin kun vaan sänkyäni jokin epätoivo veikan kanssa. Pitää vaan huomenna vetää tukka vaan ponnarille, ottaa puhelin käteen ja sanoa edes yhdelle että mennään kahville. Mitä pahaa siitä voi seurata? Mulla voi olla vaikka kivaakin pitkästä aikaa jonkun uuden tuttavuuden kanssa. Siitä olisi varmaan hyvä jatkaa. Ihan vaan suoraan eteenpäin ja ihastella ehkä sitäkin että joku jaksaa oikeasti juosta perässä.

Building up my self confidence

Käynyt keskusteluja tänään paljon peilin kanssa. Nauran vieläkin kun kaikille peileille olen mennyt rintavarustus edellä röyhentelemään. Tuijottanut peiliin ja tuijottanut varustusta ja hokenut että näähän on ihan hyvät. Tuijottanut uudelleen peiliin ja taas tuijottanut vain varusteluettelon ensimmäistä osaa. Yrittänyt kääntää pään siihen asentoon missä se miehillekin on. Ensin katsotaan rinnat ja sitten perse ja sit voidaan vilkaista onko sillä petolinnun perse pään tilalla. Yrittänyt hokea vain positiivisiksi lueteltuja asioita sille mitä nyt on tuijottanut peilistä. Tämäkin piti vielä viedä astetta pidemmälle. Nytkin voi niskaa vääntää taakse ja katse alas. Hullua touhua. Mutta jos tämä on sitä millä itseään voi rakentaa uudelleen ja kokeilla miltä tuntuu edes tyhmällä tavalla oppii pitämään edes jostain itsessään. Jos näin rakennetaan läheisyyttä itseänsä kanssa niin onko se enää niin outoa? Naurattaa tietenkin tämä oma kummallinen tyyli tehdä asioita mutta kukapa tätä näkee? Siinä vaiheessa vedin homman yli jos näille annan nimet ja rupean lässyttämään. Seuraavaksi kohdataan tämä jumalaton takapuoli. Mä en uskalla kuvitella mitä on tän kanssa tutustuminen. Tosin joku voi olla kateellinen kun näen oman takapuoleni ilman peiliäkin. Tähänkin tarvitaan oikealla korkeudella oleva peili, jotain dynkadynka-latino musiikkia lisukkeeksi. Pelkkä mielikuva saa höröttämään typerästi. Vielä kun sen meni tekemään. Voi luoja että ihminen voi omasta mielestään näyttää urpolta. Ja taas tekee mieli kieriä lattialla ja nauraa kippurassa mitä ihminen tekeekään yksin kotona. Kuinka paljon sitä vielä nauttisi ja nauraisi tästä hetkestä jonkun muun yhtä aivottoman kanssa. Jos tämä on sitä itsetunnon rakentamista.. Helvetti tässä on vielä iso työ edessä oppia tekemään kaikki tämä ilman että se tuntuu tyhmältä ja ei enää naura sille että kuinka typerää touhua tämä on. Toiset tekee tätä samaa päivästä toiseen ilman että se on outoa ja tyhmää ja ilman että siitä kertoo edes välttämättä muille. Normaalia tai ei. Tänään sentään mielessäni nauroin että meinasin laskea alleni. Ei tässä ole mitään järkeä hoin ja tein kaiken uudelleen. Totesin että varusteluettelon ekoihin kohtiin voi jo laittaa ruksit; tästä paketista löytyy. Sama se mitä joku muu niistä ajattelee. Ainakin on jotain mistä ottaa kiinni ja tuijottaa. Ekaa kertaa pitkästä aikaa uskalsin myös katsoa silmien korkeudelle peiliin ja yllätyksekseni hymyilin. Ehkä lopulta ihan hyvä päivä lukuunottamatta kaikkea mitä vaikeaa ja tylsää päivässä oli. Tämä oli se ehkä ensimmäinen päivä kerrallaan. Ei ehkä huono saavutus. Sen näkee ehkä huomenna jos tälle projektille annetaan vielä paljon lisäaikaa.

