Taas ne yölliset

Taas on kello sen mitä joka yö kun jään miettimään asioita. Joka ilta ennen nukkumaan menoa ajatukset pyörii. Tänään vielä sen lisäksi tinnittää eikä pienen koiran tuhina auta peittämään kaikkea sitä kohinaa mitä korvien välissä on taas. Yritän sulkea korvat ja silmät kaikelta mikä on taas yksi mahdottomuus. Mulla on liian kova ikävä. Ikävä mun vanhaa elämää. Ikävä sitä milloin asioilla oli vain tapana järjestyä. Sitä aikaa kun mulla oli hyvä olla. Sitä aikaa kun olin itsevarma ja tiesin missä menen. Kohta mennyt lähemmäs 2 vuotta täyden hävityksen keskellä. Milloin olisi se hetki kun lakkaa ilävöimästä sitä mitä mulla joskus olisi ja alkaisi taas nauttimaan siitä mitä mulla on? Mihin se kaikki vaan hävisi ja jäljelle jäi iso ikävä ja kaikki mahdolliset huonot tunteet. Ikävästä on tullut päivien taakka, se mikä saa huutamaan ilman syytä, suuttumaan ja ärsyyntymään tuliherkästi. Se ikävä jota yrittää vain parhaansa mukaan peitellä ja yrittää hymyillä vaikka se ikävä on vain päällimmäinen tunne. Mielummin kääriytyisin ja hukkuisin siihen suruun kun yrittäisin väkisin näyttää onnelliselta. Itkua pitää peitellä ja suuttumista hillitä. Se tunteiden lukko on tulossa ja pelkään sitä mitä siitä vielä seuraa. Ikävästä ikävään ja vielä ikävämpään. Pelkään taas sitä että kohta sattuu vielä lisää koska se ikävä on vain niin kovasti päällä että se antaa herkkyyttä kaikelle muullekin. Helpompi loukata, satuttaa ja hyväksikäyttää. Tunteet on mulla taas niin kummallisessa tilassa etten osaa ajatella. Yritän miettiä mitä se on mitä oikeasti ikävöin mutta se vain on sitä kaikkea, ihan kaikkea. Riitelyäkin, sen jälkeen tehtyä sovintoa. Ihania hetkiä ja yllätyksiä. On paljon asioita mitä en ikävöi enkä tule ikävöimään mutta ei niitäkään voi olla vaan miettimättä ja pohtia sitä miksi se tuntui siltä. Teen asioista liian vaikeita ja hankalaa, mutta silti yrittämisestä huolimatta mä en vain pääse siihen pisteeseen että ei olisi enää ikävä. Loppuuko se ikinä? Ikuisesti tiedän jääväni miettimään paljon näitä tunteita ja tapahtumia. Ehkä tää on just sitä ikävää mikä ei ikinä lakkaa koska se kosketti liian syvältä. Se kaikki mikä siihen ikävään johtaa. Se alkuhuuma, se totaalinen rakastuminen, se hirveä satuttaminen, se onni mitä on olla yhdessä ja tuntea itsensä toisen kanssa yhdeksi. Se suru, se ikävä ja toivo. Se mitä toivon on mahdotonta ja pitäisi painaa unholaan ja todella antaa olla ja antaa ajan kulua. Se ikävä sen estää ja se tunne mitä ei kukaan muu ymmärrä, millaista se vain oli ja on edelleen; rakastaa toista niin että sitä ei itse ymmärrä aina ja kuinka se vain sattuu. Ei tää ikävä helpota helpolla eikä todella tule unohtamaan. Ehkä nyt toivon myös sitä että joku päivä tiedän mitä se on kun toinen haluaa olla mun kanssa yhtä paljon kuin sitä ikävää voisi tuntea jo pienen hetken päästä kun on kädestä päästänyt irti. Että se joskus olisi sitä mitä itse kokee eikä vain kuvitelmaa ja toiveita ja haaveita ja hukkaan heitettyjä odotuksia. Tästä ikävästä ei pysty edes päästämään irti, typerästi mun sisällä yhä elää se pieni toivo että ikävä ojentaa kätensä takaisin ja pyytää vielä jäämään ja sanoo rakastavansa. Ikävä tulee uniin tänäkin yönä, toivoisin sen vain tämän kerran olevan sitä hyvää unta missä se kaikki järjestyisi tavalla tai toisella. Ikävä ei anna mun järjestää asioita niin kuin mä haluaisin, siihen samaN ikävään tarvittaisiin kaksi ja tässä mä olen yksin mun ikävän kanssa eikä loppua näy muuten kuin yksin.