Vuoristoradassa kasvaen vai kasvattaen?

Kolme viikkoa taas vedelty menemään tätä tunteiden vuoristorataa enemmän ja vähemmän hatusta kiinni pitäen. Ollut hetkiä kun tuntuu että vihdoin se alamäki tyssää, muuttuu loivemmaksi ja loivemmaksi, kääntää vähän suuntaa ja aloittaa pientä kipuamista ylöspäin. Taas tullut tielle kamalia mörköjä jotka yrittää taas kiskoa kaiken onnistumisen ilon pois kokonaan. Olo on ollut enemmän minä itse kuin aikoihin enkä pelkää katsoa sitä ihmistä joka tuijottaa peilistä takaisin. Pää on mennyt enemmän rallia mitä keho on sallinut ja samoin toisin päin olen rääkännyt kehoa viinalla ja yrittänyt turruttaa päätä pienemmälle. Taas on ollut hyvin kummallisia tunnistamattomia tunteita ja kohtia joissa huomaan nauravani vähän aina äänekkäämmin. Olenko vihdoinkin alkanut päästä siihen mitä tässä on tavoiteltu, hetkellinen onnellisuus ja hyvä olo?! Yhtä nopeasti tässä yhtälöstä on laskettavissa kuinka monta kertaa siltä nousevalta pilveltä mut on ammuttu alas. Se sattuu edelleen. Kaikki arvet näkyy ja punoittaa. En erota rupea auki olevasta haavasta vielä. Ehkä mulla sittenkin on vielä jotain toivoa sen kanssa että opin elämään yksin ja olemaan itsenäinen. Pelottavaa on ottaa kaikki askeleet yksin ja kohdata sana sinkku. En vieläkään osaa sanoa sitä. Enkä tiedä mitä hehkuttamista sinkkuelämässä on kun tuntuu tänäänkin siltä että maksa kaipaa enemmän lepoa mitä osaan sille antaa. Pöhöttyminen, turpoaminen ja jatkuva darraaminen alkaa tuntua jo siltä että haluaisi vaan lopettaa. Korkki ei meinaa pysyä kiinni niissäkään tilanteissa missä kaikki korkit pitäisi olla lukkojen takana visusti. Paljon on vielä matkaa siihen että uskaltaa joitain asioita kohdata selvinpäin. Ennen ei voinut kokea tälläistä ongelmaa kun sen tyhjyyden täytti edes joku tarkoitus. Sentään moraali ja kaikki typerä sekoiluun sotkeutuminen on siinä pisteessä missä niiden kuuluu olla. Vaikka kuulen sen muiden suusta kuinka pitäisi jättää tunteet ja moraali sivuun ja antaa vaan palaa, niin edelleen tunnen kuinka esteet ja muurit tulevat mielessä tielle johtuen vain siitä yhdestä lauseesta; rakkaus ja se kaikki kaipuu. Osaako sitä ikinä päästää irti ja kokeilla edes miltä tuntuu pitää jotain kädestä, halata tarkoituksella ja suudella. Osaako sitä katsoa toista ihmistä samoin silmin kuin sitä mitä ei enää ole? Ainakin maine on nimensä veroinen mikä helpottaa oloa ja liikkumista ja pitää pahimmat vonkaajat loitolla. Ihmettelen mitä tämä tämmöinen aikuistuminen voi olla? Ehkä ymmärrän kuinka satuttaisin vain itseäni sillä että antaisin kaiken vaikutuksen tulla läpi. Ehkä oikeasti kasvoin jo niin aikuiseksi hetkessä että en halua enää olla se sellainen samanlainen villi-nuori-sinkku kuin viimeksi. Ehkä nämä kaikki vuodet toivat sitä turvallista tietoa että voit luottaa siihen ihmiseen jonka kanssa sänkyyn pääset. Pelkään liikaa että tunne puoli sanoo itsensä irti ja itken vain siksi että joudun ääneen muille kertomaan olevani sinkku. Sana yököttää joka kerralla kun sen kirjoittaa vaikka siitä pitäisi alkaa oppia nauttimaan. Olen liian takertunut siihen vanhaan fiilikseen ja yritän ymmärtää ja ajatella asian vain niin että se suojelee minua, ainakin toistaiseksi. Ehkä joku päivä olen valmis päästämään jonkun vieraan omaan sänkyyni mutta se päivä ei kyllä tule nyt eikä pian. Täytyy vain kääntää asia mielessä niin että olen ylpeä siitä että en heitä tunteitani romukoppaan ja hölmöole sinkkuuttani. Se kertoo mulle itselle juuri sen että se rakkaus on aitoa, edelleen. Ja ne kaikki tunteet ovat olleet vain oikeita ja sen arvoisia vaikka se satuttaa. Kasvoin taas enemmän kuin uskoin tässä vaunussa.