oikeasta väärään

Mitä mietin? Mietin kaikkea tätä paskaa missä pitää ihmisen velloa tunteakseen. Mietin sitä kaikkea mitä matkan varrella olen saanut kokea. Miten kaikki positiivisuus on imetty irti viimeistä pisaraa myöten. Mietin niitä risteyksiä missä olisi pitänyt kävellä toiseen suuntaan. Mietin mitä virheitä tässä on tullut tehtyä. Mitä sitä katumaan yhtään enempää asioita jotka on tapahtunut. Ennen hoin sitä että kaikella paskallakin on vain tarkoituksensa tapahtua. Enää en oikein tiedä mitä ajatella siitä. Enää en tiedä mikä on oikein ja väärin. Tiedän miltä ne virheet on tuntunut sillon kun niitä on tehnyt. Tämän vuoden aikana koetuista asioista en tiedä haluanko vain katua alkuvuotta. Haluanko katua sitä että uskoudun ihmiselle joka puukottaa selkään? Haluanko katua sitä että tunsin pienen hetken olevani tärkeä että pystyin seuraavassa hetkessä jo toteamaan että en merkitse paskan vertaa? Miksi minä katuisin sitä että annan itseni alttiiksi toiselle, joka voi sitten omasta tahdostaa vaan päättää tahallaan tai tahattomasti rikkoa ja pistää kaiken? Mutta se ei ole omaa itsekkyyttäni. Se ei ole sitä mitä minä saisin itsekkäästi päättää. Mikään ei kuitenkaan ole sen arvoista että toisen mielipidettä haluaisin kiertää. Toiset tekevät päätöksensä perustuen mihin he itse uskovat, oli se uskomus oikein tai väärin. Miksi minä en ole niin itsekäs on se ajatus mikä on leijaillut monesti mielessäni. Miksi minä en osaa pistää paskaksi kaikkea ja olla välittämättä mitä siitä seuraa? Miksen minä osaa olla katsomatta peiliin sellaisen teon jälkeen ilman että itken. Näen omassa elämässäni aivan liikaa omaa epäitsekkyyttä ja muiden itsekkyytä minua kohtaan. Toiset eivät vain välitä mikä on tullut hyvinkin selväksi. Tiedän mitä on oikea välittäminen. Tiedän mitä on oikea rakkaus. Olen nähnyt sen tapahtuvan, olen sen oikean rakkauden kokeunut. Joku sen oikean rakkauden minulle opettanut. Silloin olin itsekäs. Silloin kääriydyin omaan pahaan olooni ja kävelin eteenpäin välittämättä siinä tilanteessa. Sen tuskan kannoin mukani pois siitä. Sen syyllisyyden kanssa kävin monet taistelut. Monet kerrat pyysin anteeksi. Vuosia myöhemmin olen vasta voinut todeta että sain anteeksi ja tämä kaikki tapahtui oikeasta syystä. Sain sen tilan mitä tarvitsin kasvaakseni. Ehkä nyt olisin tarpeeksi vanha ja aikuinen kokemaan uudelleen sen huuman mitä on oikeanlainen rakkaus, mitä on toisesta enemmän välittäminen. Se kun toinen välittää minusta enemmän kuin itsestään. Toisaalta surkuhupaisaa onkin se että tälläinen uudelleen eläminen ei ole enää ikinä mahdollista. Se toinen ihminen joka on koskettanut syvimmälle ei ole enää täällä. Voin tiettyinä hetkinä edelleen tuntea sen ihmisen läsnäolon ja pystyn vastaamaan että tälläiseksi olen nyt kasvanut 10 vuoden jälkeen. Tälläinen minusta tuli kaikkine virheineen. Tälläinen minä olen ja tässä minä seison. Tässä täysin hukassa. Täysin rikkoutununeena sellaisen ryöpyttämisen jäljiltä josta edelleen vain pystyn uskomaan että en ikinä parane, ellei joku minua paranna. Ellei joku tule ja minua korjaa. Enää on kiinni omasta itsekkyydestäni annanko sen tapahtua. Tiedän työntäväni kaikki ihmiset pois. Tiedän että en halua tulla enää kosketetuksi. Tiedän että halaus tuntuu liian paljolta. Tiedän että se halaus on samaan aikaan liikaa siihen nähden mitä pystyn käsittelemään. En pysty antaa kenenkään tulla niin lähelle ja antaa sellaista halausta joka toisi mitään lohtua ja hyvää oloa. Samassa hyvässä halauksessa on liikaa pahaa oloa ja muistutusta siitä mitä itse olen. Mihin itse olen päätynyt. Onko kukaan edes nähnyt sitä mitä oikeasti olen? Onko kukaan välittänyt minusta tarpeeksi juostakseen edes kerran perääni. Tuskin. Tuksin kukaan voi ymärtää mitä oikeaa ja väärää on siinä että antaa toisen ensin juosta metrin ja sen jälkeen kaappaa syliin ja sanoo; älä ikinä lähde. Onko kukaan sanonut todella tarkoittaakseen sitä oikeasti että älä lähde. Onko kukaan ollut minulle tarpeeksi oikea sanoakseen "rakastan sinua aina". Vain sen kerran kun olen sen sanonut, olen sitä itsekkäästi pystynyt tarkoittamaan. On väärin että en tullut silloinkaan kuulluksi. On väärin että silläkin kertaa se mitä sanoin ja tarkoitin kadotti merkityksensä toisen itsekkyyteen. En valehdellut. En sanonut sitä siksi että se parantaisi mitään. Sanoin sen mitä tunsin ja itsestäni tiesin. Itsekkäästi pystyin sanomaan sellaisen asian minkä kanssa minä elän. Tiedä sitten kuinka oikein tai väärin se oli. En tiedä mihin tämän sanominen minua johdatti. Saati se että sen sanomatta jättäminen tuskin olisi muuttanut mitään. Muuta kuin se että se olisi ollut epäitsekäs teko. Tiedän että olin oikeassa. Se mitä en ole lauseeseen lisännyt; se rakkaus muuttuu. Se rakkaus ei säily samana enää sen jälkeen mitä minä sain kokea. Se rakkaus ei ole yhtä palavaa kun ei olla enää siinä samassa tilanteessa kun sen olen sanonut. Olen ja elän edelleen sen tuskan kanssa että pitää rakastaa. Rakkaus on jotain mitä ei suljeta pois. Rakkaus jotakuta kohtaan ei myöskään sano sitä että se olisi oikein rakastaa tai se toinen edes ansaitsee sellaista rakkautta enää ikinä osakseen, ei minulta eikä muilta. Tämä oli se itsekäs. Mutta minun mielipiteelläni ei ole väliä. Minä en merkitse enkä ole sen arvoinen että minusta voisi välittää. Minä olen se joka tämänkin rakkauden taakan kantaa. Mitä sitä sanomaan onko se oikein vai väärin kun se on miten se asia on. Se asia ei muutu vaikka minä ja rakkaus muuttuu. Tiettyjä tunteita en pysty kääntämään pois päältä. Tuskin mitään tunnetta osaan käsitellä niin että voisin sen vain antaa käydä ja poistua. Sitä märehtii, miettii ja murehtii. Antaa itselleen liikaakin aikaa sille että pyörittelee asiaa mielessään. Liikaa aikaa. Kuinka kauan pitää antaa aikaa kaikelle tälle tuskalle ja taakalle mitä nyt sylissäni kannan? Kuinka kauan rakastan tätä tunteetonta tia tunteettomia ihmisiä. Koska muka tapaisin sen yhden vielä minulle oikean joka näyttää sen mitä rakkaus voi vielä parhaimmillaan olla? Kuka jaksaa rakastaa kaikkine vikoineen ja tunne myrskyineen? Kuka on tarpeeksi vahva kannatellakseen minun tuskani ja kaiken mitä perässäni raahaan? Kuka olisi niin epäitsekäs ja tekisi sen puolestani. Rakkaus pitäisi olla puolueetonta ja puhdasta. Minun ei enää ole. Haluan heittää kaiken rakkauden kaivon pohjalle ja antaa sen vajota. Katsoa kuinka se hukkuu. Kuulla kuinka se tukehtuu. Haluan olla tunteeton ja itsekäs. Haluan lopettaa kaiken mikä joskus on rakkaudelta tuntunut. Kaiken mitä rakkaudesta tiedän olen valmis antamaan pois jos se edes toisi elämänilon takaisin. Jos en pysty enää rakastamaan ketään samallatavalla kuin ennen, en voi rakastaa enää itseäni ikinä oikealla tavalla. Jos en ikinä enää tapaa sitä ihmistä joka mullistaa maailmani, jään yksin. En pelkää jääväni yksin. Pelkään sitä että teen väärin jo nyt että en halua enää rakastaa. En halua enää nähdä peilistä sitä iloista hymyä joka mullistaa koko maailman. En halua enää katsoa ketään silmiin ja sanoa asioita itsekkyyttäni. En enää halua miettiä onko oikein vai väärin rakastaa. En vain halua enää olla rakastettu. En haluaisi tietää enää tätä kaikkea mitä rakkaus on opettanut. Se kaikki "muka-rakkaus" on tappanut minusta kaiken sen mitä olisin voinut vielä itsessäni osaa rakastaa. Annoin liikaa itsestäni. Annoin sen kaiken "muka-rakkauden" tulla lähelle. Enkä enää osaa uskoa siihen että elämä ja rakkaus on ainoat asiat mitkä voittavat kaiken. Mielummin nyt toivon että kohta kaksi vuotta sitten olisi tapahtunut jotain sellaista mikä olisi ollut itsekästä. Nyt toivon että 10 vuotta sitten olisi tapahtunut niin paljon asioita jotka vaikuttaisivat siihen miten enää olisi täällä. Mietin kaikkia niitä kertoja kun osasin vielä olla itsekäs ja sanoa miten haluan vain olla olematta. Sitä toivon edelleen ja se on väärin. Väärin antaa jonkun rakkauden pilata kaikki. Antaa rakkauden tuhota sen mitä olen, mitä tunnen. Antaa rakkauden tappaa kaiken mitä joskus ihannoin. Kuinka tästä voi enää itse selvitä kun näen vain sitä vääryttää ja itsekkyyttä ihmisissä joita on ympärilläni. Kuinka vain näen sen miten muut "muka" ansaitsevan mitä ovat saaneet. Kuinka onnea on "muka" suotu sellaisille ihmisille joille en ikinä sitä voisi itsekkyyttäni toivoa. Näen mielessäni ne jotka onnensa ovat ansainneet, ne jotka ovat töitä sen eteen tehneet. Mutta entäs minä. Olenko vain "muka" rakastettava. Olenko muka sen vähyyden arvoinen ettei minua voi vain enää rakastaa ja arvostaa, välittämisestä puhumattakaan. Tiedän mitä välittäminen on. Tiedän miten nyt sitä työnnän pois. Työnnän läheltäni kaikki jotka ovat olleet rakkaita. Haluan olla itsekäs ja antaa itseni olla. Odottaen sitä että kaikki muutkin vain lakkaavat rakastamasta ja välittämästä. Kuinka vain se kaikki on jonain päivänä kadonnut ja voin jättää hyvästit enää itselleni. Olla vain itsekkäästi enää hetken itseäni varten. Jos sen jälkeen saisin rauhan. Voisin viedä oman itsekkään rakkauteni ja oikeat vääryydet mukanani ja antaa muiden tehdä mitä haluavat. En halua enää ikinä kokea sitä mitä olen joutunut kokemaan. En omasta mielestänikään ansaitse sitä. En voi ansaita enää mitään. Olen kaikkeni jo saanut hyvän puolesta ja enää on jäljellä vielä vähän lisää paskaa aina sen pienen vähän paskan lisäksi. Siihen kekoon kun olette kasanne olen valmis. En vain voi olla minkään arvoinen ja sen olen saanut kokea. Olen saanut nähdä miten kaikki päättyy. Kuinka oikein ja väärin minua on kohdeltu. En anna anteeksi. En muille, en itselleni. Olen yksin ja syystä. Enkä halua enempää kokea sitä "muka" rakkautta mikä ei ole minkään arvoista kuten sillä rakkaudellakin on tarkoitettu. Sydämessäni ei ole enää tilaa tehdä lisää rakkauden aiheuttamia haavoja kun epäitsekkyyttäni ja suurimmilta osilta itsekkyyttäni annoin siihen ne kaikki haavat jo tehdä. Antaa repiä rikki sellaisia haavoja joita en enää edes tiennyt että niitä voi olla. Oli väärin antaa aikaa ja rakkautta sellaisille jotka eivät sitä osanneet arvostaa silloin, jotka eivät ikinä opi edes sitä arvostamaan mitä ovat saaneet. Teen virheitä, vääriä ratkaisuita rakkauden sokaisemana. Joko rakkaus itseäni kohtaan on ollut syynä tai olen antanut toiseen rakastumisen sumuttaa silmäni melkein umpeen ja väärästä rakkauden syystä suoritunut päin vittua. Näen mitä olen, tunnen kaikki mitä koen. Aavistan mihin tämä menee. Menkööt. En voi enää ikinä olla sellaisen rakkauden arvoinen joka opettaa uudelleen arvot ja säännöt kaikelle sille mitä elän. En enää ikinä halua olla se. En enää ikinä halua vain kokea kaikkea tätä paskaa mitä oikeudessani voin jo sanoa että alkaa olla liikaa. Ehkä se on vain itsekkäästi minun aikani luovuttaa. Oli se oikein tai väärin. Kuinka kukaan voi epäitsekkäästi sanoa että minun on täällä oltava jos en enää pysty olemaan. Kuinka joku voi itsekkäästi halua pitää minut täällä vasten omaa tahtoani? En enää tästä voi enempää rikki mennä. Kuinka oikein tai väärin sekään on? Kenen päätettävissä se on että olen tässä ja nyt? Oikein vai väärin. Jokainen risteys näyttää puolensa. Jokainen päätös tehdä oikein tai väärin opettaa jotain. Ehkä minun on aika vain oppia luovuttamaan, ihan vaan kaiken kanssa.

Jatkoa itkulle

Kohta tulee jo vuosi siitä kun kaiken lopun alku käynnistyi. Maksan sängyllä ja mietin onko musta ikinä tuntunut näin paskalta. Ennen se oli erilaista. Ennen mun elämässä oli joku tavoite. Ennen kun musta on tuntunut paskalta ole. Aina jaksanut uskoa siihen että joku tulee ja liimaa mut kasaan. Työpäiviä ei sillon ollut vielä tiedossaan. Koulusta pystyi lintsaamaan. Kun sitten ensimmäisen kerran työelämässä kaikki kaatui oli joku syykin siihen. Kukaan ei kyseenalaistanut sitä kun ihmisiä kuolee ympäriltä kuin kärpäsiä että voi elämä vähän heittää volttia. Sitten tuli taas se hetki kun ikinä olen ollut oma itseni. Ja siitä sitten perse edellä puuhun. Siitä alkoi isoin tunteiden ralli mitä ikinä oon kokenut. En ikinä ole ollut niin onnellinen. Kunnes tuli se etten ikinä ole kokenut sitä mitä se on kun on onnellinen ja saatanan onneton yhtäaikaa. Josta seuraa vain lisää tuskaa. Kaikki mitä on ikinä tuntenut on maksimoitunut siihen järjettömään pahaan oloon. Mitä musta on jäljellä tän kahden vuoden täyden tuskan jälkeen? Humiseva ulkokuori. Särkynyt sydän. Hymytön kasvo ja tyhjä katse. Ulkokuori joka rakoilee. En enää hymyile niinkuin ennen. En enää naura niinkuin ennen. Pyristellyt eteenpäin niin kovaa ja yrittänyt päivä päivältä vaan jaksaa kantaa tätä tuskaa eteenpäin ja odottanut että se paino putoaa harteilta. Putoamassa polvilleni ja itken. Ei kukaan ansaitse saada kaikkea tätä kantaakseen. Ei kukaan ansaitse tälläistä oloa osakseen. Ihmettelen vieläkin mitä mä täällä teen. Olen yksin kaiken tämän kanssa eikä kukaan halua minua korjata. En halua enää korjata edes itse. En vain enää jaksa kaikkea en vain pysty enää. Kaikki pahimmat pelot on jo toteutunut. Ne jotka eivät edes ansaitse onnea saavat sen pyytämättä. Mikä sija minulle jää? Ei sitä viimeistä sijaa kukaan muu taida ansaita. Hylätty, hakattu henkisesti ja fyysisesti siihen kuntoon ettei enää vain pysty siihen samaan mihin ennen. Käperryin jälleen kerälle pitäen kiinni jaloista tuntien taas sen kuinka kaikki raastaa. Mitä pahempaa enää tässä kaikessa voi olla? Tässä sitä ollaan jo ilman tulevaisuutta yksin itkien.

