Paha olla ja itkettää

Tänään se taas räjähti, tunteiden jättipotti. On niin saatanan paha olla ja vaan itkettää. Tuntuu niin pahalta ettei sitä tunnetta saa purettua mihinkään. Itken jokaikisen asian takia. Taas se tunne kuohu valtasi ja tuntuu kuin mua revittäisiin vaan kappaleiksi. Päähän särkee ja silmät turpaan minkä ehtii. Joka paikkaan vaan sattuu ja tuntuu ettei lohtua tule mistään. Mä olen rikki ja revitty kappaleiksi. Kaikki mun tunteet on muille mitättömiä. Mä tyhmänä olen jaksanut uskoa ja kuvitella vain kaikkiin hyviin asioihin ja nyt taas kaikki meni vaan kerta hulauksella veimäristä alas. Mä en ikinä halua enää rakastua jos se on näin hirveetä tuskaa. Mä vaan kuvittelin että kaikki on hyvin ja hetken päästä mikään ei enää taas ollut niinkuin luulin. Miten ihminen voi käsittää muka asiat niin väärin? Miten ihminen voi olla niin typerä ja uskoa aina vaan kerta toisensa jälkeen että kaikki järjestyy? Kaikki se työ mitä olen yrittänyt tehdä vaan meni taas hukkaan. Mä elän ihan liikaa tunteella. Mua ei ohjaa aina järki vaan se 110prosenttia tunnetta. Ja taas mua on satutettu ja loukattu. Mä tukehdun näihin kyyneliin ja hukun tähän suruun ja pahaan oloon. Missään ei ole mitään järkeä ja mä seison taas keskellä helvetinmoista tunne kriisiä ja kuohua. Tunteminen on ihan perseestä. Mä en halua tälläistä elämää että mä saan olla muiden heiteltävänä päivästä toiseen. Mä en halua olla tunne rätti. Mä haluan sulkea kaiken pois päältä ettei mikään enää vain tuntuisi miltään. Klo on ollut kateissa ja pienistä hetkistä olen saanut nauttia ja niistä saanut sen kuvitelman että kaikella tässä elämässä on tarkoitus päättyä hyvin. Kaikella oli tarkoitus. Mä en jaksa enää miettiä olenko mä hyväksytty, haluttu ja rakastettu. Mut korvataan vaan heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen jollain muulla ja mulla ei ole enää mitään väliä. Mun tunteet on vaan ihan sama ja antaa olla. Mun tunteminen on ihan täyttä paskaa niille joille mä olen halunnut antaa kaiken ja joiden eteen olen ollut valmis luopumaan kaikesta ja luopunut monesta. Mua sattuu ja mä en pysty sulkemaan silmiä vaikka luomet on jo niin turvoksissa ettei ne vain meinaa pysyä auki. Miksi mua pitää satuttaa niin paljon ettei musta enää yksinkertaisesti jää mitään jäljelle? Miksei mulla voi olla väliä? Miksei mun asiat vaan voi alkaa jo järjestymään? Mä en jaksa enää itkeä, mä olen niin väsynyt etten jaksa taas kohta enää mitään. Mä haluan vaan turvaan ja pian. Mikään ei tunnu järkevältä enkä mitään halua päättää. Mä en halua että kaikki vaan menee näin päin vittua. Mä en jaksa sitä enää. Mä haluan kotiin