Tunteiden tuskaa osa 5468292

Voi isot kirosanat näitä tunteita. Mä edelleen odotan sitä katkaisijaa jolla kääntää vaan kaiken pois päältä. Yritin tehdä matkaa tunteiden kanssa ja toivoin että hautaisin ne kaikki yhdellä halauksella. Halausta ei tullut ja tunteet jyllää vaan edelleen. Pää taas pyörällä kaikesta mitä on tuntenut. Kaikki vanhat parisuhteet vetää pikakelauksella tunnerallinsa alusta loppuun repeat nappula pohjaan jumiutuneena. Ensimmäistä kertaa myönsin ääneen että en ole päässyt yli. Kuinka paljon pelkää sitä että tutustuu johonkin uuteen ja kaikki totuudet pitää paljastaa alusta. Kuinka paljon pelkää sitä torjutuksi tulemista. Samalla jäi miettimään onko vielä kaukaisempia tunnehaamuja jäänyt kummittelemaan? Ihan niinkuin mulla lukisi otsassakin jo valmiiksi tunnevammanen. Mä oon aivan romuna ihan kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Mä en vaan pysty tällä hetkellä mihinkään järkevään. Musta tuntuu että mun pää hajoaa kun nää tunnevyöryt vaan tulee ja vielä liian vauhdilla sellaisissa tilanteissa missä ei niitä odottanut. Se on vaan myönnettävä että mun sydän on edelleen särkynyt. Ensin se revittiin irti ja poltettiin ja sen jälkeen vielä sain kokea miltä se tuntuu kun siihen hakataan nauloja vasaralla. Miten nopeasti tällaisesta voi toipuakaan. Eikä tunnu siltä että kaikki ihan ymmärtää sitä että musta voi vain tuntua näin paskalta. Eikä ne ihmiset jotka mua satuttaa ymmärrä sitä että ne satuttaa paljon pahemmin. Enkä usko että voisin edes kertoa tunteistani suoraan. Muistan liiankin tarkasti miten siinä kävi. Helvetti, miksi tän pitää aina mennä tähän.

voitte vaikka painua vittuun

Suhteellisen usealle henkilölle voin tällä hetkellä toivottaa hyvää matkaa helvettiin tai voitte painua vaikka vittuun. Muutama nimi pyörii heti mielessä ensimmäisenä. Nimiä mainitsematta ne ihmiset kyllä tämän perusteella tunnistavat itsensä. Vitun hienoa loppu päivää ja vitun paljon parempaa loppu elämää kunhan painutte vittuun mun elämästä häiritsemästä, saatana.

Teatteria

Musta tuntuu vaan jatkuvasti enemmän siltä että mun elämä on pelkkää kulissia. Kai se on ollut sitä vaan niin pitkään jo sitä ettei vaan niitä verhoja saa suljettua. Mä olen tässä elämän roolipelissä valmiina piestäväksi. Mun läpi on niin helppo vaan kävellä. Mun päähän tarttui ajat sitten yksi suomalainen biisi joka on kuin mun just tämän hetkinen elämä. Musta tuntuu että mä en ole enää olemassa. Mä kävelen päivästä toiseen jossain elokuvassa missä mun elämä vaan kulkee eteenpäin mutta en tee mitään. Mä en tiedä hengitänkö tai pystynkö enää hengittämään. Ihmisten keskellä ne näkee musta vaan sen ulkokuoren. Ne näkee että mä olen siinä. Ihmisillä on jonkinlainen käsitys siitä miltä se mun kulissi näyttää mutta kukaan ei näe sen taakse. Jos kaikki vaan kävelee mun läpi ja paskat välittää mitä mä tunnen tai ajattelen niin ei ne voi tietää että mä olen oikeasti tässä. Kukaan ei tiedä mitä mun pään sisällä liikkuu. Kukaan ei tiedä mitä mä oikeasti olen. Mä en enää lle kuin tyhjä näyttämö missä se yksi näytelmä vaan jatkaa pyörimistään ilman yleisöä. Kukaan ei tiedä mitä siellä toisella puolella oikeasti tapahtuu ja hyvin pitkälti se tuntuu vaan siltä että kukaan ei edes välitä. On ihmisiä jotka haluaa auttaa mua tekemään sitä teatteri esitystä päivästä toiseen. Kukaan ei vaan ymmärrä miltä tuntuu elää keskellä sitä ylläpidettävää kulissia. Siellä verhon takana on vaan se surkea ja säälittävä tyttö niiden kummallisten tunteiden kanssa joista ei pysty kukaan iloitsemaan. Eikä varmasti kukaan edes ymmärrä sitä miltä vaan tää kaikki voi tuntua. Tunne siitä että et enää edes ole olemassa. Et ole edes ihminen. Et ole mitään. Olet vain se kuva mikä siihen julisteeseen on piirretty. Joku naama ja sille annettu ilme mistä joskus joku vahingossa voi tunnistaa. Kukaan tuskin pystyy tai haluaa pelastaa mitään sellaista mikä enää ei joka päivä jaksa uskoa pelastukseen. Odotan muka sitä auringon paistetta tähän risukasaan. Vaikka en ede tiedä uskonko siihen. En tiedä kohta varmaan omaa nimeänikään. Niin se tyttökin siinä laulaa. En tiedä kuinka kauan tämä teatteri ja sirkus vaan voi enää pyöriä.

Vitun illat

Menee hermot näihin iltoihin. Tuntuu että ehkä en sittenkään selviä tälläkään kertaa ilman mitään rauhoittavaa. Ottaako pienet viinahuurut ja darrassa vanhalle viinalle haisten vai vetääkö sellanen perinteinen lääketokkura että näytän piripäältä seuraavat kaksi päivää? Ollakko taas ihan saatanan pahalla päällä jos ei suorita kumpaakaan? Helvetti. Nää illat ja yöt ja niiden tuottamat kaikenlaiset ajatukset ja sen ympärillä pyörivä sekava olo. Mä en tiedä mihin helvettiin mä tungen tän turhautumisen ja paskan olon. Kiva että muilla menee paremmin mutta kuinka kauan mun pitää vaan kestää tätä kaikkea paskaa ja angstata siitä. Mä haluan saada kaikki järjestykseen. Mä en jaksa tätä sekasortoa ja paskaa oloa enää päivääkään. Mä haluan vaan saada elämäni siihen kuntoon että se olisi taas nauttimisen arvoista vaikka olisin yksin. Mä haluan mun elämän takaisin.

Paluu tuntemattomampaan tuttuuteen

Mitä mä ajattelen? Mun historia toistaa itseään. Mitä mä tunnen? Häpeää, syyllisyyttä, kuristavaa tunnetta kurkussa, pahaa oloa. Mitä mä ajattelen mun tunteista? Ne aja mut hulluuden partaalle. Mitä mä tunnen hulluudesta? En mitään. Mitä mä ajattelen siitä? Sitä että voisin lakata olemasta. Mistä nää kaikki taas tulee kun kaikkihan voisi olla hyvin? Mihin mä päädyn tässä? Ajatukseen siitä että aamulla istun auton ratissa ja odotan että joku ajaa auton kylkeen? Odotan että mussa tapahtuisi muutos? Mikä mussa ikinä voi muuttua? Mä en ikinä muutu kuin kyyniseksi ja tunteettomaksi ulkopuolelta. Rakennan linnan sen ympärille mitä pitäisi särkeä. Miten sen voi särkeä enää kun kaikki on jo rikottu, hajotettu ja poltettu? Miten mä en voi olla kyseenalaistamatta vaan kaikkea mitä mussa tapahtuu? Miksi kaikki mitä mä päätän vaan muuttuu sit kuitenkin takasin siihen mitä se olikin jo ennen? Mä olen ihan yhtä hukassa kun silloin kun huomasin että mä vain olen kasvanut tällaiseksi takkutukaksi joka on vain täynnä ongelmia ja pahaa oloa. Mä en pääse tästä mihinkään ja olen vankina mun oman pääni sisällä. Vankina kaikelle sille mitä olen vihannut. Kaikki mun ympärillä muuttuu paskaksi. Ei musta ole tähän eikä mihinkään eikä tätä kierrettä kukaan pysty pysäyttämään. Se on kuin lopun alkua. Taas takaisin lähtöruutuun. Ehkä mä jollain jaksan ensi kevääseen. Mun on vaan pakko jaksaa koska en pysty vielä vain lakata olemasta niinkuin haluaisin. Jälleen mua polttaa. Taas se sama kuvio kuin aina ennenkin. Mussa on se pieni osa mikä haluaisi sukeltaa siihen vanhaan kirjoitukseen mutta pelkään niitä seuraumuksia. Osa musta haluaa jättää kirjoittamatta kuitenkin sen lopun uudelleen. Mussa on se pieni osa joka ehkä joskus vielä uskoo toivoa jotain mahdotonta. Mä en enää vain tiedä mistä mä sen löydän kun huomaan seisovani jälleen uudelleen siinä mihin en enää ikinä halunnut palata.

Tästä päivästä viisastuneena

Pitkästä aikaa oli kokonainen päivä kun tuntui että olisin oma itseni. Pitkästä aikaa tuntuu siltä että mä tiedän mitä mä olen ja mihin haluan kulkea. On asioita jotka painaa mieltä, on ihmeteltävää miksi mä tunnen tiettyjä asioita edellen, on niitäkin hetkiä kun osaan sulkea kaiken taas edes hetkeksi pois. Osasin tänään hymyilä niin että poskissa tuntui vielä hymyn häivettyä. Tuntui että olen voittamaton, tuntui että pystyn mihin vain. Oli huoleton ihana olo. Pieniä kylmiä väreitä siitä kuin hyvä vain oli olla. Aivan päinvastaista siihen mitä olen ollut pitkän aikaa. Kaikkia ihania uusia muistoja vaalien ja miettien miten pitkän matkan olen saanut tänään kävellä sillä hyvällä tiellä. Kuinka tästä päivästä ei olisi voinutkaan puuttua juuri mitään. Iskee ilta ja pimeys. Sytytän kynttilät ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan ja jään kuuntelemaan tuttua hiljaisuutta. Jossain kaukana mielessä kuuluu kaikki ihanat asiat. Viereisellä tiellä kulkee autoja, kuuluu kaupunki. Kaupunki vaikenee ja tilalle tulee musiikkia. Kuulen sen mutta mielessäni olen kaukana turvassa kaikkea todellisuutta tämän illan. Haluan hautautua tähän hetkelliseen hyvään oloon ja unohtaa sen mitä se huominen voi taas huonoimmillaan olla. Havahdun ja muistan yhtäkiä asioita joita olen haudannut. Kaivan varovasti haamuja menneisyydestäni enkä itke. Olen tässä, olen yksin, olen edelleen hengissä. En tiedä uskallanko pilata tätä kaikkea alkamalla penkomaan sitä menneisyyden haudattua tunnelaatikkoa mikä mieleni vain valtaa omalla painollaan. Alan tuntemaan sekavuutta ja taas kummallisia aaltoja. Haluaisin hetken pitää sylissäni niitä tunteita vaikka tietynlainen katkeruuden pisto käy. Ei se ole katkeruutta hoen. Ymmärrän ettei se ole. Ei ole syytä olla katkera mistään. Kaikki mitä koen tulee eteen tarkoituksella. Kaikella aina täytyy olla tarkoituksensa. Muuten tämä matka on turha. Matkani pitää olla eteenpäin. Haluan osittain hivuttaa sen menneisyyden takaisin siihen hautaan mihin olen sen jo laskenut. En tarvitse sieltä mitään. En halua tarvita tai kaivata mitään mikä rikkoi minut. En halua mitään sitä tuskaa enää takaisin ikinä. Hetkellinen euforia saattaisi hetkeksi palata kunnes taas muistaisi miksi. Pyöritän päätäni ja edelleen sanon itselleni: en ole katkera, en ole jättänyt tuntematta yhtään tunnetta turhaan. Olen kasvanut. Olen tehnyt isomman loikan kun kukaan olisi edes kuvitellut. Hymyilen. Osaan olla yksin ja nautin siitä. Ensimmäistä kertaa tuntuu turvalliselta olla minä, olla yksin. En tarvitse ketäään, en ole riippuvainen kenenkään rakkaudesta. Kenenkään sanat eivät voi rikkoa sitä mitä olen tänään saanut itselleni. En voisi olla onnellisempi juuri nyt. Täysin yksin tanssiessa pimeässä asunnossa pelkissä alusvaatteissa. Tämä olen minä. Kasvanut minä joka vihdoin hymyilee. Olen, elän, tunnen, tiedän, tiedosta, osaan olla. Tämä on parasta aikaa elämässäni jos annan sen vain jatkua. Kaikella tällä on varjopuolensa. Rakennan muuria jonka läpi en enää välttämättä ketään päästä. Rakennan itseni uudelleen. Rakennan ympärilleni muuria suojaavan vallihaudan ja täytän sen vihalla, katkeruudella, vittumaisuudella. "Lähelleni et enää pääse ikinä" koristaisi muurin kyljessä. Haluanko rakentaa sen vai haluanko ottaa riskin? Tiedän mitä pystyn muurillani. Toisaalta ei ole mitään syytä olla rakentamatta korkeampaa muuria ja vielä isompaa vallihautaa täyttäen sen niillä uusilla pedoilla mitä olen löytänyt itsestäni. Osaan minäkin. Osaan joskus paremminkin. Tiedän olevani tässä ja nyt. En kaipaa mitään. En ikävöi sitä tunnetta kun itken ja suljen maailman ulkopuolle. En ikävöi kun tulen satutetuksi eikä kukaan korjaa sitä haavaa puolestani. Arvet punottaa taas. En halua pilata tätä iltaa pohtimalla enää "mitä jos se olisi mennytkin toisin". Se ei mennyt ja se on elämää. Minun elämää, josta tänäänkin viisastuneena, päivä päivältä olen vain enemmän itseni kuin vuosiin. Olen se mitä olen rakentanut. Huolellisemmin halua huolehtia että en enää elämääni ota sellaista kantapään kautta opittavaa virhettä. Suljen silmät ja näen ihmisen jonka joskus tunsin. Se ihminen on ollutta, mennyttä ja kuollutta, eikä ikinä palaa. Avaan silmäni ja tiedän että elämässä odottaa minua vielä niin paljon uusia ihania opittavia asioita. En pysty valitsemaan mitä kaikkea haluan kokea jälleen ensimmäistä kertaa. Nyt olen vihdoin vapaa. Menneisyyden kahleet jäävät taakse. Olen, elän, hengitän, olen oma itseni. Minun kyyneleeni ovat vain minua varten. Minä olen vain minua varten. Ei enää ikinä askelta taakse. Vilkutan menneisyyden haaveille ja sille tunteiden laatikolle, jonka lasken lepoon. Lepää rauhassa, kuljen eteenpäin ja opin antamaan anteeksi. Annoin jo anteeksi ennenkuin itse edes sitä ymmärsin ennenkuin nyt. Mikään ei voi olla parempaa kuin tämä tässä ja nyt. Haluan sen jatkuvan niin ja tiedän että se voi kerrankin olla niin. Huominen tulee aina. Tänään vielä hetken olen vain. Antaa sen huomisen odottaa vielä hetki.

Kello 4:27

Mä olen yrittänyt saada nukutuksi. Mä olen aivan loppu ja väsynyt ja edelleen hereillä. Pää käy aivan ylikierroksilla ja mietin mun tunteita. Mitään en pysty järjellä enää selittämään. Kaikki mitä musta kumpuaa on sitä mitä olen yrittänyt itsekkäästi piiloitella. Kukaan ei tiedä jos en kerro. Kukaan ei saa tietää jos vain tungen sen tunteen syvemmälle. Mun pitäisi huutaa ääneen ja kertoa mitä mä tunnen mutta en saa puettua niitä järkeviksi sanoiksi. Tiedän mihin ne tunteet pitäisi osottaa, tiedän mihin ne tunteet on tarkoitettu. Tapan niitä hetki hetkeltä ja tungen palasina itkien kurkusta alas. En saa sanoa. En saa satuttaa enkä saa kertoa. Täytyy pysyä vaiti. Ihan sama kuinka paljon se mua satuttaa pitää niitä tunteita sisällä. En voi päästää niitä ulos. Se olisi vielä itsekkäämpää pilata muiden elämää sillä että paljastaisin kaiken. Tungen itkien yhä uudelleen ne haaveet pienempinä palasina alas kurkusta. Pala palalta odotan että se tunne vaan lakkaisi. Lopettaisi olemassaolonsa. Poistuisi ja jättäisi rauhaan. Tässä ei ole mitään järkeä enää tuntea sellaisia tunteita. Niiden kanssa on oltava yksin. Kukaan ei ymmärrä ja kukaan ei halua niitä kuulla. Kukaan ei niihin kuitenkaan vastaa. Lopettaisivat olemasta sellaiset ajatukset ja tunteet mitkä saavat nytkin itkemään koska en voi kertoa. En voi paljastaa ikinä enää. Ei enää ikinä...

Tällästä tänään

Perus ilta ripittäytyminen omalle itselleni. Olin unohtanut kuinka lääkepöllyssä voi löytää hetkellinen euforian. Kun kipu häviää ja tulee se leijuva olo. Parempaa leijuvuutta en ehkä nyt voisi toivoa. Pää pyörällä kaikesta miettimisestä. Neljä seinää täynnä ajatuksia ja ihmetyksiä. Melkein naurattaa tällä kertaa. Vaikka tässä mitään nauramista ole tälläkään kertaa. Yritän turruttaa loputkin ajatukset tähän mitä osasin parhaiten. Eikä nyt edes pelota. Itselääkitys taisi olla tämän illan sana. Pieni kuorsaus melkein kuuluu. Mikä sen parempaa nyt kuin jatkaa ihmettelyä kun seinät vähän pyörii.

Toivo pelastumisesta?

Missä vaiheessa kaikki taas alko menemään niin päin vittua? Missä vaiheessa yhtäkkiä kaikki mitä hyvää osasi ajatella muuttui taas siksi mustaksi pilveksi? Missä vaiheessa tää kelkka kääntyi täysin päin vastaiseen suuntaan? Mulla oli toivoa ja haaveita. Tavoitteita siitä mitä tulevaisuudessa otetaan kiinni hävisi yhdessä silmän räpäyksessä ja tilalle tuli taas rämmittävä suo ja pelottavat ajatukset. Lääkkeiden vaikutus ei tunnu turruttavan yhtään. Ei tunnu pikahelpotus eikä mikään muukaan. Sydän hakkaa niin että se tuntuu tulevan rintakehästä ulos. Päässä sumenee ja vintti vain kirjaimellisesti pimenee. Eilinen auringon paiste muuttui taas salamien saartamaksi sateeksi. Luulin saaneeni kaiken raiteilleen siten että pystyn pitämään kiinni omista ohjaksista. Luulin että pystyn pitämään sen suunnan mitä muut vain pitävät oletuksena normaalina. Mihin oma pelastautumisen into katosi? Olenko päätynyt taas siihen rakoon mistä en vain itse pääse enää ylös ilman pelastajaa? Mitä helvettiä on tapahtunut että kaikki meni taas perseelleen? Hakkaan päätä seinään ja haluan vetää pään täyteen niin ettei tunne enää mitään. Turruttaa kaiken paskan taas hetkeksi. Ei enää ikinä uudelleen oli oma lupaukseni itselleni. En ehkä enää sitä pysty pitämään. En ehkä pysty enää pitämään kaikkia ajatuksia poissa niinkuin pitäisi. En ehkä jaksa enää sittenkään sätkiä. En ehkä koskaan parannu enkä muutu enempää "normaaliksi". Tää on se mun elämän loputon kirous mistä en pääse irti. Kumpi on pahempaa, luovuttaa heti vai kärsiä enemmän? Missä menee enää se raja että osaan pysäyttää itseni itseltäni. Tuleeko ikinä sitä pelastajaa jota joskus toivoin? Onko vain kaikki toivo jo vaan menetetty? Milloin nää seinät lopettaa pyörimisen? Olenko enää huomenna? Mitä vittua täällä tapahtuu?

Rakastanko vielä

Ei ole kysymys rakastanko jotakuta. Kyse on rakastanko itseäni. Teenkö elämästäni sen että sitä voi rakastaa? Taakse kun katsoo ei enää näe ehkä yhtä ruusuisin silmin. Tuntee yhä sen tuskan kun rakkaus loppuu. En ole osannut rakastaa itseäni niinkuin pitäisi. En osaa arvostaa itseäni siinä missä osaan ehkä arvostaa muita. En osaa ajatella itsestäni siten miten kuulen muiden puhuvan. En osaa sisäistää ja ymmärtää mitä on rakastaa itseään enemmän kuin mitään muuta. Olenko kadottanut sen omani siihen että halusin päästä eteenpäin. Odottaen yhä etenemistä. Tiedän oman rakkauteni virheet. Näen selkeämmin sen miten toista pitäisi arvostaa ja rakastaa. En voi rakastaa enää siten miten ennen. Ensin täytyy oppia rakastamaan edes laihasti itseään ja hyväksyä elämässään se että tähän mahtuu vain yksi oikea rakkaus ja se on vain itseäni kohtaan. Olen rikkonut itseni. Päästänyt takaisin siihen kuoppaan missä itken itseni uneen. Rakkauteni itseäni kohtaan on kuin katsoisi pohjatonta mustaa aukkoa. Siihen aukkoon sukelsin. Kuvittelin että itseni rakastamista on se että löytää kumppanin joka rakastaa minua enemmän kuin minä itseäni. Pukeutua valkoiseen mekkoon ja jättää se elefantti sinne peränurkkaan. En pääse siihen ellen opi uudelleen hyväksymään itseäni. Kommentit kaikuvat korvissa. Sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan imartelevia sanoja. Sain hyväksyntää ja kateellisia katseita. Näytin hyvältä. Se tunne minkä sain edes hetkeksi. Sen jälkeen se kupla puhkesi. Olin yksin ilman sanoja. Olin sanattomana peilin edessä katsomassa mitä peilissä tuijottaa. Seurasi jälleen se jäätävä kipu, tuska, itsetuho. Ajatukset synkimmästä pahimpaan. Olin yksin. Yksin epätoivoisena ja ei-rakastettuna. "Kuka sinut huolisi?". Ennen hoin sitä muusta syystä. "Tiesitkö, että ihmiset jotka vaikuttavat vahvimmilta ovat useimmiten tunteellisimpia? Tiesitkö, että ihmiset, jotka osoittavat eniten ystävällisyyttä ovat usein kaltoin kohdeltuja? Tiesitkö, että ne, jotka huolehtivat toisista kokoajan ovat niitä, jotka itse tarvitsisivat sitä eniten?" Sikiöasennossa huutaen miksi vihaan itseäni taas tänään enemmän. Rakkaus on katkolla. Olkoot. Rakastaisiko kukaan jos tietäisi koko totuuden? Minä tiedän. Se satuttaa varmasti enemmän muita. Minä sen kanssa kärsin. Oma rakas pieni peilikuva huurun takana. Minä tiedän. Ja tiedän miten rakkaus ja rakkaudettomuus satuttaa. Olin yksin, olen yksin. Laihaa on se rakkaus jota yritän tuntea. Tungen sen tunteen syvemmälle kuin mistä se yritti putkahtaa. Suojamuuria korjataan para-aikaa. Tulkoot huominenkin paska päivä. Siltä välittämättä elefantti saa tulla takaisin ja saan seota tähän omaan rakkaudettomuuteen. Olkoon niin. En kaipaa rakkautta. Tiedän että on jotain parempaakin.

:(

"Tiesitkö, että ihmiset jotka vaikuttavat vahvimmilta ovat useimmiten tunteellisimpia? Tiesitkö, että ihmiset, jotka osoittavat eniten ystävällisyyttä ovat usein kaltoin kohdeltuja? Tiesitkö, että ne, jotka huolehtivat toisista kokoajan ovat niitä, jotka itse tarvitsisivat sitä eniten?" Pitäisipä joku musta just nyt kiinni...

Kesän kuumaa vai kummaa

Monta iltaa olen istunut ja ihmetellyt. Miettinyt mikä niin mättää. Tässä paahtavasaa kuumuudessa on vaikea saada ajatusta kiinni. Vai onko elämäni päässyt muuttumaan ja pohdin vain tyhjää? Onko tämä uusi kummallinen tyhjyys sitä että oppii tyhjentämään edellisen elämän lastin ja taakan harteiltaan ja oppii joskus sen tyhjyyden täyttämään uudelleen? Onko iltaisten valvomisen merkki siitä että pohdin ilman että ajatuksiakaan enää liikkuu. Onko tämä sitä tunteiden pois päältä kääntöä? Pohtia hiljaisuudessaan kaikkea hyvää ja huonoa siitä miltä tämä uusi elämä maistuu. Jotenkin olen tähän päätynyt. Kummaan kuumuuteen hiljaisuuden vallitessa. Outoa kun ovi ei enää perässäni käy. Ovessani ei kello soi. Hiljaisuutta. Kuumuus valtaa mieltä ja asuntoa. Välillä kuuluu kaukaa ääniä ja tiedän että ne eivät ole täällä. Onko tämä ikävää mitä yritän turruttaa? Vai kaikuuko korvissani huuto vihasta? Huudanko minä vieläkin jonkun harhakuvitelman perään? Onko kuumuus aiheuttanut aaltoja mitä en ymmärrä? Mikä on tämä kummallinen tunne mitä en tunne? Missä olen? Olenko? Kylmät väreet syleilevät kun muistelen vieläkin. Onko siinä mitään järkeä? Onko minussa järkeä? En mieti mitä tein väärin. En enää hillitse itseäni. Annan sen kaiken tulla vain ulos ajattelematta. Olen saanut oman turvapaikkani omassa yksinäisyydessä mistä en syytä ketään. Hiljaa joka ilta mietin miten se elämä olisikaan voinut mennä. En olisi sitä mitä olen nyt. Olen kasvanut siihen että ymmärrän mikä on minun uusi arvoni. Tiedän mitä voin olla ja kuinka kamala pystyn olemaan. Tiedostan sen mitä en halua. Tiedän mikä on olla turvassa. Tässä hiljaisessa asunnossa näen kaiken sen mitä ennen vihasin. Olla yksin. Mitä kaikista eniten pelkäsin. Mitä on muka olla niin yksin että vihaa omaa elämäänsä ja on valmis lopettamaan kaiken. Tiedän mitä halusin ja mitä tavoittelin. Tiedostan asioita paremmin kuin ennen. Olen silti edelleen minä. Sain vain uuden kuoren jonka läpi ei niin pääse. Huomaan rikkoneeni entisiä aatteita. Kasvoin niistä. Olen hyväksynyt sen että en enää horju ja haavoitu niin kuin ennen. Teen sen pahemmin. Suojamuuri on vahvistettu ja tiedän että siitä pääsee läpi ne muutamat ihmiset. Tiedän kuka sen muurin edelleen pystyy rikkomaan ja hajottamaan taas kaiken sen mitä itse jo rakensin. En halua enää sitä mitä halusin ennen. Kumma pala kurkussa tarttuu taas kiinni. Ei tänään enää. Haluan hetkeksi hiljaa vajota kuumuuden tuomaan levottomaan lyhyeen uneen ja hetkessä unohtaa taas kaiken. En ole valmis vielä.

krapuladarraeilisenjälkeinen olotila

Tuli taas kuningas sunnuntai ja armoton eilisen poteminen. Ainut asia mitä voi taas itselleen hokea on se etten kännissä toilaile. Miksi mun pitää vielä juoda? Siitä tulee vaan paha olo. Ja kaikki ongelmat tuntuu paisuvan 10 kertaiseen mittakaavaan ja suurennuslasilla vielä siihen päälle tutkiskelee ja pohtii niitä. Tää mikään ei johdu siitä että olisi niin kamala darra ettei kykenissi toimimaan. Tää johtuu siitä että tuntuu taas että pää räjähtää. Vituttaa ja itkettää ja masentaakin olla vaan tässä. Mulla on paha mieli ja puran taas kaikki asiat aivan väärin. Raivoan koska mua suututtaa ja itkettää samaan aikaan ja et vaan kykene olemaan normaalisti. Mä haluan jotain ja ulosantina en päästä sitä ulos. Taas tein jotain tyhmää. Nyt kaduttaa mutta joku "muka" ylpeys estää pyytämästä anteeksi. Ihan kauheeta paskaa. Mä en saa mistään mitään selkoa. Mä en halua myöntää että mulla on ikävä ja mua sattuu. Mä en halua olla enää ikinä heikko ja riippuvainen. Mä en halua enää näitä eilisen jälkeisiä ihme krapula pohdintoja ja jatkuvaa darraa...

Kaikkihan on (muka) hyvin

Uskomatonta miten taas sama kierre on iskeytynyt. Pää pyörällä joka ilta yrität mennä nukkumaan. Silti sieltä väsymyksestä hiipii se joku kummallinen huuto kertomaan että tänäkään yönä ei nukuta. Välillä meni jo niin että pystyi jo vähän hehkuttamaan että uni on alkanut taas olemaan normaalia. Väsynyt ja sekaisin päivästä toiseen vaikka tässä vaiheessa kaikista kauheimpien ajatusten yli on päästy ja pitäisi olla onnellinen olemassa olostaan. Asioilla on ollut kummallinen tapa alkaa jo vähän järjestymään tavalla tai toisella. Kaikkien mittareista lukeneiden mukaan tällä hetkellä kaikki olisi sellaisessa normaalissa hyvässä mallissa. Kaikki on hyvin hoen päivästä toiseen ja illan iskiessä alkaa taas se kummallisuus iskeä. Kai se on sitä kaikki on hyvin uutta minää joka osaa sanoa tähänkin väliin aina muka! Keksii sitten jonkun ajatuskriisin juuri sille hetkelle kun silmät pitäisi olla ummisetettuna unelle. Turha toivo. Korvien tinnitys loppuu vasta kun kuuntelee musiikkia tai on jotain meteliä mihin nukahtaa. Ehkä ne viime yön hyvät unet johtui siitä ihanasta sateen ropinasta minkä ensin pelkäsin pitävän hereillä. Nyt turvaudun kaikkein vanhimpiin aseisiin. Nuijanukutus ei tässä hetkessä enää toimi. Vanhat tutut konkarit kaivautuu korviin johtoja pitkin ja muistuttaa ajoista jolloin oli vaikea nukkua muista syistä. Nyt asiat on toisin. Jollain mittarilla ainakin hyvin. Stressaavia asioita on pystynyt uusin keinoin sulkemaan jo pois mielestä ja silti palaan tähän nukkumattomuuden noidankehään. Mitä muka on taas niin ihmeellistä että valvottaa..? Kaikki jutut on kohtuullisella mallilla. On inhottavia asioita tältäkin päivältä ja osannut niitä siirtää syrjään ja antanut hymyn tulla huulille. Kaikki siinä. Ei mitään, muka hyvin. Mitä ihmettä? Se on vielä mentävä syvemmälle tutkimaan onko tämä taas se vanha kolttonen viimeisestä peränurkasta jona vain vähän vielä vittuillakseen testaa. Turha yrittää enää tänää sen uhriksi joutua. Haistatan paskat ja käännänkin kyljelleen ja unten maille. Paskat. Kaikkihan alkaa kohta (muka vasta) olla hyvin.

Oppia tuntemaan uudelleen

Mä yritän miettiä mitä se on oppia tuntemaan uudelleen. Oppia se mitä on ihastumisen ilo, oppia se jännittävä perhosia vatsassa tunne, tuntea sitä ihmeellistä hyvänoloista ikävää ja kaipuuta. Pohtia mitähän se musta nyt ajattelee ja myhäillä hiljaa mielessään kun joku on ihana ja kiva. Missä vaiheessa tätä itsenäistymistä tulee se tunne että on valmis taas päästämään jonkun ihmisen niin lähelle pelkäämättä sitä että tulen pahasti satutetuksi? Olen oppinut miten ihmissuhteissa saadaan pahasti turpaan ja olen nähnyt ne pienet hetket siitä mitä on olla helvetin onnellinen jonkun kanssa. Missä vaiheessa sitä uskaltaa ja haluaa kokeilla uudelleen? Päässä pyörii ajatus että en halua enää ikinä tuntea. Miksi se onkin niin helvetin vaikeaa luottaa muihin ja päästää joku siihen viereen nukkumaan ja itse nukahtaa ajatukseen että nyt on hyvä ja turvallinen olla. Koska loppuu se pelkääminen siitä että en ole tarpeeksi hyvä ja jään vain toiseksi? Missä vaiheessa rehellisesti voi sanoa että kaikki menneet tunteet on käsitelty ja on valmis oppimaan uudelleen? Selkäpiitä kiipeää ajatus siitä että näin se on tarkoitettu olevan ja olen yksin. En pelkää olla yksin, pelkään olevani tunteeton. En tiedä missä menee se raja ihmisen lähelle päästämisessä ja pois työntämisessä. Halu juosta karkuun iskee välittömästi jos ajattelee liian pitkälle sitä että joku haluaisi olla enemmän ja lähempänä. Hypoteettisesti asiaa pyöritellen mielessä pakokauhua silmiin katoen silti jään miettimään mitä haluan tuntea. Helpompaa on sanoa mitä en ehdottomasti halua. Pää pyörällä miettien miten saisin itseni siihen asemaan että tiedän mitä haluan ja mitä haluan tuntea. Yöllinen kaipuu tuttuun ja turvalliseen ei enää tule. Se on osittaista halua päästä eteenpäin ja tuntea itsensä paremmin. Missä minä olen ja mitä tunnen? Helvetillisessä määrin hyviä kysymyksiä ihan väärään aikaan..

Vuoristoradassa kasvaen vai kasvattaen?

Kolme viikkoa taas vedelty menemään tätä tunteiden vuoristorataa enemmän ja vähemmän hatusta kiinni pitäen. Ollut hetkiä kun tuntuu että vihdoin se alamäki tyssää, muuttuu loivemmaksi ja loivemmaksi, kääntää vähän suuntaa ja aloittaa pientä kipuamista ylöspäin. Taas tullut tielle kamalia mörköjä jotka yrittää taas kiskoa kaiken onnistumisen ilon pois kokonaan. Olo on ollut enemmän minä itse kuin aikoihin enkä pelkää katsoa sitä ihmistä joka tuijottaa peilistä takaisin. Pää on mennyt enemmän rallia mitä keho on sallinut ja samoin toisin päin olen rääkännyt kehoa viinalla ja yrittänyt turruttaa päätä pienemmälle. Taas on ollut hyvin kummallisia tunnistamattomia tunteita ja kohtia joissa huomaan nauravani vähän aina äänekkäämmin. Olenko vihdoinkin alkanut päästä siihen mitä tässä on tavoiteltu, hetkellinen onnellisuus ja hyvä olo?! Yhtä nopeasti tässä yhtälöstä on laskettavissa kuinka monta kertaa siltä nousevalta pilveltä mut on ammuttu alas. Se sattuu edelleen. Kaikki arvet näkyy ja punoittaa. En erota rupea auki olevasta haavasta vielä. Ehkä mulla sittenkin on vielä jotain toivoa sen kanssa että opin elämään yksin ja olemaan itsenäinen. Pelottavaa on ottaa kaikki askeleet yksin ja kohdata sana sinkku. En vieläkään osaa sanoa sitä. Enkä tiedä mitä hehkuttamista sinkkuelämässä on kun tuntuu tänäänkin siltä että maksa kaipaa enemmän lepoa mitä osaan sille antaa. Pöhöttyminen, turpoaminen ja jatkuva darraaminen alkaa tuntua jo siltä että haluaisi vaan lopettaa. Korkki ei meinaa pysyä kiinni niissäkään tilanteissa missä kaikki korkit pitäisi olla lukkojen takana visusti. Paljon on vielä matkaa siihen että uskaltaa joitain asioita kohdata selvinpäin. Ennen ei voinut kokea tälläistä ongelmaa kun sen tyhjyyden täytti edes joku tarkoitus. Sentään moraali ja kaikki typerä sekoiluun sotkeutuminen on siinä pisteessä missä niiden kuuluu olla. Vaikka kuulen sen muiden suusta kuinka pitäisi jättää tunteet ja moraali sivuun ja antaa vaan palaa, niin edelleen tunnen kuinka esteet ja muurit tulevat mielessä tielle johtuen vain siitä yhdestä lauseesta; rakkaus ja se kaikki kaipuu. Osaako sitä ikinä päästää irti ja kokeilla edes miltä tuntuu pitää jotain kädestä, halata tarkoituksella ja suudella. Osaako sitä katsoa toista ihmistä samoin silmin kuin sitä mitä ei enää ole? Ainakin maine on nimensä veroinen mikä helpottaa oloa ja liikkumista ja pitää pahimmat vonkaajat loitolla. Ihmettelen mitä tämä tämmöinen aikuistuminen voi olla? Ehkä ymmärrän kuinka satuttaisin vain itseäni sillä että antaisin kaiken vaikutuksen tulla läpi. Ehkä oikeasti kasvoin jo niin aikuiseksi hetkessä että en halua enää olla se sellainen samanlainen villi-nuori-sinkku kuin viimeksi. Ehkä nämä kaikki vuodet toivat sitä turvallista tietoa että voit luottaa siihen ihmiseen jonka kanssa sänkyyn pääset. Pelkään liikaa että tunne puoli sanoo itsensä irti ja itken vain siksi että joudun ääneen muille kertomaan olevani sinkku. Sana yököttää joka kerralla kun sen kirjoittaa vaikka siitä pitäisi alkaa oppia nauttimaan. Olen liian takertunut siihen vanhaan fiilikseen ja yritän ymmärtää ja ajatella asian vain niin että se suojelee minua, ainakin toistaiseksi. Ehkä joku päivä olen valmis päästämään jonkun vieraan omaan sänkyyni mutta se päivä ei kyllä tule nyt eikä pian. Täytyy vain kääntää asia mielessä niin että olen ylpeä siitä että en heitä tunteitani romukoppaan ja hölmöole sinkkuuttani. Se kertoo mulle itselle juuri sen että se rakkaus on aitoa, edelleen. Ja ne kaikki tunteet ovat olleet vain oikeita ja sen arvoisia vaikka se satuttaa. Kasvoin taas enemmän kuin uskoin tässä vaunussa.

Paskan viikon lopetus

Olisikos taas niin mun tuuria että koko viikonloppu meni taas pieleen..? Kivahan se on viettää aikaa yksin välillä mutta ehkä näin pitkään odotetun vapaan viikonlopun olisi voinut viettää muulla tavalla.. Kaikki suunnitelmat mun tuurilla on mennyt vaan vituiksi. Yritin kehittää tekemistä ettei tarvitsisi istua omien ajatusten kanssa. Ne ajatukset ei ole mitään valoisia ja hyväntuulisia. Aamulla herätessä pääsi ensimmäinen itku kun tajusi sen kaiken taas olleen unta ja heräät yksin. Kuinka surkeaa ja säälittävää on itkeä taas kun ei jaksa enää miettiä uusia suunnitelmia eikä yrittää enää kehittää mitään. Fiilis koko viikonloppuun oli jo eilen pilalla. Eikä tää koko viikko siis yhtään sen paremmaksi muuttunut. Alkaa usko loppumaan siihen että mua mikään kiva odottaisi enää ikinä..

Taas yksi maailmanlopun ilta

Toissa päivänä tuli taas maailmanloppu, eilen olin vaan niin loppu ja tänään taas ilmassa sitä maailmanlopun iltaa mikä ei vaan lopu ikinä. Toisaalta on aivan sanaton ja tyhjä kun toinen puoli on sitä että se huutaa, raivoaa, vihaa ja polttaa sisältä. Kolmas tila siihen soppaan on vain yksinkertaisesti paha olo suru, sen tuska ja särky. Pää lyö miltein tyhjää, kroppa huutaa väsymystä, päähän särkee, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Kylmä hiki virtaa vaikka paleltaa ja samalla kuumottaa. Mun päässä ei vain tapahdu mitään järkevää. Täynnä tunteiden kuohahduksia ja itkua keskellä päivää. Surua, tuskaa jota ei pysty käsittelemään. Koko tilannetta ei pysty käsittämään. Miten helvetissä kaikki vain menee pieleen ja tulee jatkuvaa pahaa oloa? Neuvot "yritä pysyä positiivisena" ja "kyllä se siitä" kuullostaa niin laimealta paskalta. Mulla on oikeus mun tunteisiin ja nyt vaan tuntuu pahalta. Totuus kaikkien ajatuksista tähän mun "kummalliseen vaiheeseen" ei kuitenkaan välity mulle. Eikä siihen voi todeta ihan sama. "yritä miettiä kivoja asioita" no kivaahan se olis jos koko ajan ei vituttaisi ja olisi niin surullinen. Peitteen päivästä toiseen oikeita tunteita ja tuntuu että hukun niihin.. Tunnen olevani niin yksin ja ymmärtämättömissä. Edelleen mielessä pyörii ajatus että ehkä kukaan ei mua ymmärrä eikä tule ymmärtämäänkään. Vieläkin pohdin niitä vaihtoehtoja tän ja huomisen välillä. Yksin ollessa ne ajatukset alkaa olla aika pelottavia. Muiden läsnäollessa piilottelen niitä. Toivon jotenkin että tapahtuisi jotain ääretöntä. Joko todella pahaa kuten voisi jo ennakoida tai sitten jotain yllättävän positiivista mikä veisi kaikki pahat ajatukset pois. Jälkimmäiseen en osaa edes uskoa kun kaikki paska on tullut jo hyvin pitkälti niskaan. Muiden valehtelut, peittelyt, juoruamiset ja paskanpuhumisetkin on käynyt jo ilmi. Tunnen olevani huono jälleen kerran ja jälleen myös niin väärin ymmärretty ja ei-rakastettu. Mun maailma on ehkä jotain mitä muut ei vaan ymmärrä ja mihin ei voi samaistua. Eikä tälläistä ihmistä voi rakastaa eikä antaa aikaa kasvaa. Eikä rakkautta saa pyyteettömästi ja avusta pitää maksaa. Kuka rakastaisi oikeasti ja aidosti ihmistä joka on täynnä sekavia tunteita, jonka elämä on rikkonaista, saati sellaista joka ei tiedä haluaako se enää elää. Kuka antaisi mahdollisuuden surkeuden perikuvalle, joka on niin rikki ettei sen korjaamiseen enää kohta ole mitään toivoa (eikä siihen varaosia löydy). Väsymys painaa ja kurkkua kuristaa. Tuntuu vaan taas niin siltä että se maailmanlopun itku vielä pääse valloilleen ja siirryn synkimpiin hetkiin ja odotan viikatemiestä korjaamaan pottia. Ei se itku tuo niitä asioita yhtään sen lähemmäs tai vie niitä kauemmaksi. Se vain tulee koska olen satutettu, loukattu ja ei-rakastettu. Muka niin itsekäs kuin olenkin, ehkä olen tämän kaiken rangaistuksen ansainnut...?

Taas lisää paskaa niskaan

Ihan kirjaimellisesti alkaa riittää jo kaikki tää paska mitä mun niskaan kaadetaan. Kaikki menettää taas niin merkityksensä ja mä vaan haluan luovuttaa tässä ja nyt. Mä en enää jaksa. Mitä järkeä on edes yrittää enää elää kun ei tätä voi mitenkään elämäksi kutsua? Mulla ei ole elämänlaatua eikä mulla ole enää mitään minkä eteen taistella kun kaikki on jo menetetty. Ehkä mä en vaan ansaitse elää...

Taas ne yölliset

Taas on kello sen mitä joka yö kun jään miettimään asioita. Joka ilta ennen nukkumaan menoa ajatukset pyörii. Tänään vielä sen lisäksi tinnittää eikä pienen koiran tuhina auta peittämään kaikkea sitä kohinaa mitä korvien välissä on taas. Yritän sulkea korvat ja silmät kaikelta mikä on taas yksi mahdottomuus. Mulla on liian kova ikävä. Ikävä mun vanhaa elämää. Ikävä sitä milloin asioilla oli vain tapana järjestyä. Sitä aikaa kun mulla oli hyvä olla. Sitä aikaa kun olin itsevarma ja tiesin missä menen. Kohta mennyt lähemmäs 2 vuotta täyden hävityksen keskellä. Milloin olisi se hetki kun lakkaa ilävöimästä sitä mitä mulla joskus olisi ja alkaisi taas nauttimaan siitä mitä mulla on? Mihin se kaikki vaan hävisi ja jäljelle jäi iso ikävä ja kaikki mahdolliset huonot tunteet. Ikävästä on tullut päivien taakka, se mikä saa huutamaan ilman syytä, suuttumaan ja ärsyyntymään tuliherkästi. Se ikävä jota yrittää vain parhaansa mukaan peitellä ja yrittää hymyillä vaikka se ikävä on vain päällimmäinen tunne. Mielummin kääriytyisin ja hukkuisin siihen suruun kun yrittäisin väkisin näyttää onnelliselta. Itkua pitää peitellä ja suuttumista hillitä. Se tunteiden lukko on tulossa ja pelkään sitä mitä siitä vielä seuraa. Ikävästä ikävään ja vielä ikävämpään. Pelkään taas sitä että kohta sattuu vielä lisää koska se ikävä on vain niin kovasti päällä että se antaa herkkyyttä kaikelle muullekin. Helpompi loukata, satuttaa ja hyväksikäyttää. Tunteet on mulla taas niin kummallisessa tilassa etten osaa ajatella. Yritän miettiä mitä se on mitä oikeasti ikävöin mutta se vain on sitä kaikkea, ihan kaikkea. Riitelyäkin, sen jälkeen tehtyä sovintoa. Ihania hetkiä ja yllätyksiä. On paljon asioita mitä en ikävöi enkä tule ikävöimään mutta ei niitäkään voi olla vaan miettimättä ja pohtia sitä miksi se tuntui siltä. Teen asioista liian vaikeita ja hankalaa, mutta silti yrittämisestä huolimatta mä en vain pääse siihen pisteeseen että ei olisi enää ikävä. Loppuuko se ikinä? Ikuisesti tiedän jääväni miettimään paljon näitä tunteita ja tapahtumia. Ehkä tää on just sitä ikävää mikä ei ikinä lakkaa koska se kosketti liian syvältä. Se kaikki mikä siihen ikävään johtaa. Se alkuhuuma, se totaalinen rakastuminen, se hirveä satuttaminen, se onni mitä on olla yhdessä ja tuntea itsensä toisen kanssa yhdeksi. Se suru, se ikävä ja toivo. Se mitä toivon on mahdotonta ja pitäisi painaa unholaan ja todella antaa olla ja antaa ajan kulua. Se ikävä sen estää ja se tunne mitä ei kukaan muu ymmärrä, millaista se vain oli ja on edelleen; rakastaa toista niin että sitä ei itse ymmärrä aina ja kuinka se vain sattuu. Ei tää ikävä helpota helpolla eikä todella tule unohtamaan. Ehkä nyt toivon myös sitä että joku päivä tiedän mitä se on kun toinen haluaa olla mun kanssa yhtä paljon kuin sitä ikävää voisi tuntea jo pienen hetken päästä kun on kädestä päästänyt irti. Että se joskus olisi sitä mitä itse kokee eikä vain kuvitelmaa ja toiveita ja haaveita ja hukkaan heitettyjä odotuksia. Tästä ikävästä ei pysty edes päästämään irti, typerästi mun sisällä yhä elää se pieni toivo että ikävä ojentaa kätensä takaisin ja pyytää vielä jäämään ja sanoo rakastavansa. Ikävä tulee uniin tänäkin yönä, toivoisin sen vain tämän kerran olevan sitä hyvää unta missä se kaikki järjestyisi tavalla tai toisella. Ikävä ei anna mun järjestää asioita niin kuin mä haluaisin, siihen samaN ikävään tarvittaisiin kaksi ja tässä mä olen yksin mun ikävän kanssa eikä loppua näy muuten kuin yksin.

Paha olla ja itkettää

Tänään se taas räjähti, tunteiden jättipotti. On niin saatanan paha olla ja vaan itkettää. Tuntuu niin pahalta ettei sitä tunnetta saa purettua mihinkään. Itken jokaikisen asian takia. Taas se tunne kuohu valtasi ja tuntuu kuin mua revittäisiin vaan kappaleiksi. Päähän särkee ja silmät turpaan minkä ehtii. Joka paikkaan vaan sattuu ja tuntuu ettei lohtua tule mistään. Mä olen rikki ja revitty kappaleiksi. Kaikki mun tunteet on muille mitättömiä. Mä tyhmänä olen jaksanut uskoa ja kuvitella vain kaikkiin hyviin asioihin ja nyt taas kaikki meni vaan kerta hulauksella veimäristä alas. Mä en ikinä halua enää rakastua jos se on näin hirveetä tuskaa. Mä vaan kuvittelin että kaikki on hyvin ja hetken päästä mikään ei enää taas ollut niinkuin luulin. Miten ihminen voi käsittää muka asiat niin väärin? Miten ihminen voi olla niin typerä ja uskoa aina vaan kerta toisensa jälkeen että kaikki järjestyy? Kaikki se työ mitä olen yrittänyt tehdä vaan meni taas hukkaan. Mä elän ihan liikaa tunteella. Mua ei ohjaa aina järki vaan se 110prosenttia tunnetta. Ja taas mua on satutettu ja loukattu. Mä tukehdun näihin kyyneliin ja hukun tähän suruun ja pahaan oloon. Missään ei ole mitään järkeä ja mä seison taas keskellä helvetinmoista tunne kriisiä ja kuohua. Tunteminen on ihan perseestä. Mä en halua tälläistä elämää että mä saan olla muiden heiteltävänä päivästä toiseen. Mä en halua olla tunne rätti. Mä haluan sulkea kaiken pois päältä ettei mikään enää vain tuntuisi miltään. Klo on ollut kateissa ja pienistä hetkistä olen saanut nauttia ja niistä saanut sen kuvitelman että kaikella tässä elämässä on tarkoitus päättyä hyvin. Kaikella oli tarkoitus. Mä en jaksa enää miettiä olenko mä hyväksytty, haluttu ja rakastettu. Mut korvataan vaan heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen jollain muulla ja mulla ei ole enää mitään väliä. Mun tunteet on vaan ihan sama ja antaa olla. Mun tunteminen on ihan täyttä paskaa niille joille mä olen halunnut antaa kaiken ja joiden eteen olen ollut valmis luopumaan kaikesta ja luopunut monesta. Mua sattuu ja mä en pysty sulkemaan silmiä vaikka luomet on jo niin turvoksissa ettei ne vain meinaa pysyä auki. Miksi mua pitää satuttaa niin paljon ettei musta enää yksinkertaisesti jää mitään jäljelle? Miksei mulla voi olla väliä? Miksei mun asiat vaan voi alkaa jo järjestymään? Mä en jaksa enää itkeä, mä olen niin väsynyt etten jaksa taas kohta enää mitään. Mä haluan vaan turvaan ja pian. Mikään ei tunnu järkevältä enkä mitään halua päättää. Mä en halua että kaikki vaan menee näin päin vittua. Mä en jaksa sitä enää. Mä haluan kotiin

Aika, ajaton, ajassa, aikaa?

Pää on yllättäen pyörällä asioista mitä tapahtuu ja tietenkin niistä mitä ei taphdu. Tuntuu taas ettei mikään vaan onnistu ja kaikki jotenkin junnaa paikallaan. Hukkaan itsestäni hetki hetkeltä jotain vaikka yritän itseäni kasvattaa ja saada silmäni vain enemmän avautumaan. Tuntuu kuin kävelisi pilvien ja auringon välitilassa missä ajalla ei ole mitään merkitystä ja paikallaan ihmettelee mitä tässä pitäisi tapahtua. Taas on edessä yksi uneton yö. Tunteet tuntuu vain jäätyneen tai sitten tunnen kaikki tunteet yhdellä kertaa etten osaa erottaa mistään mitään. Aika on nyt se käsite mitä ei ole. Aika on sitä että päivä alkaa ja päivä päättyy. Johonkin kellon aikaan jotain tapahtuu mutta minkään ajan tahtiin en kulje. Ei ole yhtään sen enempää eilistä tai huomista, ei ole hetkeä tässä ja nyt. Kaikki aika on menettänyt merkityksensä ja se käsite ei ole mulle mitenkään tuttu. Mä olen aivan varmasti itselleni aivan liian rankka ja vaativa ja nyt vellon oloissa ja ajassa mitkä on jotenkin vain merkityksemättömiä. Hullua on vaasti sitä ettei enää tunnista mitään aikaa. Ehkä tää on jo sitä hulluutta missä ei enää vain erota mitään. En erota enää surua ja iloa, en aikaa, en paikkaa. Tuntuu kuin vain lipuu tiedottomuudessa tiedostaen silti kaiken. Mikään ei huvita ja mikään ei tunnu normaalilta. Kaiketi kaikki on niin hyvin kuin ne voisi olla mutta miten tässä voi päästä eteenpäin? Välitila jossa nyt tuntuu ettei siinä ole mitään järkeä ja tuntuu ettei se myöskään ikinä lopu. En pysty vaikuttamaan mihinkään koska en pysty tekemään päätöksiä. En kykene sanomaan aikarajaa koska aika on vain se käsite jota ilman elän. On se hetki ja on tuo hetki mutta se ei ole ajalla määriteltyä mitenkään. Ei missään suunnassa. Mikä on tämä tila ja ajattomuus ja miksei se sitten voi vain loppua? Olen kärsimätön enkä jaksa olla riippuvainen. Turhauttaa, itkettää ja tuntuu niin perkeleen tyhjältä. En ole kokonainen. Musta puuttuu iso pala ja olen lohduton koska en tiedä miten sitä saavuttaa ajattomasti. Pitkästä aikaa tekisi mieli tukeutua henkimaailman puoleen vaikka viimeksi en tiennyt oliko se pyydetty apu sitä mitä sen olisi pitänyt olla. Miten voi taas olla se olo että vain haluaa luovuttaa ja antaa kaikkien muiden tehdä ne päätökset? Kaikki on jo kuitenkin jonkun muun päättämää. En halua päättää mitään oli se toinen. Kumpa aika antaisi jo myöden ja vastaukset tietämättömyyteen. Turha ja turta. Sanaton ja ajaton. Tyhjä ja tyhjää. Ikävä.

Kaiken vaikeutta

Kumpa osaisin kirjoittaa sellaisen rakkaustarinan omaan elämääni mitä olen halunnut, haaveillut ja uskonut. Kumpa elämässä voisi kirjoittaa yli sen mitä katuu ja haluaisi jälkikäteen muuttaa. Kun elämässä saisi tehdä asioita uudelleen eikä aina kokea kaikkea vaikeimman kautta. Kaikki vaikeudet on tuntunut vain siltä että ne laskeutui mustana pilvenä mun päälle ja otti syleilyyn kaikella tuiskulla ja salamoilla. Kaikki vaikeudet on saanut mut pelkäämään asioita eri tavalla. Kaikkien vaikeuksien kannattelu on taakka. Kaikki mitä voi kuvitella että menee pieleen antavat itsestään sen kaikista vaikeimman puolen. Opin vaikeimman kautta mitä on kun nöyrtyy ottamaan avun vastaan vaikka siinä ei ole mitään hävittävää ja mitään noloa. Nöyryyttänyt omaa itsenäisyyttä ja kovuutta sillä että antanut vaikeuksien kantaa liian pitkälle ennenkuin suostui taipumaan omista ehdoista ja rajoista. Kaikki vaikeudet on langetettu liian nopeasti yhden ihmisen niskaan.. Kumpa voisin voittaa omat vaikeudet ja kirjoittaa edes loppu tarinan uusiksi ennen todellista loppua. Ennenkuin on liian väsynyt ja luovuttaa. Luopuu kaikesta siitä mikä olisi sen taistelun arvoista. Kirjoittaisin itselleni rakkaustarinan lopun, sen imelän "he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka". Sen vaikeus ja kirjoittaminen. Sen rakkauden tunnustaminen. Yksin peiton alla mietin että miten onkaan vaikeaa kohdata tätä maailmaa täysin yksin ilman sitä joka tekee elämästä elämisen ja taistelun arvoisen. Se toinen joka täydentää elämää epätäydellisyyksineen ja tekee ennemminkin tekisi meistä epätäydellisen täydellisen ja antaisi vihdoin sen onnen ja onnellisen lopun. Ennen kaikkea lopettaisi kanssani sen kaikista kauheimmat vaikeuden. Päästäisiin kanssani irti ja antaisi täydellisesti sen kaiken kaaoksen kaikilta ympäriltä. Kumpa saisin sanottua kaikki vaikeimmatkin asiat ja lopettaisin sen toisen kanssa kaikki vaikeudet ja yhdessä saisimme onnen, ilon, elämänilon ja tyytyväisyyden. Tyytymällä siihen mitä me voisimme saavuttaa, ansaita ja pystyisimme yhdessä tekemään ja olemaan. Kaikessa vaikeudesta haluan uskoa että rakkaus voittaa kaiken, vihan, surun, yksinäisyyden ja synkkyyden antaen vain tilaa sille mikä on tärkeintä, me, minä ja sinä ja meidän tulevaisuus ja perhe. Antaa tilaa rakastaa ja kasvaa. Kukoistaa ja hyvänolon tunteen. Se mikä meille kuuluu ja me ansaitsemme. Saavutamme, pystymme. Tukien, rakastaen, ymmärtäen. Meidän onni, elämä, koti ja yhteinen (ikuinen) tulevaisuus. Kaikki vaikeudet yhdessä selättäen. Kaikesta vaikeudesta irti päästäen siihen onnen satamaan jotka kumpikin ansaitsee. Rukoillen, toivoen, uskoen ja rakastaen onnelliseen loppuun. Kumpa se ei olisi niin vaikeaa kuin se voi kuulostaa. Tämän vaikeuden olen valmis selättämään keinoja kaihtamatta, jos saan kuulla sen että en usko siihen yksin.

Pakka leviää

Sinnittelyistä ja sätkimisestä huolimatta alkaa olla se tilanne kun tekee mieli levittää se kasattu ja helvetin hutera korttitalo. Tai ennemminkin tilanne on jo se kun se talo on jo mun puolesta kaadettu ja pitäisi sitä pakkaa alkaa kasaamaan taas jälleen uudelleen. Kaikki siitä pakasta on jo levitetty niin ettei enää yletä niille reunimmaisille korteille enää. Kaikki kortit mitä yritti haalia käteen viedään niinkuin lapselta karkki kädestä. Jää vaan tyhjänä kuorena tuijottamaan että mitä tapahtui ja itku alkaa. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista se huonoin käsi vaan osui taas mulle. Jotenkin en jaksa enää uskoa että tää on vaan jotain pientä koettelemusta. Tässä alkaa pieneltä ihmiseltä keinot ja voimat loppu. Sätkien ja itkien taas huomiseen ahdistavaan työpäivään pitäisi olla jotenkin henkisesti valmistautunut vaikka tekisin mitä vain mielummin kun menisin taas kohtaamaan sitä paskaa. Järki lähtee kun miettiikin miten taas huomenna saa yrittää kaikkensa että pystyy pitämään itsensä kasassa koko päivän ajan. Työpäivän päätteeksi voi istua taas autoon ja turautta itkut kun käynnistelee sitä kotimatkaa takaisin äitin helmoihin. Luulin jo hetken että asiat olisi mitenkään ollut järjestyksessä. Ja taas tuli turpaan 100-0 ja ollaan sellaisen mylläkän keskellä että oksat pois. Ihan kun joku jaksaisi pudottaa katolta painavaa lunta tän huteran korttitalon päälle ja hautaudun sen alle yrittäen pitää kiinni vain siitä ajatuksesta että on olemassa yksi taistelun arvoinen ihminen, jonka vuoksi pitää vaan jaksaa sätkiä vielä vähän ja vielä vähän enemmän. Levitetystä pakasta paljastui taas pari jokeria jotka sai taas tunteet siihen pisteeseen ettei mulla ole joidenkin mielestä enää mitään väliä. Sain kylmää kyytiä jälleen ja pari korttia pakasta hukkumaan. Siinä seisoi taas ihmisten kurja puoli että ne kortit kannattaa jo heittää väkisin pois tästä pakasta ja jättää sekoittamatta. Kuuntelen korvien kohinaa ja tikittävää kelloa ja tuskaisen siitä että en tunne olevani kotona tai missään. Hetken sain kokea miltä tuntuu se hyvä olo kun sai olla toisen vieressä ja herätä aamuyöllä kaappaukseen kun olin eksynyt kainalosta. Herätä vielä siitä samasta kainalosta tuntien iloa ja hyvää oloa vaikka kaikki oli ehkä sekavaa. Mutta se tunne mikä oli niinä hetkinä sai uskomaan taas vähän edes siihen että se oli sitä miltä oikeasti onni tuntuu. Onni ja hyvä olo ja se tunne. Miltä tuntuikaan salaa katsoa kun toinen nukkuu ja kuiskailla hiljaa tunteitaan ulos, tietäen kuitenkin ettei tule kuulluksi. Varovasti paijata toisen päätä ja silittää sormella varovasti. Pientä ja salaista. Sitä hetkeä ajatellen on vaikea yrittää nyt saada unta ja tarmoa. Ne hetket painautui syvälle ja yritän pitää ne omassa kuplassani ja hyväillä niitä kun taas paha olo lyö päälle. Surua on se jos se kaikki jää kuvitelmiin ja sydän särkyy. Särkynyt olen jokaisesta paikasta mitä olen löytänyt ja mitä elämässäni on. Liian paljon yksi pieni saa kantaakseen ja liian kauas pakasta kortteja heitellään. Pelkään että vielä tulee se päivä jolloin seison siinä samassa risteyksessä kuin muutama viikko yli vuosi sitten. Pelkään että en saa pidettyä kädessä yhtään ainutta korttia jossa kuva osoittaisi mihin suuntaan mennä. Kortit käy jo vähiin mistä mitään rakentaa. Silti vielä viimeisin voimin yritän jaksaa, yritän uskoa ja yritän luoda itseeni voimaa ja halua taistella sen arvokkaimman kortin ja käden eteen niin että saisin vihdoin sen mitä onni saa olla joka aamu. Vielä kerran ne kortit käteen jotka voin vaihtaa siihen tunteeseen. Ja säilyttää onnen ja tunteen pidempään kuin koskaan ennen. Toivon.

...

Hetki sitten tuntui että mulla olis ollut miljoona asiaa sanottavana ja nyt ne kaikki sanat on takertunut kurkkuun kiinni. Tuntuu kuin puoliksi tukehtuisi. Päässä pyörii jatkuvasti kummallisia ajatuksia ja tunteet sekoittaa sen tuottamisen sanoiksi. Kurkussa on pala mitä en vain tunnu saavan pois. Mä mietin listaa asioista mitä piti saada ylös ja edelleen vaan mun päässä pyörii enkä saa mistään mitään selkoa. On haaveet ja toiveet ja tunteet. Ja sitten olisi se mitä pitäisi tehdä. Huimaa. Onko tääkin sit sitä tunne yliherkkyyttä ettei voi ajatella hetkeäkään järjellä koska siihen tunteeseen tahtoo tuntuvan nyt tukehtua. Pistelee vartalosta kun muistelee tiettyjä hetkiä. Hurjia kylmiä väreitä kaikkeen tähän valmiiksi sekavaan olotilaan. Ja tiedän ettei tämä kummallisuus ole hetkeen häviämässä.. Kuinka sitä vain lievittäisi ilman että satuttaa itseään..? Olen aivan pelkkää pistettä toisensa perään... Siinä varmaan kiteytettynä tai ainakin yritys selittää itelle miltä nyt tuntuu..